ARTO MURTONEN kirjoitti:Mitä Ylikangas Romahtaako Rintamassa tällä kuuluisalla väitteellään n 100 000 poliittisin perustein kouluttamattajätetyistä oli pohjustamassa,mihin se oli sivuhuomautuksena.
Mainittu lausahdus oli jatkoa emeritusprofessori Ylikankaan sinänsä kokonaisuuden kannalta merkityksettömälle sivuhuomautukselle "Tie Tampereelle"-teoksen lopussa. Muistelmatietoon perustuva jokseenkin yhdentekevä kommentti vilahteli myöhemmin myös muissa Ylikankaan teoksissa ja versoi nähtävästi emerituksen henkilökohtaisen maailmankatsomuksen kannalta lopulta niin tärkeäksi seikaksi, että siitä tuli viimein sivujuonne myös "Romahtaako rintama?"-teokseen.
Kyseessä ei siis ollut niinkään "pohjustus", vaan lopullinen sinetti, jolla Ylikangas halusi liittää kaikki sotalaitosta koskevat omintakeiset väittämänsä yhteen eheäksi kokonaiskuvaukseksi, joka valitettavasti ei kestäkään lähempää tarkastelua.
Nyt on kuitenkin monen,ihan tutkijankin suulla,pyritty luomaan mielikuvaa
ettei armeija harrastanut laajassa mitassa poliittista syrjintää ja luotettavuus-
arviointia...
Sellaista ei ole väittänyt kukaan. Armeija harjoitti poliittista seulontaa kautta linjan, esimerkiksi valitessaan miehiä aliupseeri- ja reserviupseerikoulutukseen. Tästä on kirjoittanut myös Tapio Nurminen varsin selkein sanoin. Armeijan sisäinen hierarkia oli sekin harvinaisen politisoitunut, ja upseeriston omalaatuiset reviirikiistat olivat jokapäiväistä menoa silloisen sotalaitoksen piirissä.
Kysymys on koko ajan ollut siitä Ylikankaan fantastisesta väitteestä, että tietty kansanosa oli sotienvälisenä aikana
absoluuttisesti ja lähtökohtaisesti vapautettu koko asevelvollisuuden suorittamisesta, yksinomaan ja ainoastaan poliittisin perustein, ja että tämä käytäntö olisi kirjattu suoraan lainsäädäntöön, jota olisi sovellettu jo kutsunnoissa. Tämä väite ei ikävä kyllä pidä paikkaansa.
"Luotettavuusarviointi" palveluksen aikana on eri asia, ja sitä harjoitetaan vielä nykyäänkin. Esimerkiksi itse suoritin asevelvollisuuteni loppuosan sellaisissa tehtävissä, joihin edellytyksenä oli peräti Pääesikunnan
ja Suojelupoliisin suorittama taustaselvitys. Omaksi onnekseni en ollut opiskeluaikoinani tullut tilanneeksi sitä "Kapinatyöläinen"-lehteä edes vitsinä, siinä tapauksessa olisin kenties joutunut jatkamaan palvelukseni suorittamista paljon tylsemmissä oloissa (kyllä, tämä muistelo oli tarkoitettu vain humoristiseksi kevennykseksi).
...vaan pikemminkin muka 1930-luvullakin pyrki aktiivisesti integroimaan
yhteiskuntaan myös äärivasemmistoa.
Moista argumenttia ei ole esittänyt muistaakseni kukaan.
Mainittakoon nyt vielä, että "integraatiosta" puhuttaessa on muistettava se, että sotienvälisen ajan Suomi aloitti tämän prosessin asteittain. Itsestään selvää oli, että tavoitellun kansallisen yhtenäisyyden nimessä sisällissodan voittajaosapuolen täytyi ensin eheytettää
omat sisäiset rivinsä. "Porvarillinen" tai "valkoinen" Suomen tasavalta ei edes vahvimman oikeistosuuntauksensa aikana ollut koskaan mikään vailla säröjä oleva monoliitti, jota yhteinen viha ja pelko vasemmistoa sekä itänaapuria kohtaan yhdisti aivan saumattomasti. Kyseessä oli paljolti hybridivaltio, minkä eliitti koostui monista erilaisista, sekä ennen itsenäistymistä että sen jälkeen toisiinsa useinkin halveksivasti, epäluuloisesti ja vihamielisestikin suhtautuneista ryhmistä; myöntyväisyysmiehet, passiivisen vastarinnan perustuslailliset edustajat, maataomistava talonpoikaisluokka, aktivistit ja näistä kaikista vielä molemmat kieliryhmät kaupan päälle. Korostettu yhteiskunnan integraatio oli näin ollen 1920-luvun aikana porvarillisen Suomen omaa integraatiota.
Halutun kansallisyhtenäisyyden saavuttamiseksi kaikki mainitut eturyhmät oli kytkettävä vuorollaan yhteiskuntaan palvelemaan uutta kansallista projektia. Erityisen selkeästi tämä näkyi armeijassa, missä yhtenä kulminaatiopisteenä voi pitää 1920-luvun upseerioppositiota ja jääkärikriisiä. Yhteiskuntarauhan nimissä valtiovalta päätti tuolloin antaa periksi jääkäriupseerien vaatimuksille ostaakseen näiden lojaalisuuden ja varmistaakseen kyseisen korporatiivisen ammattiupseerien elitistisen, symboliarvoltaan tärkeän eturyhmän "integroitumisen" valtiolliseen ja kansalliseen projektiin.
Toisinaan taas, kuten Lapuanliikkeen huippuvaiheen aikana Mäntsälän kapinan puhjettua, valtiovalta teki pakon edessä tiukan pesäeron vanhan aktivistiliikkeen uuteen, tällä kertaa
status quota uhanneeseen radikaaliin kuohuntaan. Huomionarvoista on, että tässä tapauksessa jääkäriliikkeen ja upseeriston sisäiset jakaumat toimivat valtiovallan ja yhteiskuntajärjestyksen pysyvyyden hyväksi.
Mitä taas tulee
kansan ja
kansalaisten integrointiin, se tapahtui sotienvälisenä aikana korostetusti
yhteisten velvollisuuksien kautta, jotka koskivat pääosin kaikkia. Suomi on maailman sivu ollut kansalaisvelvollisuuksien yhteiskunta. Sen sijaan
etuoikeudet ja
etenemisen mahdollisuudet oli varattu jonkinlaisen konservatiivisen meritokratian hengessä valikoituneille tai valikoiduille yksilöille, kuten osin vielä nykyäänkin. Tämä selittää sen, että vasemmistotaustainen nuorimies kiskaistiin takuuvarmasti asevelvolliseksi hänen yhteyksistään huolimatta, mutta vielä ennen 1930-luvun jälkipuoliskoa hänelle ei välttämättä suotu esimerkiksi aliupseerikoulutusta, vaikka hän muuten olisi ollutkin koulutettavaksi sovelias.
Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Integraatio ja seulonta kulkevat aina käsi kädessä.
Lopulta, 1930-luvulla, myös sosialidemokraattinen puolue kannattajakuntineen otti selkeästi paikkansa samassa kansallisessa integraatioprosessissa. "Äärivasemmisto" pysyi sen ulkopuolella, osin selkeästi omasta valinnastaan, osin sitä kohtaan tunnetun epäluottamuksen vuoksi.
Kohta varmaan aletaan väittämään että armeija oli 1930-luvulla jonkinlainen demokratian takuumies,eikä sen piirissä Suur-Suomi ideologia ollut kovinkaan kovassa kurssissa,että armeija olisi muka ollut jopa yleistä ilmapiiriä lievempi näissä asenteissa.
Pirullisempi yksilö saattaisi väittää, ettei tuo näkemys välttämättä ole ollenkaan niin kaukaa haettu kuin voisi luulla. Mäntsälän kapinan kukistamisessa keskeistä roolia näytteli nimenomaan silloinen sotaväen päällikkö; ja myöhemmin puolustusneuvoston puheenjohtaja kehotti Suomen hallitusta hyväksymään Neuvostoliiton tarjoukset syksyllä 1939.
Toisaalta, kun pitää mielessä kenraali Sihvon urakatkoksen syyt ja eräiden muiden upseeripiirien poliittiset kytkökset, ei moista väitettä tietenkään voisi mainituin perustein hyvällä omallatunnolla esittää.
En tiedä miksi, mutta jotenkin tuosta rinnastuksesta tulevat mieleen nykyajan yhteiskuntaa riivaavat erikoiset ongelmat, kuten muukalaisvihamielisyys ja rasismi. Sattumaa eli ei, nähdäkseni parhainta vastustuskykyä kyseisiä ilmiöitä kohtaan on Suomessa osoittanut nimenomaan maamme puolustuslaitos, jolla mielestäni on vielä tänä päivänäkin ensiarvoisen tärkeä tehtävänsä kansakunnan integraatiossa. Silloin kun itse oman asevelvollisuuteni suoritin, palveluksessa oli jo selkeästi maahanmuuttajataustaisia nuoria miehiä, ja olen valmis lyömään vetoa, että jaetut kuukaudet saman ikäluokan sisällä olivat hyödyksi puolin ja toisin.
Cheers,
J. J.