Sähköpostitse säännöllisesti tulevien Agricolan foorumien otsikot -viestien ansiosta huomasin tämän mielenkiintoisen keskustelun.
Emma-Liisa osui asian ytimeen todetessaan, että Olavi Paavolainen ihaili herkästi kaikkea uutta, myös voimaa. Tähän liittyy myös se, mistä häntä on useimmiten kritisoitu. Varsinkin viime vuosina tai vuosikymmeninä esitetyssä kritiikissä on viitattu Helvi Hämäläisen kirjoituksiin. Paavolaista on kritisoitu esim. jo mainitusta "saappaiden ihailusta", hänen "homoeroottis-narsistisesta luonteestaan", keikailun halustaan, pakonomaisesta tarpeestaan olla "voittajien puolella" ja niin edelleen.
Tällaiseen kritiikkiin on toki perusteita, mutta välillä kriitikoilta kenties on unohtunut se, missä ajassa ja tilanteessa Paavolainen kulttuurianalyysinsa totalitaarisista ideologioista kirjoitti. Lukija joutuu varmasti Vaikeuksiin, mikäli yrittää lukea Paavolaisen kirjoja
Kolmannen Valtakunnan vieraana,
Lähtö ja loitsu tai
Risti ja hakaristi kuin piru Raamattua. Paavolaisen teksti on taiteilijan tekstiä, jossa pääasia on näetyn ja koetun, tunnetilojen välittäminen lukijalle. Ja tunnetilathan tunnetusti vaihtelevat. Tässä tehtävässään Paavolainen onnistui hyvin, ja samasta syystä hänen tekstinsä ovat kestäneet aikaa paremmin kuin monen muun suomalaisen aikalaisensa. Samasta syystä esim.
Kolmannen Valtakunnan vieraana -kirja ilmestyi jokin aika sitten viroksi käännettynä.
Paavolainen oli 1930-luvulla ja sodan aikana kovasti tohkeissaan asioista, joista kaikki eivät ole myöhemmin olleet hänelle eduksi. Samalla hän kuitenkin osasi taitavasti välttää useimmat niistä sudenkuopista, joihin monet muut suomalaiset Saksan-kävijät sortuivat. Vedän nyt mutkia suoraksi ja nostan tarkoituksella esille erityisen herkullisia esimerkkejä, mutta esim. V. A. Koskenniemen Saksan- ja Italian-matkakuvaukset näyttäytyvät nykypäivänä kovin naiiveina, hyväuskoisina ja välillä puuduttavan saarnaavina selostuksina. Koskenniemi takertui vanhaan, sivistyneeseen ja suureen "Goethen Saksaan" ja yritti vakuutella yhtä paljon lukijoilleen kuin itselleen, että Goethen ajan idealismi olisi myös kansallissosialistisessa Saksassa ollut ”edelleenkin elävää todellisuutta”.
Tito Colliander ja Göran Stenius, kaksi suomenruotsalaista Saksan-kävijää ja matkakuvauksen kirjoittajaa (Stenius oli matkalla samaan aikaan Paavolaisen kanssa ja Colliander yhdessä Lauri Viljasen kanssa vuonna 1934) olivat varmasti lukeneita miehiä, mutta hekin sortuivat aikamoiseen poliittiseen infantilismiin. Colliander, joka oli pasifisti ja ilmeisesti kovin hyväluontoinen herra muutenkin, kertoo omassa
Glimtar från Tyskland -nimisessä kirjassaan (1934) esim. olevansa kovin pahoillaan siitä, että SA-miehiä pidettiin yleisesti lähinnä barbaareina ja terroristeina. Hänen mielestään SA oli päinvastoin rauhanomainen liike, jonka tehtävänä oli turvata valtion olemassaoloa ”vapaaehtoisen kansalaiskasvatuksen” avulla.
Stenius puolestaan pohdiskeli
Femte Akten -nimisessä kirjassaan (1937), että uskoi kansallissosialistien tarkoittavan "rotuominaisuuksilla” lähinnä saksalaista vastinetta niille käsitteille, joilla muualla mitattiin rehellisyyttä, yleistä kyvykkyyttä ja vastaavia ominaisuuksia. Hänen mielestään rotukysymyksessä oli loppujen lopuksi kyse ihan positiivisesta asiasta. Lisäksi hän uskoi optimistisesti, että rotuoppien reaalipoliittisten vaikutusten ”pitäisi olla ohi juutalaisten keskuudessa suoritetun suuren puhdistuksen myötä”. Puhdistuksella hän viittasi oman tulkintani mukaan vuoden 1936 alussa voimaantulleisiin Nürnbergin lakeihin ja muihin toimiin, joilla juutalaiset käytännössä suljettiin saksalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle.
En usko, että Collianderin, Koskenniemen tai Steniuksen matkakuvauksista nähdään enää uusintapainoksia.
Mainittakoon myös, että Paavolainenhan sai yhden taitavan tyylillisen seuraajan, Tatu Vaaskiven. Suosittelen heitä, joita Paavolaisen kirjat kiinnostavat, lukemaan Vaaskiven oman Saksan- ja Italian-matkan kuvauksen
Rooman tie (1940). Kirjassa on huikaisevaa analyysia eurooppalaisesta kulttuurista, jonka veroista ei kuka tahansa pysty kirjoittamaan. Vaaskivi jättää tässä suhteessa välillä Paavolaisenkin varjoonsa.
Valitettavasti sitä, millainen Paavolaisen Neuvostoliitto-kirjasta olisi tullut, voi vain spekuloida.
Synkän yksinpuhelun (1946) perusteella ei päätelmiä voi juuri tehdä, koska Paavolainen tosiaan huolehti tarkasti siitä, että kirjaan jäänyt mitään julkaisuajankohtaan nähden sopimatonta.
Loppuun vielä mainos. Mikäli joku on kiinnostunut lukemaan lisää aiheesta, vastikään ilmestyneessä
Suomi muuttuvassa maailmassa -kirjassa (Edita 2010, toim. Erkka Railo ja allekirjoittanut) on lyhyt artikkelini, jossa vertaillaan muutaman suomalaisen kulttuuriälymystön edustajan 1930-luvulla esittämiä tulkintoja fasismista ja kansallissosialismista.