Heikki Jansson kirjoitti:Heikki Jansson kirjoitti: Emma-Liisa kirjoitti: Täysin peruteeton on yllä esitetty väite, että Suomen tahto ”oli koko lailla merkityksetön”. ”
Se ei ole perusteeton olennaisessa mielessä: Suomi ei voinut ratkasta, hyökkääkö Saksa vai ei.
Mitään niin asiantuntematonta, kuin että Suomi olisi ratkaissut hyökkääkö natsi-Saksa, ei tietysti kukaan ole väittänyt, se on selvää. Tuntuu siltä, että nimim. Emma-Liisa keksii asiantuntemattomuuksia, jotta tämä voisi sen jälkeen itsevarmasti torjua keksimänsä, jonka tämä antaa ymmärtää muiden esittäneen. Siitä, ettei niin ollut, piti nimittäin huolta viimeistään natsi-Saksan ”Johtaja”, joka ei suvainnut sekaantumista itsevaltiaana määräämiinsä natsi-Saksan linjavalintoihin.
Suomalaisten kyky vaikuttaa natsi-Saksan politiikkaan oli tietysti rajallinen. Suomalaiset pystyivät kuitenkin joko antamaan suomalaista elävää voimaa – sotatermi, josta myös käytetään nimitystä ”kanuunanruokaa” - yhteiseen käyttöön tai olemaan antamatta sitä. Poliittinen ja sotilaallinen johtomme valitsi epäröimättä, että suomalaiset asettaisivat tuota ”elävää voimaa” maksimäärä yhteiseen käyttöön (annettiin toki varusteitakin ym. kykyjen mukaan). Senkin seurauksena sotastrategia ja taktiikka muodostui Suomen ja natsi-Saksan käytännössä siksi millaiseksi se muodostui. Esimerkiksi Operaatio Barbarossan ulottaminen koskemaan hyökkäystä Muurmanskiin pohjoisimmalla rintamaosuudella ei varmaankaan olisi toteutettu, ainakaan siinä laajuudessa, jossa se toteutettiin, mikäli taisteluja Suomen itärajalla ei olisi varmistettu tai jos suomalaiset olisivat vastustaneet sitä.
Suomen niin poliittinen kuin sotilaallinen johto valitsi itse lähteä hyökkäyksen tielle. Kansaa harhaanjohdettiin. Johtomme uskoi nimittäin mm. Johtajan lupauksiin, että bolševistinen Neuvostoliitto luhistuisi muutamassa viikossa, Ajateltiin, että sodasta tultaisiin ”heinäksi kotiin”, niin kuin sanonta – joka oli niin tavallinen, että se oli jo kulunut kuluneeksi asti – kuului tuohon aikaan Suomessa.
Kuitenkaan eivät saksalaiset olleet suomalaisilta edes rohjenneet toivoa laajaa osallistumista Operaatio Barbarossaan – pelkkä mobilisaatio itärajallamme olisi riittänyt saksalaisille, mutta se ei riittänyt Suomen hyökkkäystahtoiselle johdolle. Se, olisiko tämä ollut hyvä vaihtoehto Rytin sanoin - ”rauhaa rakastavalle kansallemme” johon Neuvostoliitto oli muka suunnannut hyökkäyksen ”tapojensa mukaisesti surmaten lentoaseellaan rauhallisia kansalaisia, pääasiallisesti vanhuksia, naisia ja lapsia” - maallemme jäi selvittämättä. Ainakaan ei olettaisi, että natsi-Saksa olisi erityisemmin sitä vastustanut kun se sitä itse esitti. Samoin jäivät muut vaihtoehdot selvittämättä.
Meillä historiankirjoitus kuitenkin vääristeltiin osoittamaan sitä mitä sen ajan johtomme piti tarkoituksenmukaisena. Sanottiin (ennen kaikkea tätä linjaa veti prof. Arvi Korhonen), että sota oli vääjäämätön ja väistämättä tapahtuva muiden (=suurvaltojen) toimien seurauksena, että Suomi oli ajopuuna valtavirren vietävänä, että tapahtumat vyöryivät ylitsemme. Silloisen (sodanjälkeisen) historiankuvauksen mukaan Suomessa ei muka edes tiedetty Operaatio Barbarossasta etukäteen eikä Suomi ollut muka ryhtynyt mihinkään offensiivien suunnitteluun ennen 25.6. Varsin pian kuitenkin ulkomailla tapahtunut interventio suomalaiseen historian tutkimukseen muutti ääntä kellossa. Oli pakko muuttaa suomalaista tarkoitushakuista kuvausta – aluksi myönnettiinkin ulkomaisen intervention johdosta sotilaallisia suullisia ”pikku välipuheita”, pian sen jälkeen myönnettiin herrasmiessopimukset, lopulta myönnettiin Heinrichsin neuvottelut Saksassa tammikuussa -41 ja kenr. Paavo Talvelan emissaarimatkat syksyllä 1940 niinkuin myös Salzburgin ja Helsingin neuvottelut. Kovin vähän on heti sotien jälkeen ollut "isänmaallisilla" historiankirjoittajilla ollut jatkosotaa koskevissa kuvauksissaan kiinnostusta totuuteen mutta sitäkin enemmän harjoitetun sotapolitiikan puolustelemiseen. Tämä trendi ei näytä päättyvän vieläkään.
Eivät suomalaiset siis tulleetkaan rintamalta ”heinäksi kotiin”. Kotiin tultiin – jos lainkaan tultiin – yli kolme vuotta myöhemmin. Tällöin ei lukuun oteta niitä, jotka pääsivät sotamarsalkan vastustuksesta huolimatta lomalaisina kotiin, jossa vallitsi suuri työvoimapula. Maassa oli nimittäin osittain käytävän sodan seurauksena jäänyt kylvö- ja erityisesti korjuutyöt suorittamatta, eikä vallatuilla alueilla ollut riittävästi korvaavaa viljaa (oli n. 4.500 tonnia). Puuta vallatuilla alueilla sen sijaan oli ja tukkipuiden, ratapölkkyjen ym. puutavaran tuonti – sotasaaliina – oli mittavaa, tukkeja yksin oli peräti yli kaksi miljoonaa kappaletta. Seuraavina miehitysvuosina, jolloin erityisesti epäkansallisia (venäläisiä) keskitysleiriläisiä pidettiin pakkotöissä, oli metsätuotto suuntautunut suomalaiselle metsäteollisuudelle. Olisi tietysti ollut hyvä, jos suomalaiset olisivat sotimisen sijasta korjanneet satoa kotimaassaan, mutta kun piti olla sotimassa, valtaamassa Suursuomea siitä haihatteleville
Muuten, on niin, että koirat – jotka haukkumisellaan pelästyttävät ohikulkijoita – eivät tunnetusti kykene ymmärtämään, että näiden omalla toiminnalla on vaikutusta ympäristöön. Ne havaitsevat, että ohikulkijat pelästyvät, ja päätyvät sen perusteella johonkin käyttäytymismalliin (vaikka aggressiiviseen) ymmärtämättä, että ohikulkijan tuntemaan pelon syy on sen oma haukkuminen. Samalla tavoin on tälle keskustelulle ominaista se, että moni kieltäytyy ottamasta huomioon, että suomalaisten politiikka herätti vastakaikua yhtä lailla Berliinissä, Moskovassa ja Tukholmassa kuin myös muualla maailmassa (ja näiden maiden toimet sitten puolestaan Suomessa). Ei voi olla päätymättä kuin yhteen (enintään kouralliseen ) johtopäätökseen, kun tiedetän, että Suomen politiikka noudatti jo heti rauhasta lukien – jo ennen rauhansopimuksen allekirjoitusta - Göringin neuvoa – ”saatte omanne pois korkoineen.” Samalla kuitenkin ollaan kuin mainitsemani koirat, jotka eivät kykene tajuamaan olevansa ympäristössään toimiva subjekti vaan arvelee olevansa pelkästään ympäristönsä objekti.
Politiikka muotoutui juuri sellaiseksi kuin se oli. Sanottiin suoraan ¨aina ministeritasoa myöten - että rauha on vain väliaikainen, että ajetaan uutta sotaa Neuvostoliittoa vastaan - eikä Neuvostoliitto jättänyt tietystikään reagoimatta suomalaisten avoimeen vihamielisyyteen. Etsittiin tukea natsi-Saksasta – eikä sekään jättänyt reagoimatta. Se oli tosin kolme ja puoli kuukautta vielä MR-sopimuksessa kiinni, mutta heti kun se pääsi siitä irti - Ranskan luhistuttua kesäkuussa -40 - alkoi Suomen johdon ”tilaisuus” sodan valmisteluille, alkaen elokuun puolivälistä. Tällä tavalla suomalaiset ajettiin kosto- ja valtausotaan Neuvostoliittoa vastaan, joka kaatuisi, niin oletettiin, kuin savijalla seisova jättiläinen. Ei edes pyritty pysyttelemään sodan ulkopuolella vaan siihen pyrittiin voitonvarmana.
Sitten täällä väitetään, että kun ei mitän muuteta ei vaihtoehtoja ollut. Ei tietenkään ollut, ellei mitään muuttujaa muuteta. Se on triviaalia muka kontrafaktuaalista tulkintaa, jossa ei sallita kontrafaktojen esittämistä.