Matthias Leupoldin dokumentti ”Lighter than Orange” vie katsojansa Vietnamin sodasta seuranneiden vaikeuksien ytimeen.
Johdanto
Kurssilla ”Kulttuurihistorian kirjoittaminen” kuuluimme osaksi Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsittelevää ryhmää. Saimme mahdollisuuden tutustua Matthias Leupoldin dokumenttiin ”Lighter than orange” ennen sen virallista tv-ensi-iltaa. Arvostelussamme tarkastelemme erityisesti sitä, mitä uutta dokumentti tuo tietoomme Vietnamin sodasta vietnamilaisten itsensä näkökulmasta. Kiinnitämme huomiota myös kuvaustyyliin ja valittuihin kuvauskohteisiin sekä niiden heijastamaan symboliikkaan ja sanomaan.
”Lighter than orange” on vuonna 2014 valmistunut Matthias Leupoldin (s.1959) esikoisohjaus. Leupold on saksalainen Berliinissä asuva valokuvauksen professori. Sivustolla lighterthanorange.tumblr.com Leupold kirjoittaa, että vielä kaksi vuotta sitten hänellä ei ollut tietoa siitä, miten laajaa tuhoa ”agent orange” ja muut vastaavat myrkkyaineet aiheuttivat Vietnamissa. Yhdysvaltalaiset hävittäjälentäjät ruiskuttivat ”agent orangea” lentokoneista vietnamilaisen viidakon ja muun kasviston päälle tarkoituksena tuhota puiden ja muun kasvillisuuden lehdet, jotta viholliset erottuisivat maastosta paremmin. Tämä dioksiinipohjainen kasvimyrkky kuitenkin aiheutti myös vietnamilaisten juomavesien ja peltojen saastumisen. Juomavesien ja viljelmien myrkyttäminen sai aikaan erityisesti näitä paljon käyttäneille sotilaille mutaation geeniperimässä, joka siirtyi salakavalasti sotilaista heidän lapsilleen. Myrkky on yhä maaperässä ja säilyy siinä vielä lukemattomat vuodet eteenpäin.
Dokumentin tarkoitus
Leupold kirjoittaa valinneensa dokumenttiin puhujiksi sellaisia vietnamilaisia veteraaneja, jotka ovat altistuneet sodan aikana ”agent orangelle”. Hänen tarkoituksenaan on lisätä tietoisuutta Vietnamin sodan taustalla tapahtuneista tekijöistä ja tukea sodan vietnamilaisia veteraaneja ja siviilejä, jotka altistuivat myrkylle ja joiden elämää se yhä vieläkin säätelee.
Leupold kertoo, että dokumentin pääasiallisena ajatuksena on erityisesti korostaa kahden sivullisen uhrin kohtaloita; Men ja Nga ovat molemmat Vietnamin sodan veteraanien lapsia, joihin isän geeneihin jäänyt myrkky on vaikuttanut syntymästä saakka tuhoisin seurauksin. Dokumentin perimmäinen tarkoitus onkin kerätä tuottoa näille kahdelle lapselle, jotta heidän tulevaisuutensa olisivat turvattuja sitten, kun heidän vanhempansa eivät enää pysty heistä huolehtimaan.
Laajempana päämääränä dokumentilla on saada köyhälle Vietnamille avustuksia muista maista, mitä se suuresti kaipaa. Muutoin myrkky jatkaa leviämistään vaikuttaen vietnamilaiseen väestöön, kasvistoon, vesistöön, eläimistöön ja lopulta myös muiden maiden kansalaisiin. Lisäksi dokumentin tarkoituksena on muistella sotaa ja sotilaiden tekemiä urotekoja sekä uhrauksia.
Sodan muisto
Veteraanien kunnioituksen ja isänmaallisuuden korostamisen lisäksi Leupold nostaa esille myös monia sodan varjopuolia, kuten sodankäynnin turhuuden, rintamalla velloneen kauhun ja sotilaiden kotiinkaipuun. Dokumentin aikana kävi myös selväksi, että useille veteraaneille sodan kauheudet aiheuttavat yhä edelleen pelkotiloja eikä näiden kokemuksien muisteleminen ole helppoa.
”We only knew that we needed to fight.”(Hà Ngoc Phúc)
Pitkään viipyilevä lähikuva veteraanin kasvoista pakotti eläytymään veteraanin tarinaan ja tarkastelemaan vanhan sotilaan paljon kokeneita kasvoja. Katsoessa veteraania pitkään syvälle silmiin, ei voinut välttyä huomaamasta niistä yhä huokuvaa tuskaa, epävarmuutta, kipua ja pelkoa, jotka sodan muisto miehissä aiheuttaa. Tämä kaiken takana piilevä synkkyys olisi helposti jäänyt huomaamatta hymyksi verhotun ulkokuoren alta.
Haastateltavista huokui sodan muisto, pelko ja viha, mutta toisaalta myös ylpeys ja isänmaallisuus. Kaikki dokumentissa haastatellut veteraanit olivat Pohjois-Vietnamin puolelta, mikä määritti dokumentin näkökannan. Toisaalta tämä puoli tapahtuneesta on virkistävä ja uusi, sillä tähän mennessä Pohjois- Vietnamilaisten ääntä ei ole juuri saatu kuuluville. Oikeastaan kyse ei ollut sinänsä Vietnamista, vaan useamman muun maan poliittisesta yhteenotosta ja taistelusta, jossa Vietnam oli vain tapahtumakenttänä. Vietnamilaiset kokivat Vietnamin sodan sotilaallisena miehityksenä.
Vesisadetta ja tyhjiä leikkipuistoja
Dokumentista huokuu Leupoldin valokuvaustausta. Kuvauskohteet ja kuvakulmat on valittu tarkkaan, vaikkei se äkkiä siltä vaikuttaisikaan. Heleä ja eteerinen naisääni laulaa taustalla, kun kuva viipyy toisinaan pitkähkönkin ajan tyhjällä, roskaisella kadulla, jota pitkin kulkee vain likainen kulkukoira. Sumuisessa kaupunkimaisemassa ihmiset suorittavat arkipäiväisiä askareitaan kaduilla. Tunnelma on hyvin rauhallinen. Usein taustamusiikkina toimii vain kellojen hento kilahtelu. Tällaisien hetkien tarkoituksena on laittaa katsoja ajattelemaan käsiteltävää aihetta.
Leupold käyttää taitavasti hyväkseen erilaisia symbolisia kuvauskohteita ja tilanteita. Dokumentti vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin vaatimattomalta. Hidastempoista ja melankolista ilmapiiriä luodaan musiikin ja hiljaisten hetkien avulla. Kuvaajan ja kertojan läsnäolon puuttuminen vahvistivat myös osaltaan dokumentin tunnelmaa.
Kuvauksen tehokeinoina ja tunnelman vahvistajina toimivat hiljaiset ja roskaiset kadut, kulkukoirat, pimeä ja sateinen ilma. Tuntui kuin katujen roskatkin olisi valittu tarkoituksella, sillä muutamissa kohdissa kaduilla näkyi tyhjiä Coca-Cola pulloja — mikä olisikaan sen amerikkalaisempaa. Tummuus, synkkyys ja paikoin sisällekin satanut vesisade muuttuivat aiheen muuttuessa positiivisemmaksi. Synkkyys vaihtui nousevan auringon kuvauksiin, puhkeaviin lehtiin ja katujen siivoukseen. Toisaalta kerrottaessa lasten kuolemista ja ahdingosta kuvauksessa käytettiin tehokeinoina esimerkiksi tyhjiä leikkipuistoja vailla leikkijöitä.
Kaunistelematonta totuutta
Dokumentti jäi kuitenkin yleiseltä toteutukseltaan hieman vaatimattomaksi ja muistuttaa matkapäiväkirjaa. Kertojan äänen puuttuminen oli seikka, jonka koimme selväksi puutteeksi, sillä ajoittain tunnelma kävi liiankin raskaaksi. Välillä tapahtumien kulussa oli hankalaa pysyä mukana ilman kertojan ääntä. Sellaiset tärkeät asiat, jotka mielestämme olisivat vaatineet enemmän huomiota, menivät kaikessa hiljaisuudessa ohi. Esimerkiksi jossakin vaiheessa dokumenttia ”friendship village” otettiin aiheena esille, mutta sen esittely jäi vain maininnan tasolle. Katsojia jäi muun muassa vaivaamaan, miksi tämä ”friendship village” ylipäätään otettiin esille, mikä ja missä se on ja miten se toimii. Toisaalta kertojan puuttuminen korvattiin sillä, että mahdollisimman monelle eri henkilöille, joita sota oli jollain tapaa koskettanut, annettiin ääni. Dokumentissa erilaisista taustoista lähtöisin olevat veteraanit pääsivät kertomaan omin sanoin siitä, mitä Vietnamissa todella tapahtui.
Puheenvuoron olivat saaneet myös muutamat naiset. Katsoessamme dokumenttia huomiomme kiinnittyi väkisinkin siihen, että kuvattaessa puhujina toimineiden naisten kotona näitä naisia ei esitelty nimeltä, vaikka he avautuivat elämänsä koettelemuksista. Tämä sai meidät miettimään, miksi? Jokainen puhujana toiminut mies kyllä esiteltiin kattavasti, mutta jostakin syystä kotonaan kuvattuja naisia ei esitelty edes nimeltä. Tarina ei kuitenkaan kerro sitä, ovatko naiset kenties itse toivoneet pysyvänsä nimettöminä. Ylipäänsä naiset vaikuttivat jotenkin poissaolevilta ja taka-alalle jääneiltä. Ikään kuin heidän ääntään ei olisi tarkoitettukaan niin esille kuin miesten ääniä. Toisaalta voisi kuvitella, että lapsien vammautumiset ja kuolemat olivat äideille suunnatonta vihaa, surua ja häpeääkin aiheuttavia menetyksiä, etteivät he näin kipeistä ja henkilökohtaisista asioista tahdo vieraille ihmisille puhua. Jos näin on, tämä heille suotakoon.
Dokumentissa oli toisaalta myös paljon myönteistä. Pidimme siitä, että totuus ”agent orangesta” ja muista kasvimyrkyistä tuotiin kaunistelemattomasti uhrien äänillä esiin. Toki on muistettava, että tämä dokumentissa esille tuotu totuus on vain yhden puolen versio tapahtuneesta. Vietnamilaisten oma näkökulma on uutta, sillä suurin osa Vietnamin sotaa käsittelevistä dokumenteista ovat vastapuolen näkökulmasta tehtyjä. Oli silmiä avaavaa huomata, että kasvillisuuden tappoon tarkoitettu dioksiinipohjainen kasvimyrkky vaikuttaa yhä vieläkin vietnamilaisten elämään. Ikään kuin tämä seikka olisi ollut tarkoin varjeltu salaisuus, mitä ei ole haluttu tuoda julkisuuteen. Dokumentin tunteikkuus ja inhimillisyys olivat myös tehokeinoina dokumenttiin sopivia.
”I´m not angry at you, I don’t blame you. You were a young man.
You were doing what your country asked. I blame your country.”(Suel Jones)
Ainoa amerikkalainen, joka oli valittu haastateltavaksi, oli Suel Jones. Hän kertoi, että amerikkalaisilla nuorilla sotilailla oli tuolloin vahva usko omaan isänmaahansa. Jones korostaa dokumentissa sitä, että hänellä ei ollut etukäteen mitään tietoa siitä, mitä hän joutui sodan aikana tekemään. Jones painottaa, että nämä nuoret sotilaat tekivät vain sen, mitä heidän kotimaansa heiltä vaati. Puhuessaan amerikkalaisista joukoista Jones käyttää muotoa ”he” eikä suinkaan puhu ”meistä”. Hän vaikutti häpeävän maansa tekoa Vietnamin sodan aikana. Lopuksi hän sanoo hieman yllättäen, että vietnamilaiset eivät syytä sodan tapahtumista yksittäisiä sotilaita, vaan valtioita niiden takana.
Lopuksi
Historiallisesta näkökulmasta katsottuna dokumentti on kulttuurihistoriallinen lähde. Dokumentti kertoo sodan julmuuksista paikanpäällä olleiden veteraanien äänillä. Koska perimmäisenä tarkoituksena on kuitenkin varojen keruu Vietnamille sekä erityisesti kahdelle sairaalle lapselle, olivat dokumentissa käytetyt tehokeinot, kuten hiljaisuus, surullinen ja herkkä musiikki, hämärä valo, synkeät hiljaiset kadut, sisälle satava vesi ja muut vastaavat tilanteet sopivia luomaan tarkoituksen mukaista tunnelmaa. Tarkoituksenahan on kuitenkin vedota ihmisten tunteisiin ja saada ihmiset tuntemaan se suru ja murhe, mitä vietnamilaiset kokivat ja kokevat edelleen, jotta he saisivat lahjoituksina varoja Vietnamin jälleenrakennukselle ja pohjan paremmalle tulevaisuudelle.
Koimme, että tunteisiin vetoamisessa Leupold onnistui. Esimerkiksi oli erittäin surullista katsella toverinsa taistelukentällä menettäneen miehen sisäistä taistoa, kun hän yrittää pidättää ulos purkautuvia kyyneliään. Myös toivonsa menettänyt isä, jolta riistettiin mahdollisuus perheestä ja jälkikasvusta, oli sydäntä raastavaa katseltavaa. Hän kertoi kerta toisensa jälkeen epämuodostuneina tai kuolleina syntyneistä vauvoista ja näiden suruntäytteisten pettymysten tuottamasta lopullisesta päätöksestä olla iäti yrittämättä saada enää vauvaa. Dokumentista löytyy useita edellä kuvatun kaltaisia riipaisevia tarinoita elämästä sodan jälkeisessä Vietnamissa.
On kuitenkin pidettävä mielessä, että muisti on valikoiva työkalu—se muistaa sen, mitä muistelija itse pitää tärkeänä. Toisinaan muistelija voi muistaa asian tapahtuneen aivan toisin, kuin se oikeasti meni. Tämän vuoksi dokumentin avulla voi siis tutkia, miten vietnamilaiset kokivat sodan ja erityisesti sitä, minkä he kokevat olevan muistamisen arvoista ja mitä heidän mielestään kannattaa suurelle yleisölle koettelemuksistaan kertoa.
Dokumentti arvostelu on tehty osana "Kulttuurihistorian kirjoittaminen kl- 2015" kurssia.
Tekijät: Anniina Peippo & Hanna Korhonen
sekä Elina Palosaari & Minna Pekkarinen
Lähteet
kuva1: https://vimeo.com/72646787. 25.3.2015
http://lighterthanorange.tumblr.com/
Liitteet
Dokumentin tiedot:
Cinematography: Armin Dierolf
Sound: Manja Ebert
Initiative: Felix Klickermann
Local Organistation and Translation: Tran Van Ly and Luong Tuyet Nhung
Subtitles and Translation: Aymi Tran
Editor: Nina Mühlenkamp
Editing: Mirjam Braßler
Music: Fabian Kreutzer
Director and Production: Matthias Leupold
Shot in Vietnam 2012 /Completion scheduled 2013