Kuten itsekin totesin aiemmin (ja Jansson edellä), menen tämän viestiketjun varsinaisen teeman ulkopuolelle. En myöskään halua kiistellä enempää Heikki Janssonin kanssa. Hän on varmasti vilpitön ja hyvin asiantunteva esittäessään juridisia näkemyksiään. Minä katson asiaa myös kansallisesta näkökulmasta ja Suomen johtoa puolustaen.
Laitettakoon nämä seuraavat näkemykset sitten uuteen viestiketjuun, jos niin halutaan.
Minusta pelkästään tuijottaminen talven ja kevään -41 tapahtumiin ei anna oikeaa kuvaa Suomen politiikasta ja sotilaallisista ratkaisuista 1941-44.
NL:n toiminta 1939-40 yhteisymmärryksessä natsi-Saksan kanssa oli sotilaallinen ja poliittinen katastrofi. Se ei johtanut Leningradin suojaamiseen, vaan ajoi Suomen Saksan syliin. Baltian maat muodostivat edelleen Saksan hyökkäysreitin.
Kun tilanne sitten 22.6.41 täydellisesti muuttui ja NL:stä tuli hyökkäyksen uhri sekä jatkossa sodan voittaja, se ryhtyi rakentamaan propagandaa, jolla todistettiin 1939-40 toiminta vain natsien agression ennaltaehkäisyksi. Tämän tietysti oikeutti se, että aggressio todella tuli ja NL voitti sodan liittolaistensa kanssa. Näin hävinneet voitiin julistaa sotasyyllisiksi ja tuomita. Tätä Heikki Jansson on minusta selvittänyt juridisesta näkökulmasta varsin ansiokkaasti.
Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto teki tietysti virheensä. Niiden arviointi ja mahdollisten vaihtoehtojen esittäminen on paikallaan.En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, että Suomen johto tuomitaan sotarikollisiksi pelkästään sillä perusteella, että Suomi hävisi kaksi sotaa. Tietysti poliittinen ja sotilaallinen johto voidaan määrittää niihin osaltaan syyllisiksi, mutta että johtajat olisivat ehdoin tahdoin suunnitelleet rikollisia toimia maan perikadoksi, on jo liian paksua. Kyllä kaiken toiminnan lähtökohtana ja tavoitteena oli aina maan ja kansan etu. Keinojen valinta ja onnistuminen olikin sitten eri juttu.
Neuvostopropaganda toisti Suomen syyllisyyttä herkeämättä vuosikymmenet. Siihen Suomessa uskottiin tai oltiin uskovinaan. Tappiot sodissa olivat opettaneet poliittista viisautta.
Nyt näyttää siltä, että neuvostopropaganda puree yhä joihinkin suomalaisiin. Sotien ajalta etsimällä etsitään mustia vaiheita. Niitä tietysti löytyy ja jos ei löydy, niitä keksitään. Jokainen palstalla liikkuva voi miettiä, onko Suomen poliittisten ja sotilaallisten johtajien määrittäminen sotarikollisiksi tai -syyllisiksi vain jatkumo neuvostopropagandalle, vai onko se juridisesti ja moraalisesti ynnä historiallisten faktojen avulla todistettavissa.
Jätän valvonnan harkittavaksi, siirretäänkö tämä puheenvuoro uuden säikeen aloitukseksi jollain sopivalla otsikolla, vaikka "Sotilasjohdon rooli Suomen politiikassa 1941-44".