nylander kirjoitti:Kun historiankirjoiutuksen vapausasteet ovat Suomessa tällaiset, ei pidä ihmetellä, että kesän 1944 "teloituksia" pöyhimään ruvennut tutkija, vaikkapa sitten erittäin ansioitunut emerituskin, on saanut niskaansa nähdyn kaltaisen törkyisän primitiivireaktion.
Ylikangas on saanut niskaansa primitiivireaktion? Mieleeni muistuu Norman Daviesin luonnehdinta siitä, miten joissakin tapauksissa kattilaa ei soimaa vain pata, vaan kymmenen tonnin tervankeitin.
Itse en ole ollut polemiikissa mukana, mutta on jokseenkin selvää, että Ylikankaan käytös muita tutkijoita kohtaan on ollut ala-arvoista, ja hänen etiikkansa sikäli kyseenalaista. Aiemmin olen viitannut everstiluutnantti Niemisen lausuntoihin hänen avoimista ja rohkaisevista keskusteluistaan Ylikankaan kanssa ennen "Romahtaako rintama"-teoksen julkaisemista. Toistan edelleenkin, etten näe mitään syytä epäillä Niemisen todistusta. Tapio Nurmisen osakseen saama kiukkuinen sulkutuli on sekin tullut jo huomioitua tässä ketjussa useampaan otteeseen. Mutta eipä nyt enempää tästä aspektista.
Milloin hän on "maalannut itsensä nurkkaan", milloin "tuhonnut tutkijanmaineensa", milloin taas hävinnyt arvostelijoilleen "sata vastaan nolla".
Ensimmäisen sitaatin tunnistan itse käyttämäkseni luonnehdinnaksi, vaikka tuskin kuitenkaan olen ollut ainoa sanamuotoa soveltanut. Kommentoidaan nyt kuitenkin jotain ihan muodon vuoksi.
Ylikangas on mielestäni tosiaankin maalannut itsensä nurkkaan ja tehnyt koko asiasta vain auktoriteettikysymyksen. Itse näen tämän erittäin ikävänä seikkana kesän 1944 tutkimuksen kannalta, jota meneillään oleva kiista on vääristänyt erittäin paljon. Tämä on valitettavaa, koska kyseessä ovat tärkeät asiat. Esimerkiksi armeijan sisäistä laillisuuskriisiä ja armeijan hierarkian mahdollista hajoamista kesällä 1944 voi pohtia totta kai aivan omana kysymyksenään. On perusteltua tutkia sitä, miten lähellä romahdusta pelon valtaama sodanjohto oli, ja vastaavasti myös sitä, miten hermojännite lopultakin laukesi kun pahimmasta oli selvitty.
Vastaavasti, lueteltujen ja vahvistettujen ampumistapausten yleisvaikutusta on aivan aiheellista tutkia, ja uskon että sodan kokemushistorialle omistautuneet nuoremmat tutkijat voivat tässä kantaa kortensa kekoon. Maallikollekin lienee selvää, että vaikkapa Lindstedtin luettelemat kaksitoista esimiehen aseenkäyttöoikeustapausta - nyt en siis puhu teloituksista - ovat selkeästi olleet vaikutukseltaan paljon suurempia kuin niiden lukumäärä antaa ymmärtää. Kaksitoista voi tuntua lukumääränä pieneltä maailmansodan yleiseen lihamyllyyn suhteutettuna, mutta kyseessä on aina yksittäisen sotilaan ja ihmisen henki ja elämä. Tieto tapauksista on myös aina kantautunut kautta rintaman ja vaikuttanut jokaiseen yksittäiseen sotamieheen, tavalla tai toisella. Amerikkalaisiin sotilaisiin yhdenkin miehen teloitus teki samaan aikaan suuren vaikutuksen, joten halu todistaa ja osoittaa lukumäärät virallisia tietoja ratkaisevasti korkeammiksi on sikälikin omituista. Koko kiistan morbidein ja kieroutunein piirre onkin juuri se, että kaksisataa oletettua ruumista on muotoutunut emeritusprofessorille arvovaltakysymykseksi. Eivätkö armeijan kylmästi tunnustamat ja luettelemat viralliset lukemat ole jo tarpeeksi korkeat, varsinkin kansainvälisessä vertailussa?
Edelleen, mielestäni on aivan perusteltua tutkia sitäkin, miten armeijan käytännöt jopa sota-aikana laahaavat järkyttävällä tavalla jäljessä itse tapahtumista, ja miten asiat kaikesta huolimatta käsitellään virallisessa järjestyksessä, meni siinä miten kauan tahansa. Omasta mielestäni vuoden 1944 varsinainen murhenäytelmä onkin se, että sotilaskarkurien teloituksia toimeenpantiin todistetusti heinä-elokuussa, aivan normaalin laillisen järjestyksen puitteissa... ja samalla täysin turhaan sekä enemmän tai vähemmän epäinhimillisesti, koska sota oli käytännössä oli, eikä teloituksia voinut perustella enää edes rintamatilanteen nojalla. Mutta koska oikeus oli näin päättänyt ja koska sotalaitoksella oli laki karkureita varten, niin näin tapahtui. Tämä on saattanut jopa olla eräänlainen sairaalloinen osa ylempänä mainitsemaani "hermojännityksen laukeamista". Heinä-elokuussa on nähtävästi vallinnut jonkinlainen huojentuneisuus siitä, että tilanne on viimein ohi, isänmaa pelastettu, ja karkureita voidaan rangaista, lain nojalla ja raskaimman jälkeen.
Viimemainitun seikan osalta tuo Tuomiojan arvostelussakin mainittu "Suomen säilyminen oikeusvaltiona" on myös mielestäni täysin toissijainen ja jokseenkin epärelevantti kysymys. Onko oikeusvaltio lähtökohtaisesti laupias? Tekeekö virallinen ja lain hengen sekä kirjaimen mukainen sanktio esimerkiksi heinä-elokuun teloitukset moraalisesti tai edes kylmän pragmaattisesti hyväksyttäviksi? Onnittelen niitä, jotka onnistuvat venyttämään omaatuntoaan niinkin pitkälle, sillä itse en siihen valitettavasti pysty. Myöhäiskesän 1944 todellinen tragedia ei ole siinä, että Suomi olisi jotenkin lakannut olemasta oikeusvaltio; todellinen tragedia oli siinä, miten mainitun oikeusvaltion järjestelmä valjasti itse itsensä lain puitteissa annettuihin, mutta perusteettomiin ja ihmisyyden kannalta silloinkin kyseenalaisiin kuolemantuomioihin. Kuten toisaalla on mainittu, esimerkiksi Yhdysvalloissa valtaosa sodan aikana tuomituista karkureista sai lievemmän tuomion tai täydellisen armahduksen. Tässäkin mielessä on omituista, että Ylikangas halusi nostaa esiin nimenomaan "salaiset teloitukset". Toistamiseen, eivätkö ne yleisessä tiedossa olleet ja lain nojalla annetut sitten hänen mielestään olleet enemmän kuin tarpeeksi, etenkin jos ne asettaa kansainväliseen kontekstiin?
(N. B., tiedän, että Ylikangas toki suoritti kansainvälistä vertailua "Romahtaako rintama"-teoksessa, rinnastaen Suomen teloitukset Saksan ja Neuvostoliiton vastaaviin lukemiin. Itse suosittelisin vertailua Isoon-Britanniaan, Yhdysvaltoihin tai vaikkapa Ranskaan vuonna 1940 tai ensimmäisen maailmansodan aikana).
Kesästä 1944 ei tarvitse etsiä mitään salattua, ei ainakaan niin tarkoitushakuisesti kuin Ylikangas on tehnyt. Kyseinen ajanjakso on ollut aivan tarpeeksi järkyttävä jo sellaisenaankin. Kun tapahtumien ympäriltä riisutaan niihin jälkikäteen liitetty torjuntavoiton sädekehä ja katsotaan niitä sellaisena kuin ne olivat, ei mielestäni voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen. Tämä on mielipiteeni ulkopuolisena tilannetta seuranneena tutkijana, sikäli kun voin sellaista ammattinimikettä itsestäni käyttää. Samaten olen sitä mieltä, että Ylikangas on tehnyt erikoislaatuiseen salaliittoteoriaansa langetessaan karhunpalveluksen kesän 1944 yleiselle tutkimukselle, lukinnut keskustelun vain yhteen aiheeseen, kääntänyt huomion pois kokonaisuudesta ja jumittanut hetkellisesti koko tilanteen. Tutkimus on ottanut rajusti takapakkia yhden emeritusprofessorin henkilökohtaisten intohimojen vuoksi.
Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kun kesän 1944 yleisen lihamyllyn ja hetkellisen kaaoksen koko järkyttävyys on tuotu esiin, niin sen jälkeen voi kenties tuntea uudenlaista huojentuneisuutta, kun ymmärtää sen, miten lähellä kuilun reunaa kotimaa kävi, ja miten täydellinen romahdus olisi voinut olla. Se, että maa siltä välttyi, selittyy mielestäni enemmänkin vain johdatuksella tai sattumalla. Mitään suurta sankaritarinaa siitä ei saa tekemälläkään, vaikka tietysti selviytyjiä voi halutessaan pitää sankareina jo heidän kokemustensa vuoksi.
No, jokaiselle asioita seuranneelle on selvää, mistä tapaus Ylikankaassa perimmältään on kyse.
Kyllä vain. Tapauksessa on kysymys patologiseksi arvovaltakiistaksi kääntyneestä vastakkainasettelusta, minkä seurauksena tutkimus on liukunut yhä vain kauemmas itse tutkimuskohteista, ja sekä tutkijakenttä että suuri yleisö ovat asteittain täysin kyllästyneet koko aiheeseen. Tulevaisuudessa joku nuorempi välkky tutkija voi toki väsätä tästäkin draamasta väitöskirjan ja kuvailla sitä, miten "vuosien 2008-2009 teloitusdiskurssi kuvaili suomalaisen historiankirjoituksen postmodernia suhdetta menneisyyteen ja muistamisensa politiikkaan".
Koska kaikki osanottajat ovat olleet miehiä, voi tätä yksinäisen alfauroksen taistelua kuutta nuorempaa koiraspuolista haastajaansa vastaan ilman muuta tarkastella myös mieshistorian ja sukupuolitutkimuksen valossa. Se ainakin on selvää, että emeritusprofessorilta on kirjoitusprosessin aikana palanut testosteronia, ja paljon.
Jonkun kai tämänkin piti ääneen sanoa.
Oikaisu: ei jonkun, vaan emeritusprofessori Ylikankaan. Kyseessä vaikuttaisi tosiaankin olleen vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen ristiretkensä, kuten hän uusimman teoksensa otsikossakin tunnustaa. Sivulliseksi uhriksi on aika ajoin uhannut jäädä koko suomalainen sotahistorian tutkimus.
Cheers,
J. J.