Perniön lohikäärme on ns. puotikäärme (ruotsiksi bodorm, boddrake). Kyseessä on lähinnä eteläskandinaavinen ilmiö. Axel Grandellin (1989) tutkimuksen mukaan käärmeitä tunnetaan Tanskasta 9, samoin Ruotsista. Norjassa ja Islannissa ne ovat tuntemattomia. Aikalaisnimitystä ei tunneta. Vanhimmassa kirjallisessa kuvauksessa (Hylten-Cavallius, 1868) kerrotaan niiden olleen ”tavallisia vielä 30 vuotta sitten”. Tämä sopii hyvin tunnettujen puotikäärmeiden ajoituksiin. Tanskassa vanhimmat on ajoitettu 1700-luvun lopulle, Ruotsissa säilyneet käärmeet taas ovat olleet käytössä pääasiassa 1800-luvun alusta 1860-70-luvulle. Viimeisin killui västerbottenilaisessa kaupassa vielä 1929.
Kun lainmuutos vuonna 1846 Ruotsissa salli kauppojen perustamisen myös maaseudulle (Suomessa tämä tapahtui 1859), levisivät sinne myös puotikäärmeet. Aiemmin Etelä-Ruotsin kaupungeista tunnetut käärmeet luikertelivat Taalainmaalle ja Värmlantiin asti. Samalla ne alkoivat jäädä pois muodista kaupungeissa.
Puotikäärmeen paikka oli sisällä kaupassa, tiskin yläpuolella. Kristinuskossa lohikäärme nähdään pahuuden symbolina, mutta esimerkiksi Aasiassa ja myös muinaisskandinaaveilla se on usein hyvän onnen ja oikeudenmukaisuuden vertauskuva. Kaupassa sen tehtävä olikin viestittää kauppiaan rehellisyydestä, vahtia että tämä punnitsee oikein.
Perniön puotikäärmeen lisäksi Suomesta tunnetaan toinenkin. Särkisalon puotikäärme on tiettävästi ollut paikkakunnan ensimmäisessä kaupassa, jota Karl Forsström piti 1874-1879. Särkisalon käärmeen arvovaltaa lisää sen päässä oleva pieni kruunu, mikä myös viitannee vaa’an virallisuuteen. Oikein punnitseva vaaka kun merkittiin kruunun kuvalla. Tähän viittaa Turun seudulta tunnettu sanonta: ”Vaaka on kruunattu, muttei vaa’an käyttäjä”.
Molemmat käärmeet lienevätkin alun perin turkulaisista kaupoista. Oletettavasti täällä on käynyt, kuten Ruotsissakin. Puotikäärmeet jäivät käytöstä kaupungissa ja päätyivät maaseudulle. Turkuun puotikäärmetraditio lienee omaksuttu Ruotsista ennen Suomen sotaa (1808-09).
Perniön museon suojiin käärme on tiettävästi päässyt 1921, mitä ennen sitä säilytettiin kirkon kellotapulissa. Särkisalon käärme päätyi Paraisille, missä se toimitti vintille sijoitetun vaatehenkarin virkaa ennen päätymistään Axel Grandellin omistukseen.
Puotikäärmeet olivat siis varsinaisiin lohikäärmeisiin verrattuna varsin sympaattisia, ikään kuin ”varhaisia reilun kaupan tunnuksia”. ”Pakanuuden aikaisia” eli esihistoriallisia ne eivät ole, eivätkä edes keskiaikaisia. Suomen kirkoista ei muutenkaan tunneta yhtään esihistoriallista puuveistosta.
Puotikäärmetradition taustalla voidaan kuitenkin nähdä häivähdys viikinkien lohikäärmesymboliikasta siinä mielessä, että eläin nähdään positiivisessa roolissa. Lohikäärmeaihe oli hyvin yleinen esimerkiksi vainajien kunniaksi pystytetyissä riimukivissä, joissa teksti yleensä sijoitettiin kiven pintaa kiemurtavan lohikäärmeen sisään.
Edellä mainittu Fafnir, vaikka kulta-aarteen omistikin, olisi tuskin kuitenkaan herättänyt asiakkaissa luottamusta. Fafnir oli alun perin kääpiö, joka sai aarteen haltuunsa tappamalla isänsä ja muutti itsensä sen jälkeen lohikäärmeeksi. Norjalaisen Hylestadin sauvakirkon portaalissa on upeasti kuvattu Sigurdin ja Fafnirin keskeiset vaiheet. Portaalista on kuvia täällä:
http://www.pitt.edu/~dash/sigurddoor.html
Pyhä Yrjö tai Yrjänä lienee lohikäärmeentappajista kuuluisin. Häntä esittäviä veistoksia tunnetaan keskiaikaisista kirkoistamme n. 20, joista suurin osa on 1500-luvun alusta. Toinen kristillinen lohikäärmeentappaja oli arkkienkeli Mikael. Hän esiintyy ainakin 11:ssä veistoksessa. Näistä iäkkäin on Finströmin kirkossa Ahvenanmaalla ja se on tehty n. 1250.
Radiohiiliajoitus on yleensä liian epätarkka haettaessa absoluuttisia ajoituksia nuorille, ”vain” muutamia satoja vuosia täyttäneille kohteille. Useimmiten tällaisten esineiden ikä pystytään päättelemään tarkemmin muiden tiedossa olevien seikkojen perusteella. Sen sijaan puun vuosilustoihin perustuvalla ajoituksella (dendrokronologia) voidaan hyvästä kairausnäytteestä saada ajoitus vuoden tai jopa vuodenajan tarkkuudella. Tämä edellyttää, että näytteenottokohdassa on ”ehjä” pinta ts. nuorin vuosilusto todennettavissa. Saatu ajoitus kertoo puun kaatovuoden, ei suoraan esineen tai rakennuksen valmistamisajankohtaa.
Lisää puotikäärmeistä:
Grandell, Axel 1989: Historiska studier i folkliv, handelsteknik och redovisning. Åbo Akademins Förlag.
Jukka Palm