Hohhoijaa. Taas näitä.
"Sotahistorian harrastamisen" kategorinen redusoiminen sodan ihailuun on jokseenkin absurdia. Intressi sotahistoriaan voi toki ilmetä sodan ihailuna jonain puhdistavana miehisenä ja jalostavana kokemuksena, mutta väittäisin kyllä suoralta kädeltä, että tämän ajatusmaailman edustajat ovat tätä nykyä ehdoton marginaaliryhmä.
Harrastuneisuus on luonteensa puolesta vaihtelevaa, ja sotahistoriasta kiinnostuneet ihmiset ovat laajan teltan alle lukeutuva fragmentoitunut ryhmä. Kyseessä voi olla Suomessa hyvin yleinen ja harmiton kokardien ja muiden perinne-esineiden keräämisen ympärille keskittynyt militaria-alakulttuuri, jolloin kyse on enemmänkin heraldiikan, numismatiikan tai filatelian kaltaisesta harrastuksesta. Harrastuneisuus voi toki liittyä myös vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, jolloin kyseessä on useimmiten aivan vilpitön ja kunnioitettava näkemys siitä, että maanpuolustus on viime kädessä demokraattisen valtion olemassaolon kulmakivi. Tai vaihtoehtoisesti, kyseessä voi olla niin ikään aidosta ja kunnioitettavasta pasifismista lähtevä kiinnostus sotaan ilmiönä; halu ymmärtää, mistä sodassa tosiasiassa on kyse, ja miten se voidaan tulevaisuudessa ehkäistä.
Lopulta, näkemys siitä miten "soturin kasvatusresepti" on poikalapsen "nujertaminen, opettaminen vihaamaan ja jättäminen yksin vihansa kanssa" on jokseenkin naurettava. Kuvatulla menetelmällä kasvatetaan psykopaatteja, ei sotilaita. Sotalaitos on tietysti viime kädessä institutionalisoitu väkivaltakoneisto - kuten järjestäynyt yhteiskunta yleensäkin - mutta sen lähtökohtana on yksilölle jo luontaiseksi katsotun väkivaltaisuuden
hallinta yhteisöä hyödyttävällä tavalla. "Yksinjättäminen" ja "opettaminen vihaamaan" eivät sovi siihen kuvioon, vaikka tietysti tällaistakin kiistatta tapahtuu.
Kiinnostavaa on sekin, että Kiiskinen on valinnut artikkelinsa kärjeksi miehet. Vastaavanlaista karun miehisen soturityypin ihannointia tai isähahmon kaipuuta on perinteisesti ilmennyt myös naissukupuolen keskuudessa, aivan omaehtoisesti.
Sivumennen, en muuten usko sitäkään, että kovinkaan moni soturi-idolia etsivä suomalainen mies lopultakaan kallistuu Kiiskisen jälleen yllätyksettömästi esiin nostaman Mannerheimin suuntaan. Marski on kosmopoliittina ja sodanjohtajana turhan etäinen, eräänlainen sotilasgalleriamme professori Klinge. Sotilasihannetta kaipaava keskiverto suomalaismies diggailee todennäköisemmin jotain Juutilaisen Illua tai Simo Häyhää (tai joskus Lauri Törniä, valitettavasti).
Yksittäisen kolumnin puutteiden tai ansioiden sijaan huomioni kiinnittyi kolumnissakin näkyvään historiakäsitykseen. Mistä juontuu hyvin yleinen käsitys Suomen sotaisesta historiasta? Esitetäänkö Suomen historia erityisen sotaisena verrattuna muihin maihin? Jos esitetään, millaisissa historian esityksissä tämä tapahtuu? Onko esitystavassa tapahtunut muutoksia?
Sotahistoriasta rakennettiin kansallisen identiteetin kulmakiveä järjestäytyneesti viimeksi sotienvälisenä aikana, Einar Juveliuksen julkaistua
Suomen sotahistorian pääpiirteet-teoksensa. Sen jälkeen painopisteet ovat vaihtuneet.
Kysymys ei ole siitä, että Suomen historia kokonaisuudessaan olisi jotenkin yleisesti ottaen sotainen. Kysymys on siitä, että talvi- ja jatkosota, samoin kuin vuoden 1918 tapahtumat ovat vielä historiallisesti suhteellisen lähellä, ja pysyvät lähes jatkuvasti kansallisen historiankirjoituksen keskiössä. Dramaattiset ja kohtalokkaat tapahtumat kiinnostavat ihmisiä. Näkeehän sen tältäkin palstalta; ajopuuteoriaa, erillissotaa tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä viestiketju saa heti toistakymmentä vastausta, ja paisuu lopulta kuukauden sisään 200 viestiä käsittäväksi leviatan-keskusteluksi.
Ironista on tietysti se, että jatkuvasta keskustelusta huolimatta valtiovalta organisoi presidentin siunauksella julkisen keskusteluforumin, jossa samoista aiheista sitten keskustellaan vielä hiukan lisää, otsikolla "Vaietut vuodet".
Mitä tulee kysymykseen siitä, esitetäänkö Suomen historia sotaisena verrattuna muihin maihin... nojaa, tavallaan. Suomen 1900-luvulla käymät sodat saatetaan toisinaan esittää jotenkin ainutlaatuisina, kenties myös verisempinä ja massiivisempina. Yläasteen oppikirjoista jokainen voi lukea, miten Tali-Ihantala oli "Pohjoismaiden historian suurin taistelu". Vuosi 1918 on sitten oma lukunsa. Heikki Ylikangas kuvaili Tampereen taistelua "Pohjoismaiden historian siihen asti suurimmaksi taisteluksi Pultavan taistelun jälkeen", mitä se ei suinkaan ollut; Ylikangas ei nähtävästi ole perehtynyt Slesvig-Holsteinin sotien historiaan. Samalla hän myös toteaa, että toisin kuin Suomen sisällissotaan, ei esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissotaan liittynyt "kostonomaisia verilöylyjä tai jälkivainoja", koska "sodassa ei ollut yhtä kiinteästi kysymys yhteiskunnallisesta vallasta" (ilmeisesti Ylikankaan mielestä orjuus ei liity yhteiskunnalliseen valtaan, eikä
Reconstruction-kauden aikana sitten kaiketikaan ilmennyt terrorismia tai kostotoimenpiteitä).
Mutta keskiössä ovat tosiaan vain vuodet 1918 ja 1939-1944/45. Ruotsin vallan ajan sotahistoria ei kiinnosta enää juuri ketään, eikä ole erityisen populaaria. Autonomian ajan sotahistoriaa taas ei ainakaan omasta mielestäni oikeastaan ole edes olemassa kuin jonain satunnaisena alaviitteenä, kuten tuossa humanismia ja huippuyliopistoa käsittelevässä viestiketjussa totesin. Mikäli "Ruma sota"-teoksen artikkelit olisivatkin käsitelleet pikkuvihan, Pommerin sodan, Oolannin sodan ja Balkanin-sotaretken kokemuksia, olisiko teoksella ollut mitään mahdollisuuksia tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi, vaikka se olisi ollut kuinka tieteellisesti ansiokas?
Osasyy tässä on tietysti se, että 1900-luvun konflikteilla on ollut keskeinen merkityksensä
itsenäisen Suomen historialle. Tekisi mieleni väittää, että trendinä ollut "irtautuminen kansallisen historiankirjoituksen paradigmoista" on tuottanut tässä tavoitteisiinsa nähden päinvastaisia tuloksia. Koska "Suomi" ei ollut kansakunta ennen vuotta 1809, eikä suinkaan muotoutunut "valtioksi" vuonna 1809, siitä tietysti seuraa, että "Suomen sotahistoria" rajoittuu vain 1900-luvun sotiin. Kaiken muun voi jättää huomiotta... mistä seuraa edelleen, että vuosien 1918 ja 1939-1945 sotien rooli oikeastaan vain korostuu entisestään, myös ja nimenomaan siinä kansallisessa historiankirjoituksessa.
Cheers,
J. J.