Emma-Liisa kirjoitti:Minusta 60- ja 70-luvun historiantutkimus oli suurelta osalta hyvää:
- sisällissotaa alettiin nähdä asiallisesti (Paasivirrasta alkaen) ja selvitettiin terrorin uhrit (Paavolainen)
- selvitettiin sotien taustaa (Suomi, Korhonen) ja yhteyksiä suurpolitiikkaan (Polvinen)
- nähtiin Karjalan historia itäisestä perspektiivistä (Sihvo)
- uudelleenarvioitiin autonomian aikaa (Klinge, Jussila)
Luetteloon voisi lisätä vaikkapa Paasion hallituksen alullepaneman Punaisen Suomen historia -projektin, joka selvitti luotettavasti monia hävinneen osapuolen toimintaan liittyviä kysymyksiä - valkoisten tekemisethän oli tarkkaan kirjattu jo sotienvälisenä aikana.
Projekti alkoi tuottaa satoa 1980-luvun alkutaitteesta lähtien, jolloin ilmestyi sotahistorian huippuekspertin Jussi T. Lappalaisen kirjoittama Punakaartin sota 1-2. Jatkokseen hanke sai kolme väitöskirjoina ilmestynyttä tutkimusta (Rintatassi, Piilonen, Salkola).
Kuvaavaa on, että tätä korkealaatuisia monografioita tuottanutta hanketta epäiltiin jo omana aikanaan tietyissä piireissä "punaisuudesta" pelkästään hankkeen kohteena olleen aiheen takia. Vuoden 1917 työväenkaartien syntyä ansiokkaasti selvittänyt Marja-Leena Salkola onkin kertonut, että tutkimuksensa aihevalinnan takia hän itsekin sai niskaansa punakaartilaissyytöksiä! Kun ottaa huomioon, miten suuresti asenteellisuus vauhdittaa tällaista aktiivista väärinymmärtämistä, ei olekaan ihme, että syytöksiä tutkimuksen suomettumisesta edelleen jaksetaan sepitellä.