Talvisodan rauhantunnusteluissa Kremlin takapiruna ei suinkaan toiminut Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs ja kokenut diplomaatti madam Aleksandra Kollontai, vaan NKVD:n ulkomaanosaston erikoistehtävien naispuolinen kärkinimi Zoja Rybkina (1907-1992), jolla oli valtuutus suoraan Stalinilta. Tämä tilanne toistui täsmälleen samana talven ja kesän 1944 rauhantunnusteluissa ja esineuvotteluissa. Todellista ylimmän Neuvostovallan puhe- ja toimivaltaa käytti Rybkina, kun Kollontai toimi vain välttämättömänä diplomaattisena viikunanlehtenä. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Neuvostoliitto operoi poliittista eikä virallista diplomattista linjaa pitkin – tämänhän me suomalaiset toki tiedämme.
Tämä työnjako tuli ilmi jo huhtikuussa 1938 (tänään 12.4.2009 tasan 71 vuotta sitten) kun ”vaatimaton lähetystön toinen sihteeri” Boris Jartsev (Rybkin) (1899-1947) lähestyi Stalinin kouranlämpimällä valtuutuksella suomalaisia poliittisia johtajia Saksan kysymyksen eli Suomen kysymyksen eli siis Leningradin turvallisuuskysymyksen järjestelyjen merkeissä. Suomalaiset eivät tätä silloin ymmärtäneet, paitsi ehkä Paasikivi ja ehkä Mannerheim. Madam Kollontaille marssijärjestys selvisi heti kahden vahvan naisen tapaamisen yhteydessä jouluaikaan 1939. Zoja Rybkina siirsi silloin toimintansa painopisteen Helsingistä Ahvenanmeren yli Tukholmaan, josta tulikin viideksi vuodeksi hänelle ja hänen alaisilleen varsinainen hämähäkinpesä. Rybkina kohtasi Tukholmassa torjuvan lähettilään, madam Kollontain, joka halusi lähettää Zojan välittömästi kotiin Moskovaan. Mutta vanha rouva sai pikapikaa suoraan Moskovasta salasähkeen: ”Rybkina suorittaa Neuvostohallituksen tehtävää”. Tämä asetelma kävi oitis selväksi myös ainakin kolmelle suomalaiselle: Tarton rauhanneuvotteluiden veteraaneille Paasikivi ja Tanner sekä ”hamediplomatian” mestarille Hella Wuolijoelle. Poliittisestikin työnjako oli johdonmukaisesti järjestetty: Kollontai oli tunnetusti lähinnä menshevikki ja siis aatetoveri Väinö Tannerin kanssa, miehen joka urahti Stalinille Kremlin ensitapaamisessa: ”Minä olen menshevikki”. Rybkina puolestaan oli varhaispuberteetista alkaen läpikoulutettu ja sabotaasiverellä pesty bolshevikki.
Seuraa kohtaus, jota kukaan ei ole ennen kirjoittanut:
”Perinteistä venäläistä naiskauneutta edustava” Zoja Rybkina ja Suomen marsalkka, entinen tsaarinupseeri ja venäläisen ratsuväen herrasmies C.G.E. Mannerheim tapaavat jossakin salaisessa paikassa Helsingissä pimenevänä syysiltana vuonna 1939.
Uskon, että Jari Tervo loihtisi tästä upean kohtauksen. Paitsi, että tämä tarina on tosi.
Jo vuosia sitten on eri lähteistä varmistunut, että Stalinin tunnustelevan lähettilään Boris Jartsevin (Rybkinin) vaimo oli miestään vaikutusvaltaisempi ulkomaanosaston erikoistehtäviin koulittu NKVD:n rautakoura, joka tiukasti piti hallinnassaan paitsi Skandinavian (Tukholma, Helsinki, Oslo, Kööpenhamina) myös Saksan ja jaetun Puolan turvallisuuspalvelun verkostot. Niinpä Stalinin Neuvostoliiton salainen valttikortti syksyn 1939 neuvottelukutsujen ja neuvottelujen aikaisessa Suomessa oli tumma ja tulinen, mutta tarvittaessa raudankylmä peluri ja likaisentyöntekijä Zoja Rybkina.
Tässä pelikuviossa ei ole vähäisintäkään epäilystä, etteivätkö Stalin ja hänen lähimiehensä Molotov ja Berija käyttäneet tätä korttia: Suoraa kontaktia ylimpään sotilasjohtoon, olihan kysymys mitä pelkistetymmin sotilaallisesta uhkasta ja sen ennakkotorjunnasta, ja etuna vielä se, että keskustella voitiin suoraan venäjänkielellä, kahdenkesken. Olihan keskellä Helsinkiä Intouristin matkanjohtajan peitevirkaa pitävä, mutta todellisuudessa lähetystön uumeniin sulautunut tiedusteluvastaava Rybkina. Ja vain muutaman korttelin päässä suuri yksinäinen, oman maalaisarmeijansa heikkoudet turhankin hyvin tunteva ja tunnustava ylipäällikkö, Mannerheim.
Etteivätkö he, Zoja Ivanovna ja Kustaa Karlovits olisi tavanneet – se on tyyten pois laskuista. Miksi kumpikaan osapuoli olisi jättänyt tällaisen tuhannen taalan paikan käyttämättä tai torjunut sellaisen? Kysymys onkin siitä, missä ja milloin ja montako kertaa? Ja mitä Kustaa Karlovits tarjosi Zoja Ivanovnalle? Kenties ukrainalaista Krimin sherryä? Sherry on venäjäksi "heres" ja tullut tutuksi kaikille neuvostoliittolaisille jo kouluikäisenä eritoten Aleksandr Puskinin Jevgeni Oneginista, siinähän sherryä lipitetään tuon tuostakin, ja epäilemättä vanhan herran kaapissa Kaivopuistossa oli jotain laadukasta tärkeitä hetkiä varten. Vai josko sittenkin moskovalaista vodkaa? Veikkaisin jälkimmäistä.
Rybkina toimi sellaisten kuuluisuuksien kuin ruotsalaisen näyttämödiivan Zarah Leanderin ja venäläis-saksalaisen Olga Tsehovan tiedustelu-uran kummina ja virallisena valvojana. Leanderia on iät ajat pidetty varsinaisena saksalaisena valkyriana ja natsijohtajien polvipitona. Hänen paljastumisensa NKVD:n agentiksi aiheutti aikanaan hämmennystä. Mielenkiintoista on, että hänen motiivinsa edistää neuvostovallan asiaa eivät olleet yleishumaanit ja liittoutuneiden sotaponnistuksia ikään kuin YK-hengessä tukevia, vaan ilmeisen ideologisesti värittyneitä. Näin on arvioitu sen jälkeen, kun hänen salainen kommunistipuolueen jäsenkirjansa löytyi. Vai pystyikö Zoja vain yksinkertaisesti manipuloimaan toisen kovan Z:n näin perinpohjaisesti?
Sekin on vielä mysteeri, aiheuttiko Zoja Rybkina kontakteillaan, siis varsin henkilökohtaisella yhteydenpidollaan, tahtoen vai tahtomattaan ruotsalaisen diplomaatin Raoul Wallenbergin kompromettoitumisen ja kaksilla korteilla pelaamissyytteen, jotka näyttävät johtaneen Wallenbergin teloitukseen Lubjankassa 1947 ja tuhkaamisen samaan isojen kihojen hautaan Donskoin krematoriolla Moskovassa, missä ovat mm. Jezovin ja Berijan jäännökset.
Kun brutaali ukrainalainen N. S. Hrustshev peittosi 1953 L. P. Berijan, putosi monen turvallisuuselinten työntekijän tavoin myöskin Zoja Rybinan tähti. Häntä ei sentään muistettu niskalaukauksella vaan siirrettiin vankileirin apulaisjohtajaksi Vorkutaan, kauas Siperiaan. Jo aikaisemmin pahoja enteitä näkyi lähipiirissä. Hänen miehestään Boris Rybkinistä tehtiin selvää "Tshekkoslovakian tien" pohjatöiden aikaan 1947. Muodollisesti kyse oli liikenneonnettomuudesta. Muistelmiensa mukaan Zoja sentään pääsi hautajaisiin Moskovaan ja näki naganin yskähdyksen jäljet puolisonsa niskassa.
Tämä elämänkoulu kypsytti Zojasta – menestyvän lastenkirjailijan. Oltiin jo Breshnevin ajassa kun hän vielä kuusikymppisenä kirjoitti elokuvaohjaaja Mark Donskoille käsikirjoituksia Leninistä ja tämän perheestä. Muistelmia tuli enemmänkin, muun muassa Helsingin ajasta kun hän operoi koodinimellä ”Irina”. Kääntämättömien muistelmien mukaa (postuumisti 1993) ”Totuuden voi jo kertoa”. Mutta salamyhkäiselle ”turvallisuustyölle” omistetun elämän elänyt ihminen ei koskaan kerro kaikkea.
En malta olla lopuksi kertomatta tähän kulttuurianekdoottia Lavrenti Berijasta. Hän ei ole järin pidetty mies. Mutta Berija vieraili ympyrkäisissä silmälaseissaan ja lerppalierisessä huopahatussaan kotikaupungissani Ikaalisissa. Tämä kokolailla uskomaton visiitti tapahtui syyskuulla vuonna 1994. Neuvostoliitto oli romahtanut kolmisen vuotta aikaisemmin ja monia sen kansallisesti merkittäviä kokoelmia tuotiin länteen, niin myös Moskovan kuuluisa vahakabinetti. Sen kokoelmat kiersivät hetken aikaa eri puolilla Suomea, kunnes päätyivät Ikaalisten Kylpylän alakerran aulaan näyttelyksi. Eräs kaverini toimi hetken aikaa tuon näyttelyn impressaarina, kunnes tuli tieto, että kokoelma oli myyty, nyt huhun mukaan Amerikkaan, ja tuota pikaa kokoelma Berijoineen häipyi, enkä ole sen jälkeen kuullut siitä mitään. Mutta korkeatasoinen kabinetti se oli, vaikka mm. Stalin ei esillä ollutkaan.
Laitan tähän Zoja Rybkinan keskeiset elämäkertatiedot. Perusteellisempi koonnos löytyy blogistani, hakusanalla: ”Rouva Boris Jartsev – Nainen jolla oli neljä nimeä ja värikäs elämä”.
Zoja Ivanovna Rybkina aka Zoja Jartseva alias Zoja Voskresenskaja, ehkä alkuaan Aleksandra Kruglova tai Voskresenskaja, s. 28.4.1907 Smolenskin seudulla – k. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1992 datshallaan Peredelkinossa, Moskovan lähellä, oli eversti, turvallisuuspalvelun monialainen työntekijä, neuvostovakoilija ja kaiken lisäksi kirjailija ja käsikirjoittaja. Monien todistusten ja valokuvienkin mukaan hauskannäköinen nainen. Suoritti keskiasteen koulutuksen. Alkujaan virkailija rautateillä. Venäjän kansalaissota pyyhkäisi hänenkin kotiseutunsa ylitse ja näin hän sai ensi kosketuksen bolshevikkivaltaan. Näissä olosuhteissa hän löysi töitä konekirjoittajana Smolenskissa. Konttori, jossa hän työskenteli sattui olemaan turvallisuuselin Tsekan toimisto, jossa hän työskenteli vuoteen 1922 asti [kuohuvina aikoina nuoret kypsyvät ripeästi, Zoja täytti tuona vuonna vapun alla 15 ikävuottaan]. Tuolloin hän siirtyi työskentelemään varhaisnuorten parissa toimivaan siirtokuntaan, jonka keskeisiin tulostavoitteisiin kuului alueen nuorison poliittinen ohjaus.
Hänen kansainvälinen tiedustelu-uransa käsitti mm. seuraavia etappeja: Harbinin kaupunki Mantshuriassa Kiinassa 1930-1932 peiteroolinaan Sojuzneftin toimihenkilön tehtävät. Berliini ja Wien 1932-1933 sekä Helsinki 1935-1939, jolloin peiteroolina edellä mainittu Inturistin edustajuus. Kohtasi Boris Rybkinin Helsingissä 1935, he rakastuivat ja saivat luvan solmia avioliiton 1936. Tukholmassa 1940-1944 lähetystön tiedustelupäällikkönä, peiteroolinaan suurlähetystön sanomalehtiavustajan vakanssi. Vahvasti mukana jaetun Puolan tiedusteluverkoston luomisessa heti syyskuusta 1939 lähtien. Saksassa tapahtuvan tiedustelutoiminnan organisaattori koko II maailmansodan ajan sekä varapäällikkö 1950-luvun alussa. Erotettiin KGB:stä Berijan peittoamisen jälkeen ja lähetettiin Vorkutaan vankileirin varakomentajaksi vuosiksi 1954-1956. Kirjoitti eläkkeelle jäätyään useita lastenkirjoja. Leninin palkinto.
Veikko Huuska
Ikaalinen