Emma-Liisa kirjoitti: Beevor sanoo kirjassaan Stalingrad, ettei Ehrenburg kehottanut raiskaamaan vaan että se on saksalaisten propogandavale.
Raiskauksista puhuttaessa kannattaa tosiaan aina muistaa, että näiden kahden totalitaarisen diktatuurin sodassa ei tietysti jätetty käyttämättä kummallakaan puolella kaikkia propagandan keinoja hyväksi vastapuolen demonisoimiseksi. Natsit ainakin hyötyivät väestön pelosta sen, että toivottamaksi käynyt sotaa saatiin pitkitettyä mahdollisimman kauan. (tästä pelosta ja siitä miten sen avulla saatiin huijattua mm lapsia tapattamaan itsensä rintamalla kertoo mm Guido Knoppin kiinnostava ja koskettava pääosin haastatteluihin perustuva teos
Hitlerin lapset
Knopp, Guido:
Hitlerin lapset. Kääntänyt Nykyri, Ilona. Ajatus Kirjat. Gummerus Jyväskylä 2006 . 400 s. (
Ilona Kemppaisen arvostelu Agricolassa: Vietellyt lapset ja antautuneet aikuiset)
Beevor kirjoitti myös Berliini -kirjassaan näistä raiskauksista.
Kts. Beevor, Antony:
Berliini 1945 (Englanninkielisestä alkuteoksesta Berlin The Downfall 1945 suomentanut Matti Kinnunen). WSOY. Juva 2002 . 536 s. kts myös teoksen arvostelu Agricolassa:
Juha Vahe: Vojna kaputt
Ilja Ehrenburgin osuudesta Beevor toteaa mm näin:
Ilja Ehrenburg esitti omia hypnotisoivia vaatimuksiaan kostaa Saksalle. Hänen artikkelinsa armeijan Krasnaja Zvezda (Punatähti) –lehdessä olivat saaneet valtavan suosion rintamamiesten, frontovikien parissa. Goebbels hyökkäsi inhoten ”juutalaista” Ilja Ehrenburgia, Stalinin kansanvillitsijäsuosikkia vastaan. Propagandaministeriö syytti Ehrenburgin yllyttäneen raiskaamaan saksalaisia naisia. Mutta vaikka Ehrenburg ei kaihtanut verenhimoisempiakaan kiihotuspuheita, pahamaineisin lausunto, jonka läntiset historioitsijat yhä liittävät häneen, oli natsikeksintöä. Hänen syytetään yllyttäneen puna-armeijan sotilaita ottamaan saksalaisnaiset ”lailliseksi saalikseen ”ja ”murtamaan heidän rotuylpeytensä”.
Beevorin mukaan Ehrenburg kiisti jyrkästi yllyttäneensä raiskauksiin, josta Beevor toteaa:
Mutta Ehrenburgin vakuutus, että puna-armeijan sotilaat ”eivät olleet kiinnostuneista Gretcheneistä vaan niistä Fritzeistä, jotka olivat loukanneet meidän naisiamme”, ilmeni olevan kaukana totuudesta, kuten puna-armeijan raakalaismainen käytös pian osoitti. Ja hänen toistuvat puheensa Saksasta ”vaaleana noitana” eivät ainakaan rohkaisseet kohtelemaan saksalaisia tai edes puolalaisia naisia inhimillisesti. (Beevor 27-28)
Toisessa kohtaa Beevor lainaa Ehrenburgia, joka epäsuorasti hyväksyy ryöstelyn:
”No nyt Saksan naiset menettävät varastetut turkkinsa ja lusikkansa” kun puna-armeijan kielenkäytössä ryöstäminen käsitti epäsuorasti myös raiskauksen.
... ...
Mutta hän viittasi raiskaamiseen vain sanomalla, että neuvostosotilaat ”eivät kieltäytyneet Saksan naisten ’anteliaisuudesta’.
(Beevor, 222)
Beevorin mukaan neuvostojohto olisi kuitenkin alkanut tajuta, että lietsotut julmuudet vain vahvistivat epätoivoista vastarintaa ja mutkistaisivat sodanjälkeistä neuvostomiehitystä. Linjan muutos vain ei tainnut kovin nopeasti kulkeutua rintamille.
Beevor esittää arvioita raiskausten määristä:
Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö oli raiskattu moneen kertaan. (Beevor, 460)