Arnstad syyttää Suomea lasten, vanhusten ja sotavankien massamurhista

[Emma-Liisa]

Teija Kuivalaisen gradussa kuvaillaan kotirintaman mielialoja sodan aikana. Poimin alle vuoden 1942 kuvasta kansan mielialoista lähinnä Enon kunnassa, mutta mielialat luultavasti kuvaavat maan tilaa laajemminkin. Kuivalainen toteaa, että Kokonaisuutena voidaan todeta vuoden 1943 olleen rauhallisempi kansanhuoltoon liittyvien asioiden näkökulmasta kuin vuosi 1942.
http://joypub.joensuu.fi/publications/m ... lainen.pdf

Tämä on kiintoisaa lukea sikäli, että Westerlund toteaa kansanhuolloin onnistuneen tehtävässään hyvin: peruselintarvikkeet pystyttiin turvaamaan kaikille. Kun siviiliväestön kuolleisuus pysyi normaalina, näin tietysti yleisellä tasolla olikin. Mutta ihmiset kokivat asian toisin.

[Vetehinen]

Teija Kuivalaisen gradussa kuvaillaan kotirintaman mielialoja sodan aikana. Poimin alle vuoden 1942 kuvasta kansan mielialoista lähinnä Enon kunnassa, mutta mielialat luultavasti kuvaavat maan tilaa laajemminkin. Kuivalainen toteaa, että Kokonaisuutena voidaan todeta vuoden 1943 olleen rauhallisempi kansanhuoltoon liittyvien asioiden näkökulmasta kuin vuosi 1942.
http://joypub.joensuu.fi/publications/m ... lainen.pdf

Tämä on kiintoisaa lukea sikäli, että Westerlund toteaa kansanhuolloin onnistuneen tehtävässään hyvin: peruselintarvikkeet pystyttiin turvaamaan kaikille. Kun siviiliväestön kuolleisuus pysyi normaalina, näin tietysti yleisellä tasolla olikin. Mutta ihmiset kokivat asian toisin.

Kaksi asiaa taitaa olla totta yhtä aikaa. Kansanhuolto onnistui, koska kukaan - tai lähes kukaan - ei kuollut nälkään, mutta ainakin osa omista kansalaisista näki nälkää ainakin ajoittain, kuten Kuivalaisen gradusta ilmenee.

Kuivalainen hallituksen lupaamasta Saksan viljasta:
Pohjois-Karjalassa ihmeteltiin hallituksen suuren ääneen mainitsemien viljalaivojen viipymistä, koska jääesteistä huolimatta Ruotsiin ja Tanskaan lapsia kuljettavat laivat pääsivät kulkemaan. Näin ollen Pohjois-Karjalassa epäiltiin Etelä-Suomen tavoin, ettei viljaa ole ostettu Saksasta ollenkaan, vaan tiedolla pyrittiin rauhoittamaan ihmisiä. Toukokuussa mielialat kuitenkin paranivat Pohjois-Karjalassa, kun Saksasta saapui viljaa ja sitä saatiin jakeluun130.

Käsittääkseni kansan mielialoilla oli merkitystä ja mielialoja seurattiin. Jos kotirintamalla nähdään nälkää, niin luultavasti rintamalla olevien miesten taistelutahto heikkenee.

Epäilen että kotirintaman oloilla vuoden 1942 alkupuolella on ollut merkitystä leirien elintarvikehuoltoon kahta kautta. Toisaalta elintarvikkeiden niukkuus ja toisaalta ilmeisesti logistiset ongelmat jakaa olemassa olevia elintarvikkeita, joita haalittiin mm pakko-otoin niiltä, jotka eivät kätkeneet elintarvikkeita mustanpörssin kauppaa varten.

Vaatteistakin oli pulaa kotirintamalla, joten leireillä oli varmaan vielä suurempi pula, joka osaltaan nosti kuolleisuutta.

[Tapio Onnela]

Luettuani Westerlundin teoksen (tosin vasta kursorisesti) minun täytyy muuttaa mielipiteeni: suomalaisilla ei ollut nälkäkuolemaan vaaraa, sillä he saivat omin neuvoin elintarvikkeista kolmanneksen. Ei edes vankiloissa kuolleisuus ollut normaalia suurempi.

Ilmeisesti tilanne mielisairaaloissa oli sitten toinen:

viewtopic.php?f=10&t=2553&start=90#p12680
Ari-Pekka Blombergin kanssa selvityksen Suomen mielisairaaloiden kuolleisuudesta vuosina 1935-49. Vuosi 1942 oli piikki tilastossa.

Sota-aikoina laitoskuolleisuus nousee aina. Näin on käynyt kaikkialla Euroopassa sotien aikana. Tämä tuli esiin myös Taipaleen ohjaamassa Anna-Riitta Jyrkisen väitöskirjassa vuonna 2005. Jyrkinen analysoi Kellokosken piirimielisairaalan potilaskertomuksia vuosilta 1915-1918.

- Ylikuolleisuus vuonna 1942 oli tuhat henkeä. Normaalisti ennen sotaa kuoli vuodessa 400 potilasta, ja 1942 heitä kuoli 1 400, kertoo Ilkka Taipale.

Sota- ja siviilivankien annoksia olisi siis ollut varaa suurentaa. Sellaista ehdotettiinkin, mutta asian Mannerheimille esitellyt ei sitä hyväksynyt. Annoksia ei myöskään suurennettu, kun elintarviketilanne parani.

Kotijoukkojen esikunta sai jo tammikuun puolivälissä hälyttävän tiedon vankien joukkokuolemasta ja siitä, että jos ei toimita nopeasti, seurauksena on kastastrofi. Mutta päämaja ei reagoinut. Vasta 1.3.42 Mannerheim kirjoitti Geneveen.

Kiitos tuosta kiinnostavasta Westerlundin referoinnista. Täyttäisikö tämä ajallinen viive mielestäsi "massamurhan" kriteerit?

[Seppo Jyrkinen]

Pitää tutustua teokseen.

...suomalaisilla ei ollut nälkäkuolemaan vaaraa, sillä he saivat omin neuvoin elintarvikkeista kolmanneksen.
Sota- ja siviilivankien annoksia olisi siis ollut varaa suurentaa.

Talvella 1941/42 Suomen päättäjät olivat perustellusti huolissaan elintarviketilanteesta. Asia kärjistyi keväällä 1942 jolloin varastossa olleen viljan määrä riitti enää muutaman viikon kulutukseen. Viranomaiset joutuivat ottamaan huomioon nälänhädän vaaran jo talvella.

Sodan jälkeen on toki selvitetty, että omatoiminen elintarviketuotanto oli merkittävää, mutta tätä tietoa ei päättäjillä ollut käytössään. Ei myöskään sitä tietoa, että jäätilanne sallisi viljalaivojen saapumisen maahan ajoissa.

Annoksia ei myöskään suurennettu, kun elintarviketilanne parani.

Vankien kuolleisuus putosi jyrkästi huippukauden jälkeen mutta tuon mukaan määräannokset kuitenkin pysyivät samoina. Tuon voi tulkita siten, että kuolleisuuden ollessa pahimmillaan annokset olivat olleet pienempiä kuin mitä oli suunniteltu ja että vasta elintarviketilanteen parannuttua ruokaa voitiin jakaa suunniteltuja määriä? - Periaatteessahan tuo osoittaisi, että suunnitellut annokset olivat riittäviä ja tämä saattoi olla peruste olla suurentamatta vankien annoksia.

Kotijoukkojen esikunta sai jo tammikuun puolivälissä hälyttävän tiedon vankien joukkokuolemasta ja siitä, että jos ei toimita nopeasti, seurauksena on kastastrofi. Mutta päämaja ei reagoinut. Vasta 1.3.42 Mannerheim kirjoitti Geneveen.

Osoittaako tutkimus, että Päämajassa tehtiin päätös olla puuttumatta asiaan? Vai onko kyseessä ainoastaan kv Punaiselle ristille tehdyn avunpyynnön ajankohdasta? Normaalia on yrittää selvittää ongelman ensin omin avuin ja hakea apua vasta jos se ei onnistu. Siinä mielessä puolitoista kuukautta ei edes ole mikään pitkä aika.

[Emma-Liisa]

Pitää tutustua teokseen.

...suomalaisilla ei ollut nälkäkuolemaan vaaraa, sillä he saivat omin neuvoin elintarvikkeista kolmanneksen.
Sota- ja siviilivankien annoksia olisi siis ollut varaa suurentaa.

Talvella 1941/42 Suomen päättäjät olivat perustellusti huolissaan elintarviketilanteesta. Asia kärjistyi keväällä 1942 jolloin varastossa olleen viljan määrä riitti enää muutaman viikon kulutukseen. Viranomaiset joutuivat ottamaan huomioon nälänhädän vaaran jo talvella.

Sodan jälkeen on toki selvitetty, että omatoiminen elintarviketuotanto oli merkittävää, mutta tätä tietoa ei päättäjillä ollut käytössään. Ei myöskään sitä tietoa, että jäätilanne sallisi viljalaivojen saapumisen maahan ajoissa.

Kyllä jotakin tietoa oli jo tuolloin, kansanhuollon pyynnöstä näet jotkut ihmiset panivat muistiin kaikki käyttämänsä elintarvikkeet, myös mustasta pörssistä hankitut, kun heille oli luvattu ettei heitä syytetä lain rikkomisesta. Mutta selvää on, että tässä kohdin Westerlund on osittain jälkiviisas.

Samoin, vaikka tilastot osoittavat, että kansalaiset keskimäärin söivat kolmanneksen enemmän kuin korttiannokset, niin tuskin tuo ylimäärä jakautui tasaisesti? Eihän kaikilla ollut rahaa tai vaihtotavaroita. Sinänsä Westerlund tekee sen kiinnostavan huomion, että korttiannosten ansiosta nimenomaan köyhimpien elintaso parani ja ihmisten elämä tasa-arvoistui. (Jossain muuallakin on kerrottu, että armeijassa olevan miehen sotakuukausipalkan ansiosta eräät perheet saivat ensimmäisen kerran säännöllistä tuloa.)

Tuntemattomassa sotilaassa Lahtinen lausuu kaverilleen, että jos sinä valitat että on nälkä, niin herrat lyövät pöytään sellaiset rätingit, ettei sinulla kerta kaikkiaan voi olla. Westerlund lausuu nyt, että vaikka armeijan muona-annos ei yltänyt tarpeeseen joka raskasta työtä tekevällä oli, se kuitenkin oli sen verran "reilu", että vaikka taisteluolosuhteissa ruoka ei joskus tullut, niin miehet pysyivät taistelukunnossa.

Armeijassa oli ruuan jakelussa samantapaisia ongelmia kuin leireillä eli vedettiin välistä, mutta sielllä välillä saatiin enemmän kuin piti eli menetykset korvattiin. Leireillä ei. Siellä jopa annettiin määräys, että annoksen määräämät ruoka-aineet voidaan korvata sellaisella milä ei suomalaisille kelpaa...

Annoksia ei myöskään suurennettu, kun elintarviketilanne parani.

Vankien kuolleisuus putosi jyrkästi huippukauden jälkeen mutta tuon mukaan määräannokset kuitenkin pysyivät samoina. Tuon voi tulkita siten, että kuolleisuuden ollessa pahimmillaan annokset olivat olleet pienempiä kuin mitä oli suunniteltu ja että vasta elintarviketilanteen parannuttua ruokaa voitiin jakaa suunniteltuja määriä? - Periaatteessahan tuo osoittaisi, että suunnitellut annokset olivat riittäviä ja tämä saattoi olla peruste olla suurentamatta vankien annoksia.

Kuolinsyy ei kuulemma ollutkaan nälkä, vaan taudit, jotka tietysti levisivät herkemmin nälän heikentämiin ihmisiin. Niitä levittivät jyrsijät, jotka levisivät, kun pellot jäivät hoitamatta.

Suomalaiset sotilaat kuulemma säästyivät epidemioilta osittain hyvällä onnella, vaikka heidän hygieniansa olikin parempi.

Kotijoukkojen esikunta sai jo tammikuun puolivälissä hälyttävän tiedon vankien joukkokuolemasta ja siitä, että jos ei toimita nopeasti, seurauksena on kastastrofi. Mutta päämaja ei reagoinut. Vasta 1.3.42 Mannerheim kirjoitti Geneveen.

Osoittaako tutkimus, että Päämajassa tehtiin päätös olla puuttumatta asiaan? Vai onko kyseessä ainoastaan kv Punaiselle ristille tehdyn avunpyynnön ajankohdasta? Normaalia on yrittää selvittää ongelman ensin omin avuin ja hakea apua vasta jos se ei onnistu. Siinä mielessä puolitoista kuukautta ei edes ole mikään pitkä aika.

Kyllä tämä koskee koko Päämajan toimintaa. Kyseessä olevat herrat tiesivät vuoden 1918 perusteella hyvin, että on toimittava heti, jos katastrofi halutaan edes pienentää.

[MM]

"Sinänsä Westerlund tekee sen kiinnostavan huomion, että korttiannosten ansiosta nimenomaan köyhimpien elintaso parani ja ihmisten elämä tasa-arvoistui."

Pian 80 vuotta täyttävä äitini sanoi tässä muutama päivä sitten, ettei hän ymmärrä miten hänen äitinsä selvisi sota-ajasta seitsemän pienen lapsen kanssa, kun isä oli kuollut lentävään tuberkuloosiin heti sodan alettua 40-vuotiaana.
Hän sanoi, että ilmeisesti vaihtamalla sokeri- ja voikorttiannokset "rikkaiden" kanssa jauhoihin, koska noita tarvikkeita ei heillä ollut näkynyt.

[Derkku]

Osoittaako tutkimus, että Päämajassa tehtiin päätös olla puuttumatta asiaan? Vai onko kyseessä ainoastaan kv Punaiselle ristille tehdyn avunpyynnön ajankohdasta? Normaalia on yrittää selvittää ongelman ensin omin avuin ja hakea apua vasta jos se ei onnistu. Siinä mielessä puolitoista kuukautta ei edes ole mikään pitkä aika.

Pikemminkin puoli vuotta, vankien valtaosahan tuli jo hyökkäysvaiheen alkupuolella.

[JariL]

Kyllä tämä koskee koko Päämajan toimintaa. Kyseessä olevat herrat tiesivät vuoden 1918 perusteella hyvin, että on toimittava heti, jos katastrofi halutaan edes pienentää.

Muistelen, että Pietolan lainaamista sotavankileirien tarkastajien raporteista käy ilmi, että tarkastajat eivät antaneet yhtenäistä kuvaa leirien olosuhteista. Vasta kun katastrofi oli jo päälla kuva yhtenäistyi. Tarkastajien raportointiin on varmasti vaikuttanut heidän oma suhtautumisensa sotavankeihin.

Tilanne on myös vaihdellut voimakkaasti leiristä riippuen, kuten Westerlundin kokoamasta leiritilastostakin näkyy. Pääsääntöisesti voi sanoa, että suurilla leireillä kuolleisuus on ollut niin absoluuttisesti kuin prosentuaalisesti suurta, kun taas pienillä leireillä ainakin elintarvikejakelu on onnistunut paremmin. Voisi myös ajatella, että pienmmälle vankijoukolle elintarvikkeita on ehkä saatu myös ohi virallisten jakalukanavien kun häta on ollut suurin.

Jälkikäteen katastrofin synty on helppo nähdä. Kuinka selvä tilanne on ollut päättäjille etukäteen on hyvä kysymys. Oikeaakaan tietoa ei aina uskota jos se ei vastaa ennakkokäsityksiä. Jos päämajan oli mielestään allokoinut rittävästi ravintoa sotavangeille niin siellä ei välttämättä ole heti haluttu uskoa, että homma ei toimi niin kuin on käsketty. Tämä suhtautuminen näkyi esim. Öschiä koskeneessa rikostutkinnassa 1942, kun Heinrichs aluksi kieltäytyi uskomasta tapahtunutta todeksi.

[nylander]

Tässä säikeessä on pitkään laskeskeltu kalorien riittävyyttä, pohdiskeltu perunien maahan jäätymisen merkitystä jne. Westerlund näkee asian paljon laajemmassa kehyksessä:

Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta neuvostosotavankien ja Itä-Karjalan siviilileiriläisten joukkokuolleisuuden sotavanki- ja siviilileireillä vuosina 1941 - 42 johtuneen kohtuullisen huollon laiminlyönnistä. Tämän laiminlyönnin ilmentymiä olivat leiriläisten riittämätön muonitus, puutteellinen majoitus, osittain kehnot varusteet, leirien epätyydyttävät hygieeniset olot, puutteellinen terveydenhoito sekä neuvostovankien saama tyly ja osittain myös epäinhimillinen kohtelu.

Jos siis väitetään, että Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto kyllä teki parhaansa, mutta kun ne olosuhteet olivat ylivoimaiset, keskustellaan paavin parrasta. Kysymys oli, kuten Westerlundin edellä olevasta tiivistelmästä käy ilmi, ennen muuta asenteista.

On totta, että aliravitsemus ei ollut neuvostosotavankien pääasiallinen kuolinsyy; sen osuudeksi Westerlund laskee "vain" noin viidenneksen kokonaiskuolleisuudesta. Tässä mielessä vuosien 1941 - 42 korkea tautikuolleisuus neuvostosotavankien keskuudessa oli toisinto Suomen vuoden 1918 vankileirikatastrofista, jonka epidemiologisen taustan Pentti Mäkelä on äskettäin (2007) selvittänyt tutkimuksessaan Vuosien 1917 - 19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi. Tässäkään tapaukseksessa, siis jatkosodassa, kuolleisuutta ei selitä mikään yksittäinen satunnaistekijä kuten jyrsijöiden esiintyminen. Westerlund kirjoittaa:

Syy siihen, että taudit olivat huomattavasti yleisimpiä neuvostosotavankien kuin suomalaisten sotilaiden keskuudessa oli sotavankileirien oloissa. Osittain huonot vaatteet ja jalkineet, likaiset, ahtaat ja osittain puutteellisesti lämmitetyt majoitustilat, täit, niukka muonitus, osittain uuvuttava työ, kylmyys ja sateisuus sekä tyly kohtelu vaikuttivat kukin osaltaan neuvostosotavankien terveydentilaa heikentävinä tekijöinä. Erityisesti joukkokuolleeisuusvaiheessa vuosina 1941 - 42 nämä tekijät loivat jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tautien puhkeamiseen ja leviämiseen.

Entä siten vastuukysymys? Siinäkään eivät erilaiset selittely-yritykset ja kiemurtelut taida auttaa. Westerlundin teksti tuntuu yksiselitteiseltä:

Koska ylipäällikkö ja päämaja vuosina 1941 - 42 olivat - tai ainakin heidän olisi pitänyt olla - tietoisia neuvostosotavankien kurjista oloista, voidaan katsoa, että nämä tahot olivat päävastuullisia sotavankien tuottamuksellisesta joukkokuolleisuudesta. Myös Suomen hallitus on katsottava osavastuulliseksi, koska se antoi ylipäällikön ja päämajan jatkaa laiminlyöntejään puuttumatta niihin.

Lähellä on siis ajatus, että on makuasia, halutaanko Westerlundin tavoin käyttää tuottamuksellisuus-sanaa vai jotain muuta lakitermiä.

Koska myös ylipäällikön Punaiselle Ristille tekemän pyynnön viipymistä on edellisissä puheenvuoroissa käsitelty "ymmärtävään" sävyyn, otan siitäkin vielä katkelman Westerlundilta:

Se yksittäinen päätöksentekijä, jolla asemansa perusteella oli vuosina 1941 - 42 ylivoimaisesti suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa neuvostosotavankien huolto-oloihin oli Gustaf Mannerheim. - - Ylipäällikkönä hän ei kuitenkaan millään merkittävällä tavalla puuttunut sotavankihuollollisiin asioihin, vaan tyytyi pieniin muutoksiin toimeenpanevien portaiden suorittamissa järjestelyissä. Myös SPR:n puheenjohtajana Mannerheim oli melkein kokonaan toimeton - -. Lisäksi hänen pyyntönsä Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle (CICR) 1.3.1942 oli vähäpätöinen toimenpide, jolla ei ollut mitään oleellisia seurauksia. Samassa asiassa Mannerheim päätti olla kääntymättä Ruotsin Punaisen Ristin puoleen. Hänen on täytynyt olla täysin tietoinen näiden vaihtoetojen hyvin suuresta tehoerosta. - - Asiayhteydestä voidaan - - hyvin suurella varmuudella päätellä, ettei Mannerheim toiovonutkaan Ruotsin Punaisen Ristin väliintuloa ja että tosiasiallisesti tehoton yhteydenotto CICR:aan oli hänelle riittävä ele.

[Emma-Liisa]

Tilanne on myös vaihdellut voimakkaasti leiristä riippuen, kuten Westerlundin kokoamasta leiritilastostakin näkyy. Pääsääntöisesti voi sanoa, että suurilla leireillä kuolleisuus on ollut niin absoluuttisesti kuin prosentuaalisesti suurta, kun taas pienillä leireillä ainakin elintarvikejakelu on onnistunut paremmin. Voisi myös ajatella, että pienmmälle vankijoukolle elintarvikkeita on ehkä saatu myös ohi virallisten jakalukanavien kun häta on ollut suurin.

Voisi myös ajatella, että pienillä leireillä oli helpompi valvoa, että ruoka jaettin tasapuolisesti eivätkä luottovangit käyttäneet asemaansa hyväkseen (tämähän oli yksi ongelma). Ja kun vartijoilla oli myös mahdollisuus paremmin tutustua vankeihin henl-koht., jolloin he eivät ehkä kehdanneet varastaa näiltä.

[Emma-Liisa]

Kysymys oli, kuten Westerlundin edellä olevasta tiivistelmästä käy ilmi, ennen muuta asenteista.

On totta, että aliravitsemus ei ollut neuvostosotavankien pääasiallinen kuolinsyy; sen osuudeksi Westerlund laskee "vain" noin viidenneksen kokonaiskuolleisuudesta. Tässä mielessä vuosien 1941 - 42 korkea tautikuolleisuus neuvostosotavankien keskuudessa oli toisinto Suomen vuoden 1918 vankileirikatastrofista,

Valitettavasti siltä näyttää. Luin Westerlundin teoksen vain kursorisesti, mutta se vaikuttaa varsin vakuuttavalta.

Pari pientä miinusta. Ensimmäinen tulee siitä, että elintarviketilannetta katsotaan lähinnä jälkikäteen, eikä siten kuin kansanhuolto sen aikoinaan näki, siis mihin asti uskotitin varastojen riittävän. Mutta ilmeisesti se ei sittenkään ole ollut niin katastrofaalinen kuin on uskottu, koska muutenhan sotavankien annoksiin ei olisi ehdotettu korotusta, minkä esittelijä sitten torjui.

Toinen pieni miinus tulee siitä, että en ainakaan huomannut Westerlundin käsittelevän aihetta, miten pitkään Suomen viranomaiset uskoivat leirejä tarvittavan. Sodan alkaessa sotilaille luvattiin, että syksyksi päästään kotiin, mutta uskottiinko siihen päämajassa. Ja Itä-Karjalassahan edettiin itsenäisyyspäivän yli.

Kun pienet leirit olivat terveellisempiä, tilanne olisi parantunut jo niin, että niitä olisi käytetty. Sehän olisi ollut myös työvoimapoliittisesti edullista.

Ilahduttavaa, että Westerlund nostaa esiin asiasta tehdyt lukuisat gradut. Hän jopa arvelee että niitä on tehty professoreiden aloitteesta. Voinee oikeastaan sanoa, että histroioitsijat ovat olleet kohtuullisen hyvin asiasta jo ennenkin perille, mutta tieto ei ole mennyt ns. suurelle yleisölle.

[Emma-Liisa]

Westerlundin kirjasta löytyy myös tietoja Itä-Karjalan leirien ikä- ja sukupuolijakaumusta, jolloin voidaan helmommin tutkia, paljonko ylikuolleisuutta (ns. normaalin kuolleisuuden ylittävää kuolleisuutta) esiintyi.

Sekä sotavanki- että siviilien leireissä isovenäläisten kuolleisuus oli suurempaa kuin muiden ryhmien (ml. ukrainalaiset ja valkovenäläiset).

[Emma-Liisa]

On varsin kummallista, miten vähän Westerlundin kirjaa on noteerattu julkisuudessa. Tekisi melkein mieli "case Huhtiniemen" ja Ylikankaan perusteella väittää, että yhden suomalaisen sotilaan henki on näköjään yhä sata kertaa arvokkaampi kuin venäläisen sotavangin.

No, Oula Jääskeläinenhän sai huomiota, kun mukana oli holokausti-aihe, vaikka kokonaisuhrien määrä jäikin vähäiseksi. Ehkä ampuminen oli jopa helpompi kuolema?

[Trilisser]

Sen nyt kai luulisi olevan selvää, että olemassaolostaan taisteleva valtio katsoo oman sotilaansa hengen olevan hiton paljon arvokkaamman kuin vastustajan sotavangin.

[Trilisser]

Asiaan liittyen, eräs brittikirjoittaja on tätä mieltä kansainvälisistä sopimuksista:"Wars are not run on the principles set down in documents at Conferences. Get real."