Elmgrenin mukaan kyseessä oli viholliskuvien muodostuminen, jossa sisällissodan repimän maan väestö piti saada yhtenäiseksi, viholliskuvia tarvittiin siis sisäisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi. Viholliskuvaa tuotti erityisesti sotien välisenä aikana suomalainen kulttuurilehdistö. Valkoinen, voittajien Suomi näki Suomen länsimaisen sivistyksen viimeisenä etuvartiona inhaa itään vastaan ja kun kuvaa yhtenäisestä kansasta haluttiin vahvistaa tuotettiin samalla myös negatiivista kuvaa Ruotsista, toinen systemaattisesti luotu viholliskuva oli tietenkin ”perivihollinen” Venäjä. Viholliskuvat olivat käyttökelpoisia kun tavoitteena oli lakaista erimielisyydet ja yhdistää kansaa.
Viholliskuvat oli tarkoitettu kotimaiseen käyttöön ja samaan aikaan esiintyi myös toisenlaista, täsmälleen päinvastaista Ruotsi-kuvaa. Erityisesti tämä toinen kuva oli erittäin positiivinen kuvaus Ruotsia kuvaavissa matkakertomuksissa, jotka siis kuvasivat suomalaisten ja ruotsalaisten oikeita tapaamisista. Näissä suomalaisten Ruotsia käsittelevissä matkakuvauksissa ylistettiin ruotsalaisten avoimuutta ja lämpöä. Elmgren toteaa asiasta näin:
Positiivista, melkein ylistävää Ruotsi kuvaa ylläpidettiin ja levitettiin vasemmistososialistien piirissä, jotka tunsivat 1920 ja 1930-lukujen suomalaisen sulkeutuneen poliittisen ilmapiirin ja ilmaisuvapauden rajoitukset painostavaksi. Vasemmiston ja liberaalien Ruotsi-kuvassa lähes palvottiin ruotsalaista yhteiskuntaa erityisesti kasankodin rakentamista ja pidettiin Ruotsia kaiken kaikkiaan esikuvallisena maana.Huomattava poikkeus monimuotoisesta ja monikäyttöisestä ruotsikuvasta oli matkakertomuksien Ruotsi. Äidinkielestä ja poliittisesta vakaumuksesta riippumatta suomalaisvierailijat kokivat aina itsensä yhtä tervetulleiksi Ruotsissa ja saivat saman vaikutelman harmonisesta ja hyvinvoivasta yhteiskunnasta. “Sydämellisten” ja “avomielisten” ruotsalaisten hehkuttelu heijasti kotiyleisön ihanteita ja haastoi suomalaisia rauhanomaiseen kilpailuun naapurin kanssa. Ruotsin kuviteltu harmonia oli ehkä mahdollista saavuttaa myös Suomessa; kääntöpuolena oli varsinkin oikeiston pelko “juutalaistuneesta” Ruotsista rähmällään Neuvostoliiton edessä.
Ruotsista negatiivista viholliskuvaa rakentaneet piirit olivat samoja, jotka levittivät myös systemaattisesti ryssävihaa. Viholliskuvissa esiintyi usein myös juutalaisvastaisia elementtejä. Myös konservatiiviset suomen-ruotsalais -piirit halusivat tehdä selkeän eron 1920-luvun pasifistiseen ja sosialistiseen Ruotsiin.
Elmgren kirjoittaa:
Elmgrenin mukaan ulkoiset viholliset olivat tarpeellisia syntipukkeja tilanteessa jossa koulutetun luokan peloissa kansakunnan pahimmaksi uhaksi oikeasti koettiinkin sisäinen uhka. Kansallisten sterotyypittelyn ensimmäinen uhri ei kuitenkaan Elmgrenin mukaan ollut Ruotsi vaan suomalaiset itse.Jos huomioi Venäjän perinteisen roolin Suomen vihollisena, vaikuttaa ehkä yllättävältä että juuri ne piirit jotka levittivät ohjelmallista “ryssävihaa” leimasivat myös Ruotsin viholliseksi. Näistä viholliskuvista puuttui harvoin juutalaisvastaisia aiheita. Negatiivinen stereotypia Suomen kansasta teki ulkoiset viholliskuvat välttämättömiksi. Niihin sivistyneistö projisoi kapinan aiheuttamat vieraantumisen tunteet.
Vihollisstereotypia painostaa jatkuvaan valmiustilaan. Sivistyneistö, jonka täysiaikaisena tehtävänä on vihollisen identifiointi ja kartoitus, hyötyy tietenkin tällaisista viholliskuvista. Stereotypian tehtävä on luoda yksimielisyyttä, ja jos sivistyneistön sisällä esiintyy ristiriitaisuuksia, ei viholliskuvista tule uskottavia. Lehdistö oli pakko pakottaa aisoihin oikeudellisin keinoin. Sananvapauden rajoittamisella pyrittiin myös yhtenäiseen kansakuntaan. Koska oikeisto rajasi vihollisensa kansakunnan rajojen ulkopuolelle, se oli helpompi sopeuttaa hegemoniaan, joten se saattoi koetella rajojaan rajummin kuin vasemmisto. Vasemmisto pyrki myös kansakunnan eheyttämiseen, mutta sen päämääräksi tuli todistaa että kansallismielinen retoriikka itsessään ei antanut takeita politiikan hyvyydestä.
Antisemiittiset stereotypiat liittyivät historiallisen tehtävän aatteeseen. Toisin kuin muutamat tutkijat ovat aikaisemmin todenneet, juutalaisia ei kuvattu ainoastaan harmittomana vähemmistönä Suomen rajojen sisäpuolella. Samoin kuin suomenruotsalaiset nähtiin osana “kansainvälistä ruotsalaisuutta”, oli juutalaisilla määrätty rooli kansallisaatteen viholliskuvastossa. Yhteys Ruotsiin merkitsi petturuuden mahdollisuutta. Snellmanilaisen kansallismielisyyden mukaan ei tähän ristiriitaiseen tilanteeseen ollut muuta ratkaisua kuin täydellinen assimilaatio ja toiseuden kieltäminen.
Sekä positiiviset että negatiiviset viholliskuvat ovat työkaluja politiikan käyttöön. Suomessa niitä käyttivät paitsi hallitseva kerrostuma, mutta myös ne jotka aikaisemmin olivat olleet alistetussa asemassa käyttivät sterotypioita kohottaakseen asemaansa. Stereotyypiat eivät ole pelkästään negatiivisia ennakkoluuloja ”toisista” vaan ehkä yhä enemmän kuvia meistä itsestämme tai siitä millaisia ”meidän” tulisi olla. Elmgrenin mukaan myös populaarikulttuurilla ja kuvataiteilla on merkittävä asema siinä, miten stereotyyppejä rakennetaan.Ruotsin piti täydellisesti omaksua valkoisen Suomen identiteetti länsimaiden etuvartiona, mutta pysytellä Suomen sisäpoliittisista kysymyksistä loitolla. Kuten suomenruotsalaisten, piti Ruotsinkin sekä assimiloitua että hiljentyä. Ruotsi ei saanut omin ehdoin kilpailla Suomen kanssa etuvartija-asemasta, ei varsinkaan suomenruotsalaisten tai Suomen vasemmiston liittolaisena.
Ruotsi toimi peilikuvana Suomelle, joko täydentäen ihanteellista kansaa pohjoismaisella suuntautumisella, tai vahvistaen sotaista kansallismielistä stereotyyppiä vihollisten ympäröimästä kansakunnasta. Sivistyneistön suurin pelko oli kuitenkin se, että kansakunnan pahin vihollinen saattoi piillä sen omassa sydämessä. Stereotyyppien pääasiallinen uhri ei ollut Ruotsi, vaan suomalaiset itse, identiteettipoliittisesti jakautuneina mahdottoman puhtausihanteen ja verenpunaisen painajaisen välillä.
* Ainur Elmgrenin väitöskirjan sivusto: Den allrakäraste fienden Stereotyper om Sverige i Finland 1918-1939
* Väitöskirjan tiivistelmä (Suomeksi)
* Ainur Elmgrenin väitöskirjaa käsitteli artikkelissaan myös Nättidningen Svensk Historia
* Ruotsi lehdistössäkin Suomen rakkain vihollinen (Sveriges Radio Sisuradio, 19.12.2008)
