Jalkaväenkenraali Paavo Talvelan muistiinpanoissa uudenvuodenpäivältä 1.1.41. kirjoitti:Tapasin korkeita upseereja ja sitten Göringin. Asemamme on nyt valoisampi. Voitte nukkua rauhassa, sanoi Göring. Toivon tämän alkavan vuoden tuovan tullessaan mahdollisuuden lyödä ryssä yhdessä Saksan kanssa. Silloin ehkä toteutuu myös vanha Karjalan unelmani”
Näin pitkälle siis kenraali Paavo Talvelaa. Tämä oli 18.12. Mannerheimin toimeksiannosta neljännellä neuvottelumatkallaan Berliiniin vihdoin saanut yhteyden Saksan korkeimpaan johtoon. Mitäköhän Göring oli Talvelalle sanonut kun tämä oletti, että suoraavan vuotena voisi tämän vanha unelma, Itä-Karjalan ”vapauttaminen” täyttyä.
Seranneen tammi/helmikuun vaihteessa reserviläinen Paavo Talvela ei enää ollut Mannerheimin emissaari vaan silloin oli jo pääesikunnan esikuntapäällikkö Erik Heinrichs, Mannerheimin jälkeen Suomen korkea-arvoisin sotilas, asialla. Niiden raporttien perusteella, jotka Heinrichs toi Suomeen keskusteluistaan kenraali Franz Halderin kanssa, Mannerheim jätti eroanomuksensa 11.2.41 - alle kaksi viikkoa Heinrichsin paluusta ja raportoinnista tälle - hallituksen liiallisen ”myöntyväisyyden” perusteella. Puolustusministeri Wallden seurasi Mannerheimia ja jätti samansisältöisen eroanomuksen (kysymyksessä oli läpilyöntikappale).
Moskovan lähettiläämme J.K. Paasikivi erosi puolestaan hänkin koska tämän käsityksen mukaan hallitus ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ilmoittaen että sellaisen politiikan takana pitäisi olla jotain kättä pitempää. Tätä tukien puolestaan erosi valtiovarainministeri Mauno Pekkala. Paasikiveä ei ollut informoitu siitä, että sotakabinetti oli jo hankkinut vakuutuksen itselleen siitä, sillä oli jo sotaa suunnittelevan Saksan tuki. Seuraus oli, että presidentti Ryti sopivasti tyynnytteli Mannerhemia ja tämä tyyntyi ja tämän eroanomus peruttiin kaikessa hiljaisuudessa. Paasikiven eroanomus sen sijaan hyväksyttiin.
Näin voitti kova linja ja viimeinenkin myöntyväisyysmies oli pelattu ulos. On tarpeetonta selitellä, että Suomen poliittinen ja -sotilasjohto pelasi puhdasta peliä Moskovaan nähden. Suomalaiset yrittivät toki kaikin keinoin peitellä sotasuunnitelmansa. Vai oletetaanko, että suomalaiset pelasivat ”avointa ja rehtiä” aina 26.6.41 saakka, jolloin presidentti Ryti radiopuheessaan mainitsi, että ”rauhalliset suomalaiset ovat joutuneet” Neuvostoliiton ”raakalaismaisen hyökkäyksen” kohteeksi – mutta jätti mainitsematta, että Saksan laivasto tukeutuen Suomen saaristoon oli miinoittanut Suomenlahden, että suomalaiset olivat miehittäneet demilitarisoidun Ahvenanmaan aamulla 22.6. kello 06.00 alkaen ylittää Kihdin matkalla Turun saaristosta Ahvenanmaalle muistaakseni yli 70 aluksella, jotka olivat aivan ”sattumalta” täysin lastattuina (lastina ammuksia ja aseita, heiniä, hevosia - kaikkea mitä tarvittiin myös huoltoa varten) puolivälissä reittiään Ahvenanmaalle, että suomalaiset alukset olivat miinoittaneet Helsingin eteläpuoleisen osan Suomenlahtea (Viron edustan), että saksalaiset lentokoneet, jotka tankattiin ja huollettiin suomalaisilla lentokentillä suorittivat jatkuvia pommituksia Leningradin kohteita vastaan, että kaksi saksalaista divisioonaa oli ”vaihtomarssilla” kohti Sallaa, että kaksi suomalaista divisioonaa oli alistettu Saksan kenraali Falkenhorstille, että suomalaiset olivat esittäneet saksalaisille toivomuksen, että pommituksia suunnattaisiin Suomenlahden eteläpuolelle, koska silloin suomalaisten kohteiden kostopommitukset vaikeutuisivat. Mutta näitä seikkoja ei Ryti maininnut, kun hän puhuessaan radiossa kansalaisille puhui Hannu Taanilan sanoin Suomi-neidosta, siitä ikuisesti tahrattomasta, joka ei milloinkaan ole itse toiminut subjektina, vaan aina on muiden, likaantuneiden, tahraisten, miesten, objekti, joka oli joutunut likaisimmista likaisimman, Neuvostoliiton ”raakalaismaisen hyökkäyksen” kohteeksi. Ryti puhui muunneltua totuutta, totuutta, joka on muunneltuna pysynyt siitä lähtien kansalaisten vakaassa uskossa.
MM kirjoitti:Kun kirjallisuudesta ei tunnu löytyvän keskustelun pohjaksi ajatusmallia, jossa Suomelle olisi osoitettu toteutuneesta poikkeava toinen tie, Janssonin esittämän pohjalta voi ainakin yrittää. En tarkoita nyt mielipidesuuntauksen mukaan värittyneitä kannanottoja tai sodan jälkeisen ajan mitäs menitte-mentaliteettia. Tarkoitan tilannetta, jossa hyväksytään toteutuneeksi tosiasiaksi saksalaissuuntaus, kauttakulkusopimus, NL:n hyökkäysuhka elokuussa 1940 ja siitä peräytyminen sekä NL:n kauttakulkusopimus.
Aivan niin. Kysyttäväksi jää, mitä olisikaan tapahtunut, jos Erik Heinrichs tuossa neuvonpidossaan Franz Halderin kanssa Berliinissä 30.1.41 olisikin ilmoittanut, että Suomi pyrkii parhaansa mukaan pysymään sodan ulkopuolella, eikä, kuten tapahtui, varauksellisesti ilmoittanut, että suomalaiset olivat periaatteessa halukkaat edistämään sotatoimia Saksan rinnalla. Mitä jos olisi menetelty sen vaihtoehdon mukaisesti? On syytä ymmärtää, että kielto ”luvata” tai ”sopia” jotain on eri asia kun kaksi herrasmiestä istuu kahvin ja konjakin kanssa keskustellen ja asettaen sanansa huolellisesti. Silloin ei luvata vaan puhutaan ympäripyöreästi – diplomaattisesti, niin että kumpikin tiesi mitä tarkoitti mutta mitään ei sanottu. Eihän sitä nyt sentään lausuta ääneen, että suunnitellaan hyökkäyssotaa - olihan Operaatio Barbarossakin natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin mukaan ”puoluksellisista” syistä välttämätön. Jokut laskevat Erik Heinrichsin ns. sotakabinettiin - onhan se nyt kummaa, ellei tämä saa sanomaa välitetyksi sanomatta kaikkea ääneen kun toiselle puolella on kenraali Franz Halder ja päinvastoin. Niin - olisiko tämä - sodasta kohteliaasti kieltäytyminen Berliinissä 30.1. ollut varteenotettava vaihtoehto?
Varaus johtui kahdesta seikasta. Toisaalta suomalaiset eivät missään tapauksessa olisi suostuneet Saksan pelinappulaksi – vain siinä tapuksessa, että saksalaiset todella hyökkäisivät, lähtisivät suomalaiset mukaan. Käytettiin jatkuvasti eufemismia ”jos (po. kun) Neuvostoliitto hyökkää Suomeen” – minkä arveltiin olevan väistämätöntä Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon Suomen alueelta. Lisäksi ajateltiin tietysti kansalaisten jymäyttämistä - eiväthän nämä olisi suostuneet siihen, että suomalaiset toimivat sotaa julistamatta tai neuvottelematta hyökkääjinä.
Führer oli Direktiv n:o 21 (Barbarossa-ohje) kuukautta aikaisemmin käskenyt alaisiaan (OKH:ta, Luftwaffea jne) suunnittelemaan tarkemmin miten tulisi edetä Barbarossan suhteen. Ilmeisesti Halder toteutti tätä Führerin käskyä selvittämällä mahdollisuuksia Suomen rintamalla.Suomi lupautui siis asettamaan 16 divisioonaansa – n. 480.000 miestä – käyttöön hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Natsi-Saksa ei pyytänyt sitäkään, pelkästään, että suomalaiset mobilisoivat. Se olisi riittänyt Saksalle, muttei riittänyt Suomelle joka tahtoi mukaan sotaan – nitistämään ryssiä ja perustamaan Suur-Suomea. Suomi ei ollut ajopuu vaan aktiivinen toimija, joka teki tuhansia toimia näihin aikoihin ja tämän jälkeen, jotka olisi kaikki voitu tehdä toisin. Muttei tehty toisin.
Kun sitten natsi-Saksan hyökkäys alkoi oli Suomi aluksi johdonmukaisesti ”puolueeton”. Sekä Neuvostoliiton suurlähettiläs Orlov Helsingissä että asianhoitajamme Moskovassa ministeri Hynninen joutuivat siihen kiusalliseen tilanteeseen, että heiltä varmistettiin, että Suomi oli todella puolueeton, Orlov esitti kysymyksen muistaakseni ulkoministeri Rolf Wittingille ja Molotov esitti kysymyksen ministeri Hynniselle. Nämä vakuuttivat – kolmen päivän ajan – että Suomi oli puolueeton. Sen jälkeen voitiinkin todelliset kasvot paljastaa.
Tämän jälkeen tulikin Neuvostoliiton ilmahyökkäys alkaen 25.6.41. Se oliko kysymyksessä aiemmin suunnitellun operaation osa, väärinkäsitys sotilasjohdon ja diplomaattien välillä vai kostohyökkäykset niiden lentohyökkäysten johdosta, jotka täältä lähtivät tai tänne palasivat suorittaessaan iskuja Leningradin kohteita vastaan on ilmeisesti epäselvää. Joka tapauksessa nämä hyökkäykset päästivät hallituksemme pälkähästä. Sota julistettiin 25.6.41 eduskunnan istunnon jälkeen.
Sotatoimia ei kuitenkaan aloitettu 25.6., vaan pääoperaatio, hyökkäys Laatokan pohjoispuolelta päämääränä Syväri, alkoi vasta 10.7. - pienempiä kahakoita oli aiemminkin. Silloin ei ollut mitään sotatoimia esiintynyt Neuvostoliiton puolelta Suomea vastaan pariin viikkoon. Pääoperaatio suoritettiin Saksan esittämän toivomuksen mukaisesti Laatokan pohjoispuolelta. Suomi ei ollut ajopuu joka ”joutui” valitsemaan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Suomi valitsi sodan Neuvostoliittoa vastaan vapaasta tahdostaan (oik. pienen asaintuntijoista koostuvan klikin, ns. sotakabinetin, mietteiden mukaisesti) olematta siihen mitenkään pakotettu.