Jenni Kirves Suomen sotaopropagandasta

[Emma-Liisa]

Jenn Kirves on kirjoittanut Yliopistolehteen 12/2009 lyhyen jutun nimekltä Ryssittty sotapropaganda Suomen sotaopropagandasta, josta hän tekee väirtöskirjaa.

Kirveen teesit:
- "Suiomalainen sotapropaganda oli varsinkin jatkosodan alkuaikoina yltiöisänmaallista ja sen ominaisluonteeseen kuului nimenomaan vihollisen halventaminen."
- "Venäläisiä alemmaksi roduksi parjaava propaganda oli toisinaan niin räikeää, että se herätti tiedostavissa ihmisissä pahoinvointia."
- "Propagandalla oli tarkoituksensa. Se palveli pienen kansan eloonjäämisen logiiikaa. Vastassa oli ylivoimainen vihollinen, mutta kansan puolustustahto ei saanut silti murtua. Niinpä viholllisesta tehtiin aliollento, joka ei kykenisi taistelemaan sisukasta suomalaista vastaan. Propagandaan uskotiin, koska siihen haluttiin uskoa. Vihollisen kaikenkattava mitätöinti esti suomalaisia vaipumasta epätoivoon ylivoiman edessä.
- Kirves lainaa Heikki Luostariseebn pohjautuen, miten "lehdistössä oli suosittua kirjoitella kolhoosien orjaelämästä, sosialistisen järjestelmän siveettömyydestä sekä yleisestä kurjuudesta ja juopottelusta. Venäläisiä verrattiin eläimiin, kuten susiin, koiriinb ja sikoihin. Yksi suomalaisten suosikkiaiheista oli venäläisten siivottomuus ja siitä johtuva paha haju.
- lainataan Pallen värssyä "paras ryssä kuollut ryssä" jne
- "Saunahullut suomalaiset olivat puhtaita, venäläiset saastaisia. Suomalaiset olivat ahkeria, kun taas venäläisille tyypillinen työtapa oli niin sanottu ryssiminenm, joka tarkoitti kaiken tekemistä mahdollisimman tehottomasti ja huonosti.
- Kirves yhtyy Luostarisen kirjassaan Perivihollinen esittämään päättelyyn, että syy siihen, miksi suomalaiset keskittyivät propagandassaan vihollisen kelvottomuuteen, oli sisällissota. En muista Luostarisen menneen kuitenkaan niin Kirves, jonka mukaan venäläisviha oli ”ainoa kansaa edes jossain määrin yhdistävä asia. Muita yhteisiä tavoitteita ei ollut, sillä jatkosodan päämäärätkin olivat kiistanalaisia ja epäselviä.”
- Aikuisilla ihmisillä oli mahdollisuus kriittisyyteen, ja siksi sotapropagandalla oli suurin vaikutus lapsiin ja nuoriin. Esimerkiksi Kirves otata Wolf H. Halstin ”aika rajun kirjeen lapsilleen jouluna 1941 teoksessa Elämän valtasuonet.
- ”Kun sotamenestys kääntyi, vihollisesta alettiin puhua aivan toisin äänenpainoin.” ”Venäläisiä oli nyt viimeistään ryhdyttävä kunnioittamaan taistelijoina, sillä muuten suomalaisten olisi ollut mahdotonta käsittää tuleva tappionsa.”
- Rauhan tultua ei ryssä-sanaa saanut käyttää. ”Hybristä seurasi Nemesis. Viha jalostui suruksi.”

Epäilemättä kuvatunlaista propagandaa esiintyi paljonkin, mutta kysyisin seuraavaa:
:
- sotaa tuskin voi edes käydä ilman että vihollinen dehumanisoidaan. Oliko Suomen sotapropaganda jotenkin erityisen rajua verrattuna muiden maiden vastaaviin?
- mikä oli ”vihapropagandan” osuus ja vaikutus verrattuna ”viihdepropagandaan” tyyppiä ”te isät veljet äidit ja siskot rakkahat / mä olen täällä teidän turvanane”
- eikö suomalaisia yhdistänyt mikään muu kuin ryssänviha?
- olivatko jatkosodan tavoitteet useimmille suomalaisille ”kiistanalaisia ja epäselviä”?
- oliko Halstin kirje (”Muistelkaa kaikkia niitä Suomen miehiä, jotka nyt jo toisen kerran valvovat yössä ja pakkasessa, jotta te saisitte olla turvassa. Ilman heitä te olisitte jossakin ryssien orjina. Niin kauan kuin elätte, olkaa heille kiitollisia!”) ”aika raju” vai upseeriperheessä (jotka olisivat kuuluneet ”puhdistuslistalle”) aikanaan ymmärrettävä?

[Jussi Jalonen]

- "Propagandalla oli tarkoituksensa. Se palveli pienen kansan eloonjäämisen logiiikaa. Vastassa oli ylivoimainen vihollinen, mutta kansan puolustustahto ei saanut silti murtua. Niinpä vihollisesta tehtiin aliolento, joka ei kykenisi taistelemaan sisukasta suomalaista vastaan. Propagandaan uskotiin, koska siihen haluttiin uskoa. Vihollisen kaikenkattava mitätöinti esti suomalaisia vaipumasta epätoivoon ylivoiman edessä.

... rohkenisin sanoa, että Kirves on saattanut ymmärtää tämän nimenomaisen kohdan hieman takaperoisesti.

Kirves on totta kai aivan oikeassa viitatessaan siihen, miten neuvostosotilaat saatettiin esittää propagandassa täysin olemattomana vastuksena. Eräs mieleen tuleva esimerkki on kuuluisa kuva, jossa pahaa-aavistamaton neuvostosotilas nostaa päätään ulos panssarivaunun luukusta, ja taustalla vaanii suomalainen sotilas valmiina sivaltamaan vihollisen pään irti viikatteella. Toinen esimerkki on tietysti Ryhmy-kirjoista tuttu "kalauttaminen", joka vietiin jo ensimmäisessä teoksessa naurettavuuteen asti. Suomalaiset sissit seuraavat tiiviissä ketjussa kulkevaa neuvostopartiota, ja kumauttavat aina yhden neuvostosotilaan halolla vaivihkaa pois kuvioista; viholliset eivät tietenkään huomaa mitään, koska he kulkevat tiukassa jonossa ja katsovat koko ajan vain eteenpäin.

Tosiasia on, että näissä molemmissa tapauksissa tällainen propaganda seurasi kuitenkin aivan todellista sotamenestystä. Pulla kirjoitti tuon kalautuskohtauksensa romaaniinsa Raatteen tien voiton jälkeen. Vastaavasti kuva, jossa T-34-kuljettaja nitistetään viikatteella, painettiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa tapahtuneen vihollisen ensimmäisen puolustuslinjan murtamisen jälkeen, jolloin suomalaiset joukot etenivät tosiaan melkoista vauhtia.

Argumentin voi siis johdatella myös niin, että yllättävä sotamenestys rohkaisi suomalaiset aliarvioimaan vihollista, mikä heijastui myös propagandassa vihollisen halveksuntana. Sodan ensi vaiheessa propaganda oli paljon kohtalontuntuisempaa ja vakavamielisempää, eikä vihollistakaan rohjettu vielä siinä vaiheessa trivialisoida ainakaan taistelukyvyltään mitättömäksi "aliolennoksi"; muunlainen demonisointi tietysti alkoi välittömästi heti kun ensi laukaukset kajahtivat.

Eli lyhyesti, vain omana mielipiteenomaisena näkemyksenäni: vihollisesta ei tehty propagandassa "aliolentoa" niinkään epätoivon murtamiseksi. Päinvastoin, vihollinen rohjettiin esittää "aliolentona" vasta, kun yllättävä taistelumenestys oli jo osaltaan vapauttanut suomalaiset epätoivostaan. Sanalla sanoen, voitot nousivat suomalaisille päähän, mikä näkyi myös propagandassa.

Lisäksi tietysti voisi kysyä sitäkin, onko kyseessä niinkään vihollisen mitätöinti kuin suomalaisen sotilaan asettaminen jalustalle. Tietysti nämä ovat pohjimmiltaan sama asia, mutta kumpi oli etusijalla? Sekin riippui paljolti propagandan kontekstista.

Muutamissa itse läpikäymissäni sodanajan kirjeissä voi tietysti havaita myös vihollisen estetisointia ja suoranaista ylistämistä jo kesän 1941 aikana. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että neuvostosotilas on tällöin tahdottu kuvata kovana ja täyden kunnioituksen ansaitsevana vastuksena, millä on tietysti haluttu tehdä suomalaisten tuolloin saavuttamista voitoista sitäkin mahtavampia saavutuksia.

Yksi suomalaisten suosikkiaiheista oli venäläisten siivottomuus ja siitä johtuva paha haju.

Pitää paikkansa, tästä on jopa sodanajan yksityiskirjeissä toistuvia mainintoja.

- Kirves yhtyy Luostarisen kirjassaan Perivihollinen esittämään päättelyyn, että syy siihen, miksi suomalaiset keskittyivät propagandassaan vihollisen kelvottomuuteen, oli sisällissota.

Ah. Entä muut maat, joiden propaganda noudatti aivan samaa kaavaa? Motivoiko näitäkin valtioita jokin vanha, yhteiskuntaa polarisoinut sisäpoliittinen tapahtuma?

- ”Kun sotamenestys kääntyi, vihollisesta alettiin puhua aivan toisin äänenpainoin.” ”Venäläisiä oli nyt viimeistään ryhdyttävä kunnioittamaan taistelijoina, sillä muuten suomalaisten olisi ollut mahdotonta käsittää tuleva tappionsa.”

Miksi? Tappiohan olisi aina voitu selittää ylivoimalla ja vihollisen suuremmalla massalla tai materiaalisilla resursseilla, ei niinkään taistelutaidolla.

- olivatko jatkosodan tavoitteet useimmille suomalaisille ”kiistanalaisia ja epäselviä”?

Koston ja hyvityksen luulisi olevan aika selviä motiiveja. Käyttääkö Kirves noita mainittuja attribuutteja omassa narratiivissaan kertojana kuvatakseen omia näkemyksiään, vai esittääkö hän, että valtaosa suomalaisista tosiaan piti tuolloin sodan tavoitteita "kiistanalaisina ja epäselvinä"?

Mikäli hän tosiaan esittää suomalaisten valtaosan suhtautuneen asioihin tuolla tavoin, niin hänen on kyllä nähdäkseni hyvin hankala selittää, miten ihmeessä pelkkä propaganda olisi pitänyt moisia ristiriitaisia tunteita poteneet sotilaat ja kansalaiset niinkin hyvin ruodussa koko jatkosodan ajan.

- oliko Halstin kirje (”Muistelkaa kaikkia niitä Suomen miehiä, jotka nyt jo toisen kerran valvovat yössä ja pakkasessa, jotta te saisitte olla turvassa. Ilman heitä te olisitte jossakin ryssien orjina. Niin kauan kuin elätte, olkaa heille kiitollisia!”) ”aika raju” vai upseeriperheessä (jotka olisivat kuuluneet ”puhdistuslistalle”) aikanaan ymmärrettävä?

No ei tuo lainaus ainakaan mikään raju ole. Tässä vaiheessa Kirveen pasifismi - missä ei sinänsä ole mitään väärää, koska hän on rehellisesti tunnustanut tämän asenteensa - on kyllä hämärryttänyt hänen tulkintaansa valitettavalla tavalla. Paljon rankempaakin tekstiä olisi nimittäin kyllä ollut tarjolla.

Lisäys: Meinasi unohtua, piti linkittää tähän tekstiin, jonka muistin joskus lukeneeni. Heinrich Pesch tosin näyttää olevan kääntäjä ammatiltaan, mutta seuraava kommentti on kiinnostava:

If one only looks at the remains of war culture one is easily fooled into believing, that the Finns took things very easy, that their war propaganda was very restrained compared to the systematic demonization of the enemy in Soviet Russia.

... mikä tietysti tavallaan tukee Kirveen esittämää yleisarviota.


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

- olivatko jatkosodan tavoitteet useimmille suomalaisille ”kiistanalaisia ja epäselviä”?

Koston ja hyvityksen luulisi olevan aika selviä motiiveja. Käyttääkö Kirves noita mainittuja attribuutteja omassa narratiivissaan kertojana kuvatakseen omia näkemyksiään, vai esittääkö hän, että valtaosa suomalaisista tosiaan piti tuolloin sodan tavoitteita "kiistanalaisina ja epäselvinä"?

Mikäli hän tosiaan esittää suomalaisten valtaosan suhtautuneen asioihin tuolla tavoin, niin hänen on kyllä nähdäkseni hyvin hankala selittää, miten ihmeessä pelkkä propaganda olisi pitänyt moisia ristiriitaisia tunteita poteneet sotilaat ja kansalaiset niinkin hyvin ruodussa koko jatkosodan ajan.

Tämä kappale siis alkaa viittauksella Luostarisen Periviholliseen, mutta tuollaista en siitä muista. Käsittääkseni tässä on kyse Kirveksen tulkinnoista, joita hän ei mitenkään perustele.

Esim. Linnan Tunteamattoman alusta käy hyvin selville hyvityshalu. Vanhan rajan yli menemistäkin protestoi vain Lahtinen. Mielialojen muutos tapahtuu vasta, kun kaksi kieltäytyjää ammutaan.

Toisaalta kun kesällä 1944 peräydytään vanhan rajan puolelle, taistelutahto löytyy taas. Samassa hengessä Rintala (pasifisti!) kuvaa kesän 1944 puolustustaisteluja.

oliko Halstin kirje (”Muistelkaa kaikkia niitä Suomen miehiä, jotka nyt jo toisen kerran valvovat yössä ja pakkasessa, jotta te saisitte olla turvassa. Ilman heitä te olisitte jossakin ryssien orjina. Niin kauan kuin elätte, olkaa heille kiitollisia!”) ”aika raju” vai upseeriperheessä (jotka olisivat kuuluneet ”puhdistuslistalle”) aikanaan ymmärrettävä?

No ei tuo lainaus ainakaan mikään raju ole. Tässä vaiheessa Kirveen pasifismi - missä ei sinänsä ole mitään väärää, koska hän on rehellisesti tunnustanut tämän asenteensa - on kyllä hämärryttänyt hänen tulkintaansa valitettavalla tavalla. Paljon rankempaakin tekstiä olisi nimittäin kyllä ollut tarjolla.

Juu, vaikkapa Pekka Peitseltä (= Urho Kekkoselta). Tai Onttoni Miihkalilta.

Voi tietenkin kysyä, miten lapsille pitää kertoa sodasta? Pitääkö heitä suojella ja siksi vaieta (ja onnistuuko se?) vai pyrkiä jotenkin selittämään asioita, jolloin asioita joutuu yksinkertaistamnaan?

Se, mikä Kirveen mielestä oli ”aika rajua” ("orjaksi"), oli kirjaimellisesti totta sekä NL:ssa että Natsi-Saksassa.

Juu, vaikkapa Pekka Peitseltä (= Urho Kekkoselta).

Voi tietenkin kysyä, miten lapsille pitää kertoa sodasta? Pitääkö heitä suojella ja siksi vaieta (ja onnistuuko se?) vai pyrkiä jotenkin selittämään asioita?

Se, mikä Kirveen mielestä oli ”aika rajua” oli kirjaimellisesti totta sekä NL:ssa että Natsi-Saksassa.

Eeva Kilpi kertoo muistelmatrilogiansa ensimmäisessä osassa Talvisodan aika, miten hän jo ennen sotaa pelkäsi ”Siperiaa”. Voiko virolaisten kyyditysten jälkeen sanoa, että pelko oli täysin perusteeton?

Meinander kertoo hyvin, että kasvotonta ”ryssää”, joka tappoi rintamalla ja pommitti siviilejä vihattiin, mutta ei tuttuja ”kotiryssiä”. Lapsetkin tekivät vaistomaisesti tämän eron.

[Emma-Liisa]

Sampo Ahdon teoksessa Talvisodan henki on lainattu joitakin kirjeitä talvisodan alussa, jolloin siviilehin kohdistuneet pommitukset herättivät varsin voimakasta vihaa.

[Seppo Jyrkinen]

Jenn Kirves on kirjoittanut Yliopistolehteen 12/2009 lyhyen jutun nimekltä Ryssittty sotapropaganda Suomen sotaopropagandasta, josta hän tekee väirtöskirjaa.

Talvisodan aikana lehdistö johti kansalaisia harhaan osin jopa tahattomasti. Raatteen tien voitto oli hieno, mutta kokonaisuuden kannalta (taistelumoraalin kohottamista lukuun ottamatta) merkityksetön.

Paasikivi sanoi Waldenille 24.2.1940: "Päämajan tiedonannot ovat kyllä tosia mutta ne eivät sisällä koko totuutta... Ihmiset katsovat, että me olemme koko ajan voittaneet."

Eli propaganda menee kyllä helposti pieleen.

Oliko Suomen sotapropaganda jotenkin erityisen rajua verrattuna muiden maiden vastaaviin?

Hyvä kysymys.

Jokin aika takaperin tuli elokuva "Poikamme Jack" joka kertoi kirjailija Rudyard Kiplingin pojan kohtalosta. Elokuvassa myös esitettiin Isä-Kiplingiä pitämässä palopuheita brittiyleisölle. En enää muista hänen sanojaan, mutta "yltiöisänmaallisuus" ei ihan tainnut riittää.

Elokuvassa ei väitetty, että puheet olisivat olleet aitoja, mutta koska kyseessä on historiallinen henkilö ja puheet dokumentoitu, niin oletan, että näin oli.

Neuvostoliiton propagandan rinnalla suomalaiset olivat lällyköitä.

- mikä oli ”vihapropagandan” osuus ja vaikutus verrattuna ”viihdepropagandaan” tyyppiä ”te isät veljet äidit ja siskot rakkahat / mä olen täällä teidän turvanane”
- eikö suomalaisia yhdistänyt mikään muu kuin ryssänviha?

Toivottavasti tutkija yrittää myös selvittää, että missä määrin ihmiset propagandaa nielivät. Ihmisillä kun oli muitakin tietolähteitä kuin propaganda ja useimmilla myös omat aivot. Lisäksi kymmenillä tuhansilla Suomen kansalaisilla oli sukulaisia Neuvostoliitossa.

Yrjö Jylhän "Kiirastuli" voidaan sekin nimetä propagandaksi, jos niin halutaan.

Emma-Liisan referaatin perusteella asetelma maistuu siltä, kuin jos joku tekisi tutkielman lehdistöstä käyttäen lähteenä iltapäivälehtien lööppejä. Sinänsä kyllä selvittämisen arvoinen aihepiiri. (siis molemmat, sekä ropakanta että lööpit).

Vaan käytetty nimitys "Ryssitty sotapropaganda" kyllä maistuu erinomaiselta.

[Emma-Liisa]

Jenn Kirves on kirjoittanut Yliopistolehteen 12/2009 lyhyen jutun nimekltä Ryssittty sotapropaganda Suomen sotaopropagandasta, josta hän tekee väirtöskirjaa.

Talvisodan aikana lehdistö johti kansalaisia harhaan osin jopa tahattomasti. Raatteen tien voitto oli hieno, mutta kokonaisuuden kannalta (taistelumoraalin kohottamista lukuun ottamatta) merkityksetön.

Oliko todoella merkityksetöntä, ettei Suomea katkaistu ja maayhteyttä Ruotsiin katkaistu?

Sitä paitsi, kotirintaman suhteellisen masentunut mieliala joulukuun puolivälin Toövajärven voittoon asti (ks. esim. Toivo Pekkanen: Ajan kasvot) oli huomattavasti vaarallisempi kuin ylioptimismi, joka osaltaan auttoi jaksamaan.

[Emma-Liisa]

Jokin aika takaperin tuli elokuva "Poikamme Jack" joka kertoi kirjailija Rudyard Kiplingin pojan kohtalosta. Elokuvassa myös esitettiin Isä-Kiplingiä pitämässä palopuheita brittiyleisölle. En enää muista hänen sanojaan, mutta "yltiöisänmaallisuus" ei ihan tainnut riittää.

Juu, ja se "vaara" minkä keisarillisen Saksan voitto olisi Britannialle aiheuttanut, olisi ollut hyvin marginaalinen verrattuna Natsi-Saksan ja NL:n kauheuksiin valloittamissaan maissa.

Tuolloinen pelottelu valitettavasti aiheutti sen, että 25 vuotta myöhemmin kauhujutut leimattiin helposti propagandaksi.

[Seppo Jyrkinen]

Raatteen tien voitto oli hieno, mutta kokonaisuuden kannalta (taistelumoraalin kohottamista lukuun ottamatta) merkityksetön.

Oliko todoella merkityksetöntä, ettei Suomea katkaistu ja maayhteyttä Ruotsiin katkaistu?

Merkityksettömyydellä tarkoitin sodan lopputulosta joka ratkaistiin Kannaksella.

Raatteen tien voitto ei auttanut voittamaan, joskin se omalta osaltaan esti täydellisen häviön. Siinä mielessä merkitys oli suuri.

[Emma-Liisa]

Tässä vaiheessa Kirveen pasifismi - missä ei sinänsä ole mitään väärää, koska hän on rehellisesti tunnustanut tämän asenteensa - on kyllä hämärryttänyt hänen tulkintaansa valitettavalla tavalla.

Mahtaisiko Kirves moralisoida samalla tavalla, jos esim. joku Sellon uhrien omasiista ilmaisisi vihaa ampujaa kohtaan? Pitäisi edes yrittää ymmärtää, mistä tunteet ja asenteet johtuvat, ennen kuin ne tuomitsee.

Lisäys: Meinasi unohtua, piti linkittää tähän tekstiin, jonka muistin joskus lukeneeni. Heinrich Pesch tosin näyttää olevan kääntäjä ammatiltaan - -

...ja varsin perehtynyt suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka kriittisiä huomioita on, ei ole tunnetta, että on lähdetty tietystä tendenssistä ja sullottu aineisto siihen.

Hauska huomio, että siinä missä suomalaiset ovat panneet kasakat mellastamaan kirkossa, Tarkovskilla näin tekevät tataarit. Olen itsekin huomannut, että monet asiat, mitä jälkimaailma äimistelee (isäöt nousevat haudoistaan jne), esiintyivät myös NL:ssa sota-aikana.

Kurjensaari kertoi jossakin 50-luvun kirjassaan, että suomalaiset ja venäläiset kirjailijat tulivart hyvin toimeen - mm. koska he saattoivat vertailla sotamuistojaan. Ruotsalaiset jäivät näiden keskustelujen ulkiopuolelle.

[Jussi Jalonen]

Mahtaisiko Kirves moralisoida samalla tavalla, jos esim. joku Sellon uhrien omaisista ilmaisisi vihaa ampujaa kohtaan?

Mutta eihän Kirves tuossa kohtaa moralisoinut. Sitaattisi mukaan hän vain totesi, että Halstin kirje oli "raju". Se ei ole tuomitsemista tai moralisointia, mutta siinä on vain se ongelma, että... no, se kirje nyt vain ei oikeasti ollut niin raju.

Tavallaan tuota tulkintaa lukiessa tulee sellainen olo, kuin sota-ajan retoriikka olisi kirjoittajalle hänen asiantuntemuksestaan huolimattakin siinä määrin vierasta, että hän hätkähtää jopa aivan tuiki tavallista pientä paatoksellisuutta. Voi olla, että tämän taustalla on se oma pasifistinen maailmankatsomus, joka herättää tietysti heti sen "miten joku on voinut sanoa tai ajatella noin?"-asenteen, tai ehkä taustalla on jotain muuta.

Joka tapauksessa Kirves on ainakin rehellisesti ja kunnioitettavasti tehnyt mainitun vakaumuksensa selväksi, ja pelaa sikäli avoimin kortein. Hänen työtään ja hänen kirjoituksiaan voi siis arvioida myös sisäisen lähdekritiikin puitteissa, toisin kuin monien vanhempien tutkijoiden, jotka haluavat esiintyä objektiivisina silloinkin, kun heidän omaperäiset ennakkoluulonsa paistavat kilometrien päähän.

Sitten vielä sen verran, että tuo analogia Selloon on kyllä mielestäni todella huono. Ensinnäkin, yksilöllinen, välittömien uhrien kokema viha tiettyä tekoa tai sen suorittanutta rikollista kohtaan on eri asia kuin kollektiivinen, ihmisjoukkojen kokema viha viholliseksi miellettyä maata tai kansakuntaa kohtaan. Toiseksi, sotapropagandan ylilyönnithän eivät olleet yksinomaan seurausta provosoimattoman hyökkäyksen uhriksi joutumisesta, vaan juonsivat juurensa osin jo sotaaedeltäneenä aikana vallinneista vihamielisistä asenteista. Retoriikka oli siis jo valmiina käyttöä varten.

Kolmanneksi, itse en nostaisi tuota esimerkkiä esille, koska vain muutama tunti Sellon tapahtumien jälkeen suomenkielinen internet oli suoraan sanoen vähällä räjähtää rasistisesta ja ulkomaalaisvihamielisestä kansankiihotuksesta erilaisine islamistista terrorismia, albanialaista verikostoperinnettä ja muita salaliittoteorioita sekavaan sävyyn yhdistelevine palopuheineen. Kuvaavaa on, että vaatimattomatkin kehoitukset hillitä tunteita ja muistutus siitä, että kyseessä oli vain yksittäinen murhenäytelmä, tulkittiin "rasistisiksi kommentteiksi kantasuomalaisia kohtaan". Vaikuttaa siltä, että retoriikka oli tässäkin tapauksessa valmiina käyttöä varten, ja tapausta käytettiin häikäilemättä juuri sellaiseen propagandaan, jota Kirveskin kuvailee.

(Serbialainen internet vasta mielipuolinen olikin. Kommentit olivat luokkaa "sh*ptareita rakastavan Ahtisaaren maa sai lopultakin ansionsa mukaan".)

Mutta se ei kuulu tähän asiaan, enkä ainakaan itse siitä halua enempää puhua. Tyydyin nyt vain toteamaan, että vertaus tuoreeseen tragediaan ei ole mielestäni erityisen hyvä, eikä ainakaan sovelias.


Cheers,

J. J.

[ARTO MURTONEN]

Sota-aikana lähes kaikki tiedotus on luettava propagandaksi,jopa kuolinilmoitusten
porrastaminen tasaisemmin.Talvisodan aikana tiedotettiin pääsääntöisesti
vihollisen tappioista ja omista voitoista.Se ei sitten osoittautunut kovin
onnistuneeksi,sillä kotirintamalle muodostui täysin epärealistinen kuva rintaman
olosuhteista ja kuilu näiden välillä kasvoi entiestään.Antti Tuuri kuvaa talvisodassaan
varmaan aika yleistä käsitystä Ylitalon isännän suulla "kertovat että meidän Matti olis
jo ensimmäisenä päivänä tappanu kolmekymmentä ryssää,puukolla"

[Emma-Liisa]

Mahtaisiko Kirves moralisoida samalla tavalla, jos esim. joku Sellon uhrien omaisista ilmaisisi vihaa ampujaa kohtaan?

Mutta eihän Kirves tuossa kohtaa moralisoinut. Sitaattisi mukaan hän vain totesi, että Halstin kirje oli "raju". Se ei ole tuomitsemista tai moralisointia, mutta siinä on vain se ongelma, että... no, se kirje nyt vain ei oikeasti ollut niin raju.

Tavallaan tuota tulkintaa lukiessa tulee sellainen olo, kuin sota-ajan retoriikka olisi kirjoittajalle hänen asiantuntemuksestaan huolimattakin siinä määrin vierasta, että hän hätkähtää jopa aivan tuiki tavallista pientä paatoksellisuutta. Voi olla, että tämän taustalla on se oma pasifistinen maailmankatsomus, joka herättää tietysti heti sen "miten joku on voinut sanoa tai ajatella noin?"-asenteen, tai ehkä taustalla on jotain muuta.

Ilmaisin itseni huonosti - tai jopa ajattelin huolimattomasti - sillä tarkoitin suunnilleen samaa.

Muutama vuosi sitten Berliinissä oli Ehrenburg-nöyttely. Sitä en valitettavasti nähnyt, mutta ostin näyttelykatalogin. Ehrenburgiltahan löytyy sodan ajalta tosi rajuja tekstejä, joita olisi helppo kauhistella. Mutta katalogissa sanottiinkin suunnilleen näin: juuri me saksalaiset, jotka myös olemme eläneet dikatuurin alaisena, voimme ymmärtää Ehrenburgia.

Samalla tavoin sodanaikainen propaganda tulisi asettaa kontekstiinsa. Jo tyyluilaji oli tuolloin erilainen kuin nykyisenä aikana (ks. esim. Marha-Liisa Vartion päiväkirjojen vuodatukset isänmaalle). Kansainvälinen propaganda olisi myös välttämätön.

PS. Halstin kirjhehän ei ollut varsinaisesti propagandaa vaan yksityiskirje, jonka konteksti ilmenee kun lukee hänen kaikki kirjeensä (pelko maan miehityksestä ja suunnitelmat perheen lähettämiosestä Ruotsiin aina kriittisinä vaiheina, mikä upseerin pertheen kohdalla on olut ihan perusteltua). Mattti Haavion kirjeissä lapsilleen ei muistaakseni vihailmaisuja ole.

[Emma-Liisa]

Tosiasia on, että näissä molemmissa tapauksissa tällainen propaganda seurasi kuitenkin aivan todellista sotamenestystä. Pulla kirjoitti tuon kalautuskohtauksensa romaaniinsa Raatteen tien voiton jälkeen. Vastaavasti kuva, jossa T-34-kuljettaja nitistetään viikatteella, painettiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa tapahtuneen vihollisen ensimmäisen puolustuslinjan murtamisen jälkeen, jolloin suomalaiset joukot etenivät tosiaan melkoista vauhtia.

Argumentin voi siis johdatella myös niin, että yllättävä sotamenestys rohkaisi suomalaiset aliarvioimaan vihollista, mikä heijastui myös propagandassa vihollisen halveksuntana. Sodan ensi vaiheessa propaganda oli paljon kohtalontuntuisempaa ja vakavamielisempää, eikä vihollistakaan rohjettu vielä siinä vaiheessa trivialisoida ainakaan taistelukyvyltään mitättömäksi "aliolennoksi"; muunlainen demonisointi tietysti alkoi välittömästi heti kun ensi laukaukset kajahtivat.


Eli lyhyesti, vain omana mielipiteenomaisena näkemyksenäni: vihollisesta ei tehty propagandassa "aliolentoa" niinkään epätoivon murtamiseksi. Päinvastoin, vihollinen rohjettiin esittää "aliolentona" vasta, kun yllättävä taistelumenestys oli jo osaltaan vapauttanut suomalaiset epätoivostaan. Sanalla sanoen, voitot nousivat suomalaisille päähän, mikä näkyi myös propagandassa.

Kiintoisa argumentti. Sampo Ahto lainaa kirjassaan Talvisodan henki ensimmäisiä pääkirjoituksia sodan syttymisen jälkeen. Niissä ei suinkaan ollut uhoa vbaan taustaoletuksena oli, että saattoi tuila totaali tappio, mutta silloisten arvojen mukaisesti vapautta piti silti puolustaa. Myös Toivo Pekkanen kuvaa Tolvajärvi-jutussaan, joka on tosin kirjoitettu vasta myöhemmin, että mielialat kotirintamalla olvat joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa varsin masentuneita (Ajan kasvot, Kootut teosket VII).

Toisaalta jo ennen sotaa oli sanonta, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää.

Muutamissa itse läpikäymissäni sodanajan kirjeissä voi tietysti havaita myös vihollisen estetisointia ja suoranaista ylistämistä jo kesän 1941 aikana. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että neuvostosotilas on tällöin tahdottu kuvata kovana ja täyden kunnioituksen ansaitsevana vastuksena, millä on tietysti haluttu tehdä suomalaisten tuolloin saavuttamista voitoista sitäkin mahtavampia saavutuksia

Halsti kirjoitti vaimolleen jo Talvisodan aikana, että jos vihollinen esitetään aliarvioiden, ei myöskään osata arvostaa omaa voittoa kunnolla.

On kiintoisaa, että kaikkein eniten räikeää rasismia löytyy vienankarjalaisen Onttoni Miihkalin teoksista. Joskin Mika Waltarin ennen sotaa käsikirjoittamassa Helmikuun manifestissa sitä on myös kosolti.

Mutta jo heti alkuun suomalainen sotakuvaus otti ihanteekseen realismin. Yrjö Jylhä nimenomaisesti torjui ”suuret sanat”. Vihollisen kansallisuutta ei edes mainita runossa Kohtaus metsässä. Pentti Haanpään armeijakuvauksia olisi porvarillisissa piireissä kritisoitu, mutta hänen koruton sotakuvauksensa Korpisotaa hyväksyttiin.

[Emma-Liisa]

”Kun sotamenestys kääntyi, vihollisesta alettiin puhua aivan toisin äänenpainoin.” ”Venäläisiä oli nyt viimeistään ryhdyttävä kunnioittamaan taistelijoina, sillä muuten suomalaisten olisi ollut mahdotonta käsittää tuleva tappionsa.”

Miksi? Tappiohan olisi aina voitu selittää ylivoimalla ja vihollisen suuremmalla massalla tai materiaalisilla resursseilla, ei niinkään taistelutaidolla.

Käsittääkseni propagandan muutos (joka sinänsä on tosiasia, eräitä kirjoja jätettiin jopa julkaisematta) johtui siitä, että alettiin valmistautua siihen, että sodan jälkeen oli NL:n kanssa tultava toimeen.

Jo talvisodan aikana Stalinia säästettiin virallisessa propagandassa, koska rauha piti kuitenkin tehdä hänen kanssaan.

[Emma-Liisa]

William H. Hitchcopck kertoo teoksessaan Liberation. The bitter road to freedom, Europe 1944-1945, että useimmat amerikkalaiset sotilaat eivät osannneet nimetä "neljää vapautta" eli maansa sodan päämääriä.