Emma-Liisa kirjoitti:Tai sitten suomalaiset olivat rehellisempiä kuin saksalaiset ja myönsivät, että olivat lähteneet innolla sotaan.
Innosta en oikein tiedä. Lähdettiin kun käskettiin.
Setänikin käskettiin ja hänkin lähti olematta mitenkään innokas. Hän ei palannut. Isälleni tuli lyhyt kirje näiden äidiltä, jonka satuin kerran näkemään. Siinä oli viisi sanaa: "Tule heti kotiin. Veljesi kaatunut. Äiti".
Minulla on hallussani hänen lakikirja – hän oli lakitieteen opiskelija – ja olen katsellut hänen tekemiään lyijykynämerkintöjä siinä. Mielummin hän olisi varmaan elänyt täyspitkän elämän ja valmistunut lakimieheksi kuin kaatunut. Ei Suursuomi ollut hänelle mitenkään tärkeä.
Innokkaita saattoivat jotkut olla, pääasiassa ne, jotka eivät joutuisi rintamalle, kuten Ryti ja Mannerheim. He saattoivat laskea divisionia kuin shakkinappuloita ja harkita kaatuneiden ja haavottuneiden määrää prosenttilukuina. He saattoivat olla innokkaita. Sitten oli tietysti idealisteja myös joukoissa. Hyvä kuvaus on varmaan Linnan henkilökuvaukset Tuntemattomassa. Muistaakseni siellä ei kukaan ollut erityisen innokas paitsi joku upseeri.
Eversti K.J. Mikola, jonka teoksia luettiin kuin Jumalan sanaa sotien jälkeisinä vuosina – tämä toimi mm. opettajana Sotakorkeakoulussa – on puolustusvoimain 1965 julkaisemassa teoksessa "Suomen sodan päämäärät" esittänyt selityksenään "puolustuksellisesta hyökkäyksestä" että:
"Sotamarsalkka Mannerheim samoin kuin hänen lähimmät avustajansa tulivat silloisessa sotilaspoliittisessa tilanteessa siihen tulokseen, että kun kerran sotaan on jouduttu, oma aloite vastaisi parhaiten tilanteen vaatimuksia. Tällöin voitaisiin saada aikaan ainakin pääosa talvella 1940 menetetystä alueesta takaisin ja työntää oma puolustus mahdollisimman etäälle maan elintärkeistä alueista. Nyt oli vaan kysymys siitä, kuinka laajana oma hyökkäys toimeenpantaisiin. Ylipäällikkö ei halunnut olla millään tavalla saksalaisten suosituksista riippuvainen vaan tutki huolellisesti kaikkia vaihtoehtoja."
Sotaan oli siis Mikolan mukaan "jouduttu" (Neuvostoliiton ilmaiskujen johdosta 25.6) ja silloin – muttei lainkaan aikaisemmin - Mannerheim siis harkitsi, että hyökättäisiin puolustukseksi, jolloin pääosa talvella 1940 menetetystä saataisiin ehkä takaisin.
Selitys vuotaa kuin väärin päin käännetty seula. Sanallakaan ei mainita kenraali Paavo Talvelan neuvotteluja Göringin ja muiden saksalaisten johtomiesten kanssa syksyllä 1940, liioin ei yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin ja tämän saksalaisen kollegan neuvonpitoja tammikuussa 1941 (jolloin faktisesti sovittiin yhteisesti totutettavasta hyökkäyksestä (mikä oli jo mainittu Direktiv 21:ssa, Führerin allekirjoittamassa Operaatio Barbarossan pääsuunnittelukäskyssä 18.12.40), ei liioin muita yhteydenottoja ja neuvotteluja saksalaisten kanssa. Salzburgin ja Berliinin neuvotteluista mainitaan, mutta korostetaan niiden ehdollisuutta "jos Neuvostoliitto hyökkää niin suomalaiset..". Sitä, miten ennakkoon voitaisiin tietää että Neuvostoliitto hyökkää kun Suomen kuului suorittaa liikekannallepano 16.6 (toteutettiin 17.6) ei kuitenkaan selviä. Selvää oli kuitenkin, että Suomi ei hyökkää, ennen kuin Saksa on hyökännyt ja suomalaiset edellyttivät neuvotteluissa, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen käsitettäisiin Saksassa casus belli´nä, sodan syynä.
Vain sotakabinetti - siis osa hallituksesta - oli tietoinen näistä sotilasneuvotteluista. Muuta hallitusta informoitiin liikekannallepanon ensimmäisen osan (suojajoukkkojen mobilisaatiokäskyn jälkeen) ja eduskuntaa vielä myöhemmin.
Mikolan ja muiden suomalaisten tutkijoiden teoksia pidettiin syystä taikka toisesta "isänmaallisina", kaiketi koska niillä suojeltiin sen ajan päättäjiä, siis sotakabinettia ja ylipäällikköä kun sota oli hävitty. Tukahdetulle parlamentaariselle oppositiolle ei annettu suuvuoroa vaan ylläpidettiin tätä valetta ikään kuin se olisi jotenkin "isänmaallinen". Erityisesti prof. Arvi Korhosen muotoilemassa ajopuuteoriassa tuettiin ajatusta, jonka mukaan Suomi vaan ajautui puolustukselliseen sotaan Neuvostoliittoa vaastaan, tai enintään joutui valitsemaan "pirun ja perkeleen", Neuvostoliiton ja Saksan, välillä ja valitsi Saksan.
Näiden teorioiden kritiikki alkoi ulkomailta. Vuonna 1967 ilmestyneessä norjalaisen Hans Peter Krosbyn tutkimuksessa todettiin että
"kesäkuun alussa 1941 ei Suomeen kohdistunut mitään Neuvostoliiton sotilaallista uhkaa ja liikekannallepano pantiin toimeen hyökkäystä eikä itsepuolustusta varten."
.
Samanlaisia ajatuksia esittivät amerikkalainen Charles Lundin ja englantilainen Francis Upton. Lopullisen iskun ajopuuteorialle antoi prof. Mauno Jokipii Jatkosodan-synty teoksessaan.
Eversti Mikolan ammottavia lommoja sisältävä selitys kelpasi siis sota-ajan aluksi, ensimmäisistä menestyksistä sodassa huumaantuneille suomalaisille. Nyt puolustusvoimamme "puolustivat" yhdessä aseveljiemme saksalaisten kanssa maatamme hyökkäämällä. Vanha raja ylitettiin ja vallattiin venäläisten maita hehtaaritolkulla kunnes oltiin Syvärillä, jonne saksalaisten piti saapua etelästä, mutta saksalaisia ei kuulunut koskaan – he olivat juuttuneet Tihvinän taisteluihin. Niin ollen suomalaiset "puolustivat isänmaataan" hyökkäämällä yhdessä saksalaisten kanssa. Saksalaiset hyökkäsivät, mutta tuo hyökkäys oli aina alkaen 1942 ravun kaltaista kulkua, taaksepäin hyökkäämistä joka päättyi Berliiniin. Lopullisesti "puolustuksellinen erillissotateesi" romahti länsivaltojen silmissä, kun Suomi Saksan toivomuksesta liittyi 1943 muiden akselivaltojen tavoin näiden sopimaan ns. antikomintern-sopimukseen.
Erillissotateesi ja käsitys siitä, että Suomen oli valittava "pirun ja perkeleen" välillä on fiktiota, jossittelua. Tilanne ei milloinkaan kehittynyt sellaiseksi vaan Suomen poliittinen johto, sotakabinetti ja armeijan ylin johto, olivat päättäneet itse, oma-aloitteisesti ryhtyä hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan kun ilmeni että Saksan ja Neuvostoliiton "järkiavioliitto" (Vernunftsehe, Führerin termi) päättyisi ja Saksa aikoi aloittaa hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Valintatilannetta ei muodostunut, vaan siitä puhuminen on jossittelua "jos Suomi ei olisi valinnut Saksaa niin olisi syntynyt tilanne jossa Suomi olisi joutunuut valitsemaan...jne".
Hermann Göring oli kun Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäki luovutti tälle Suomen Valkoisen Ruusun suurristin juhannuksena -41 - 3 päivää Operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen - tiedustellut, mitkä olivat suomalaisten alueelliset sodan päämäärät. Samana päivänä kun Mannerheim Mikolan mukaan havaitsi, että sotaan oli "jouduttu" ja harkitsi itsenäisesti – "haluamatta olla mitenkään riippuvainen saksalaisten suosituksista" – syntyi siis tarve yksilöidä suomalaisten alueelliset tavoitteet. Niistä oli presidentti Ryti käynnistänyt selvitystyön, jonka tuloksena saksalaisille esitettiin peräti viisi eri etnisesti perusteltua tavoitetta, joissa kaikissa oli lähtökohtana Suomen merkittävä laajeneminen "puolustuksellisesti" itään. Oltiin siis perustamassa Suursuomea. Täten selittyy se erikoisuus, että suomalaiset eivät tulleet "hyökkääjää", Neuvostoliittoa vastaan kotoa lännestä Tali-Ihantala-linjalle puolustamaan itsenäisyyttä vaan päinvastoin linjalle saavuttiin idästä josta Neuvostoliitto oli ajamassa suomalaisia "puolustussotaa" käyviä pois Neuvostoliiton alueelta. Torjunta-käsite muuten sopii hyvin huonosti Suomen rooliin hyökkäjänä. Hyökkäjä ei "torju" puolustajaa, joka oli Neuvostoliitto vaan epäonnistuu hyökkäyksessään.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli voittajien tapa pakottaa suomalaiset nielemään karvaan totuuden, sen että suomalaiset olivat hävinneet sodan sekä ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja pyrkimään YYA-sopimukseen, jolla vältettiin siirtyminen kansandemokratiaksi. Valheet "puolustuksellisesta hyökkäyksestä" ja erillissotateesi – ei kait sen vastakohta ole "samasotateesi", jolloin samat sotilaat sotivat samassa sodassa mutta eri maiden puolesta) - haluttiin paljastaa ja antaa niistä tuomiot tuomioistuimen arvovallalla, mikä ei vastannut rehellisyyden vaatimusta. Sen sijaan sotakabinetin ja ylimmän sotajohtomme parlamentaarisen valvonnan ulkopuolella suorittama omavaltainen Suomen johtaminen sotaan, suomalaisten sotilaiden uhraaminen shakkinappuloiden tavoin näiden suursuomihaihattelijoiden unien täyttymiseksi on se, mistä heitä olisi pitänyt syyttää. Eivät he olleet sijaiskärsijöitä, Ryti & kumppanit, heille luettiin vain oikeat syytteet mutta väärässä foorumissa. Olisi heidän toimiaan voinut arvostella rikoslain maanpetosta koskevien lainkohtien mukaan. Tosin, eduskunta oli 25.6 hallituksen todettua, että Suomi oli sodassa, siirtynyt yksinkertaisessa järjestyksessä päiväjärjestykseen – harhaanjohdettuna olettamaan, että Suomi oli viaton Neuvostoliiton hyökkäyksen uhri. Siten saatiin aikaan jonkinlainen parlamentarinen hyväksyminen salaa tapahtuneelle menettelylle, jolla Suomi ja Saksa faktisesti sopivat yhteistoiminnasta tulevassa sodassa.