Historiankirjoituksen poliittisuus

[Vetehinen]

Kanavan kaltaisen marginaalijulkaisun lueskelemisen suon niille, jotka vilpittömästi tosiaan saavat tyydytyksensä professori Vihavaisen synkeähkön tajunnanvirran tai Sampo Terhon rotuopillisen roskan seuraamisesta.

Et lue Kanavaa, mutta "tiedät" mitä jutuissa kirjoitetaan?

Vihavaisella on kaksi kirjoitusta. Ensimmäinen käsittelee Latisevan kirjaa Ryssänä Suomessa, josta antaa aika masentavan kuvan kostopurkauksena koko maalle pieleen menneen avioliiton vuoksi. Toinen käsittelee taloustieteen Nobelin saaneen Fogelin teesejä. En lukenut. Terhon kirjoituksen pääteema on suomalainen identiteetti.

[Jussi Jalonen]

Et lue Kanavaa, mutta "tiedät" mitä jutuissa kirjoitetaan?

Voit liittää lauseeseeni "en koko lehteä edes seuraa" tarkennukseksi adverbiaalin "enää". Olen riittävän hyvin selvillä siitä, millaisia raapustuksia mainitun plärän palstoilla on lukevalle yleisölle haluttu esitellä, ja kertomasi perusteella linja tai kirjoittajavalinnat eivät näemmä ole muuttuneet.

Terhon kirjoituksen pääteema on suomalainen identiteetti.

Olipa jumalauta yllätys. Minkäs sortin kiihkeän pamfletin kansansielumme omakseen monopolisoineen allianssin puheenjohtaja Jumalan armosta huolimatta on tällä kertaa tuottanut heimomme uudistetun identiteetin lujaksi kulmakiveksi? Annas kun arvaan: valkoinen suomenkielinen heteromies kamppailemassa ruotsinkielistä rasismia, maahanmuuttoa ja kaukasialaisen rodun häämöttävää sukupuuttoa vastaan sillä välin kun islamilaiset fasistit suunnittelevat sivilisaatiomme tuhoa poliittista korrektiutta hyväksikäyttäen?

Kirjoittaessaan neljä vuotta sitten artikkelinsa "Aatteiden alennusmyyntiä tyhjillä iskulauseilla" onnistui Terho tietämättään ennustamaan aika hyvin oman tulevaisuutensa.


Best,

J. J.

[Emma-Liisa]

Kirjoituksesi innoittamana luin Kanavasta Virmavirran arvion Häikiön kirjasta ja se on hyvin myönteinen. Virmavirta yhdistää Koskenniemen kriitikot ja vasemmiston, joten politiikka on kuvassa mukana.

En ole vielä lukenut juttua (luen kaikenlaisia lehtiä, siis selaan kirjastosssa lehtiä, olisiko kiinnostavia aiheita ja sitten luen ne). Kommentoin siis yllä olevan perusteella.

Jos Virmavirta tosiaan yhdistää kriitikot vasemmistoon, täytyy epäillä, ettei hän ole kirjaa lukenut, sillä siitähän käy ilmi, että Koskenniemellä eli koko ikänsä vastakkaissuhteessa, jo nuorena nuorsuomalaisiin/perustuslaillisiin, vanhana vasemmiston lisäksi modernisteihin. Virmavirta ei ole kirjallisuudentutkija kuten ei Häikiökään, joten kummankin on mahdoton ymmmärtää, että suurin osa Koskenniemen tuotannosta ei vain enää elä, toisin kuin vaikka Juhani Ahon, jonka Juhaa näkyy esitettävän useammassa teatterissa.

Virmavirran myönteinen sävy ei ole yllätys, koska Häikiö oli aikoinaan Kanavan toimitussihteeri, joten tuskin hänen kirjaansa lehdessä lytättäisiin. Koskenniemi itsehän oli kaverikriitiikin mestari. Mutta kyllä modernistitkin osasivat saman.

Itse asiassa voisikin tehdä historiantutkijoista samanlaisen kaavion kuin Hesari teki sunnuntaina kirjallisuudesta. Eli ketkä ovat nyt ne, jotka määräävät, mikä on valtavirtaa tutkijoiden keskuudessa? Kuka jakaa määrärahat? Ketkä päättävät mitä aiheita ja keita tutkijoita media otata esille?

Tutustuin vasta hiljattain sotavangit ja karkotetut -raportteihin ja huomasin, ettei kuakan ole paheksunut (en ainakaan ole nähnyt), että sodan jälkeen leireihin pantiin liittoutuneiden määräyksestä Saksan ja Itävaltlan kansalaisten lisäksi heidän vaimonsa ja lapsensa, vaikak heillä olisi ollut Suomen kansalaisuus. Kirjoittaja totesi, etteivät liittoutuneet edes yrittäneet väittää, että mainitut henkilöt ovat jotenkin vaarallisia.

[Emma-Liisa]

Ensimmäinen käsittelee Latisevan kirjaa Ryssänä Suomessa, josta antaa aika masentavan kuvan kostopurkauksena koko maalle pieleen menneen avioliiton vuoksi.

Tämä kirjahan sai paljon julkisuutta sekä Hesarissa että TV:ssä. Minulle se oli suuri pettymys. Siinä ei edes yritetty minkäänlaista analyysia, vaan kaikki perustui omiin kokemuksiin - tai jopa luuloihin. Kuitenkin yksi asia, joka avioliittoneuvonnassa on keskeistä, on että älä kuvittele tietäväsi toisen ajatuksia, vaan kysy.

Aivan yllättäen, etsiessäni ihan toista aihetta, löysin asiallisen kirjallisen Carelia-lehdestä (ent. Punalippu) 1/2010 (Mari Miekka: Ajatuksia venäläisistä maahanmuuttajista). Kirjoittaja itse on paluumuuttaja ja venäjänkielinen, koska isoisä ei suomea jälkeläisilleen opettanut.

[jsn]

Tämä kirjahan sai paljon julkisuutta sekä Hesarissa että TV:ssä. Minulle se oli suuri pettymys. Siinä ei edes yritetty minkäänlaista analyysia, vaan kaikki perustui omiin kokemuksiin - tai jopa luuloihin.

Arviot olivat kahtiajakautuneita, toisaalta pidettiin tärkeänä näkökulmana, toisaalta valiteltiin sen suppeutta. Sitä ei tietääkseni koskaan edes markkinoitu varsinaisena tutkimuksena ja lopullisena totuutena aiheesta? Voi olla niinkin, että ellei aihe olisi poliittisesti niin kuuma/myyvä, sitä ei ehkä olisi edes julkaistu. Sama perustelu pätee moniin historiantutkimuksen nimellä myytäviin teoksiin.

[Vetehinen]

Terhon kirjoituksen pääteema on suomalainen identiteetti.

Olipa jumalauta yllätys. Minkäs sortin kiihkeän pamfletin kansansielumme omakseen monopolisoineen allianssin puheenjohtaja Jumalan armosta huolimatta on tällä kertaa tuottanut heimomme uudistetun identiteetin lujaksi kulmakiveksi? Annas kun arvaan: valkoinen suomenkielinen heteromies kamppailemassa ruotsinkielistä rasismia, maahanmuuttoa ja kaukasialaisen rodun häämöttävää sukupuuttoa vastaan sillä välin kun islamilaiset fasistit suunnittelevat sivilisaatiomme tuhoa poliittista korrektiutta hyväksikäyttäen?

Arvauksesi meni väärin.

Terho kirjoittaa mm suomalaisten itse-inhosta, oman kulttuurinsa halveksimisesta, suomalaisen identiteetin olevan yksilöllinen käsitys ja mm että monikulttuurisuus merkitsee sanan mukaisesta montaa eri kulttuuria ja niiden vuorovaikutusta.

Kanavassa on herrojen Matti Wiberg ja Fred Karlssonin kirjoittama juttu Ruotsin kielen käyttöala supistuu Suomessa, joka on luetteloa ruotsinkielisten taisteluista (ja häviöistä) suomenkielisiä vastaan. Minusta se on lähinnä arvaustasi. Kieli vain on toinen.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että Kanavaan saa tarjota artikkeleita kuka tahansa ja artikkelit ovat kirjoittajansa mielipiteitä, eivätkä Kanavan toimituksen. Saatan olla väärässä. Useimmat artikkelit ovat tylsiä ja paperinmakuisia.

[nylander]

Yritän vielä täsmentää ajatustani historiankirjoituksen "poliittisuudesta" seuraavan esimerkin avulla, vaikka lopputulos lieneekin täysin arvattavissa: "eteen lyödään sellaiset rätingit, että ei sulla voi olla nälkä!"

Meinanderilta ilmestyi vuosi sitten kirja nimeltä Suomi 1944. Sota, yhteiskunta ja tunnemaisema. Siis tunnemaisema. Itse odotin innokkaimmin juuri viimeksi mainitun juonteen käsittelyä, kun kirja ilmestyi. Missään mielessä kirja ei kuitenkaan näiltä osin vastannut odotuksia. Meinanderille tunnemaisema tuntui merkinneen lähinnä kahdentyyppistä asiaa: ensinnäkin erilaisia ajankohtaan liittyviä lähinnä populaarikulttuurin muotoja, siis sitä soitettiinko yleisradiossa vuonna 1944 enemmän jotain Olavi Virtaa vai kenties Harmony Sistersejä. Toisaalta lukijan kannnalta mielenkiintoisimman asian, syksyn 1944 aselevon ja välirauhan jälkeisen tunnemaiseman kuvaus jää Meinanderilla kovin yksipuoliseksi: suomalaiset vain ylisummaan kiristelivät hampaitaan ja puristivat nyrkkiä taskussaan, kun valvontakomitea saapui maahan. (Tuntuu merkilliseltä, ettei psykohistorian asiantuntija, prof. Juha Siltala tällaiseen puoleen kiinnnittänyt oikein mitään huomiota arvioidessaan kiittävästi teoksen Tieteessä tapahtuu -lehdessä (Juha Siltala: Uutta viiniä vanhoista leileistä, Tieteessä tapahtuu, Vol 28, Nro 4-5, 2010, PDF-dokumentti)

Viime joulukuussa olin kuuntelemassa Jenni Kirveen pitämää yleisöluentoa, joka sekin käsitteli henkistä tilaa Suomessa jatkosodan päättymisen jälkeen. Selvästi huomasi, miten Kirves nuorena tutkijana puhui ns. kieli keskellä suuta vaistotessaan kuulijakuntansa valtaosan konservatiivisuuden. Kirves mainitsi esitelmässään parikin kertaa, että sodanjälkeiset tunnelmat olivat "ambivalenttisia", mutta ei täsmentänyt, koskiko tämä ambivalenssi koko kansaa.
Esitelmänsä loppuriveillä Kirves kuitenkin heläytti ilmoille, että vapautuneisuuden tunne ja ilo sodan loppumisesta oli niin suurta, että suomalaisten naisten hedelmällisyyskin pomppasi joulukuun 1944 viikkoina ennennäkemättömiin korkeuksiin. (Meinanderkin tosin mainitsee kohonneen fertiliteetin, mutta yhdistää sen vain alkoholin saatavuuden vapautumiseen yms.)

Itse olen vuosien varrella puhuttanut monia ns. tavallisesta kansasta peräisin olleita sota-aikana eläneitä ja siitä selvinneitä ihmisiä. Päällimmäinen tunne useimmilla tuntuu olleen nimenomaan suuri helpotus ja ilo sodan päättymisestä. (Olen itse täysin tietoinen, että omaisensa tai kotiseutunsa menettäneiden kohdalla tilanne oli kovin toisenlainen.)

Sanotaan, että tutkijan pitää ymmärtää oma asemansa historialliseksi ja - vaikkapa yhteiskunnallisen aseman osalta - "kontekstualisointia" (en nyt äkkiä keksi parempaakaan sanaa - vaativaksi. Täyttyvätkö siis nämä ehdot sodanjälkeisen "tunnemaiseman" viimeaikaisessa kartoituksessa?

[Tapio Onnela]

Ville Kivimäen arvio Meinanderin teoksesta Agricolan arvosteluissa:
Totuus ja toiveet – Suomi vuonna 1944

[Jussi Jalonen]

Terho kirjoittaa mm suomalaisten itse-inhosta, oman kulttuurinsa halveksimisesta, suomalaisen identiteetin olevan yksilöllinen käsitys ja mm että monikulttuurisuus merkitsee sanan mukaisesta montaa eri kulttuuria ja niiden vuorovaikutusta.

Ai niin tosiaan, se monikulttuuri. Asia, millä kaikkien, etenkin Terhon, pitää vaivata päätään. Mitä taas suomalaisten itseinhoon tulee, niin siinähän Terho on tavan takaa kunnostautunut erittäin hyvin itse, julistamalla koko poliittisen kentän ja kotimaansa hallinnon läpeensä suomettuneiksi kommunistien myötäjuoksijain perillisiksi.

Sivumennen sanoen, parodisessa esimerkissäni mainitsemani elementit ovat aivan kaikki esiintyneet Terhon aiemmissa teksteissä. Kanavaan saavat toki tarjota kaikki tekstejään, mutta koska eräät ovat aina uutterampia kirjoittajia kuin toiset, heidän artikkeleitaan näkyy lehdessä useammin ja ne muovaavat samalla sen lehden linjan. Tämä muotoutunut linja puolestaan saa muut potentiaaliset kirjoittajat ja lukijat jättämään lehden suosiolla omaan arvoonsa. Siitä olen samaa mieltä, että useimmat artikkelit tosiaan ovat varsin tylsähköjä, siis tuon aiemman otantani perusteella.

Meinanderilta ilmestyi vuosi sitten kirja nimeltä Suomi 1944. Sota, yhteiskunta ja tunnemaisema. Siis tunnemaisema. Itse odotin innokkaimmin juuri viimeksi mainitun juonteen käsittelyä, kun kirja ilmestyi. Missään mielessä kirja ei kuitenkaan näiltä osin vastannut odotuksia. Meinanderille tunnemaisema tuntui merkinneen lähinnä kahdentyyppistä asiaa: ensinnäkin erilaisia ajankohtaan liittyviä lähinnä populaarikulttuurin muotoja, siis sitä soitettiinko yleisradiossa vuonna 1944 enemmän jotain Olavi Virtaa vai kenties Harmony Sistersejä. Toisaalta lukijan kannnalta mielenkiintoisimman asian, syksyn 1944 aselevon ja välirauhan jälkeisen tunnemaiseman kuvaus jää Meinanderilla kovin yksipuoliseksi: suomalaiset vain ylisummaan kiristelivät hampaitaan ja puristivat nyrkkiä taskussaan, kun valvontakomitea saapui maahan.

Mielipiteitä näyttäisi olevan tosiaan monia, koska esimerkiksi Ville Kivimäki antoi omassa arvostelussaan Meinanderille astetta paremman arvosanan tunnemaiseman käsittelyssä, vieläpä tuon populaarikulttuurin osalta. Tosin hänkin on myös todennut, ettei kirja kokonaisuudessaan ollut aivan niin painottunut tunnemaiseman puolelle kuin hän olisi itse toivonut. "Aikalaisuuden tunteen" tavoittamisessa vieläpä yksilöllisellä tasolla hän suo Meinanderille kuitenkin selkeästi tunnustusta.

Omasta puolestani sanoisin, että tämän sortin synteesien kirjoittaminen Suomessa on metodiikaltaankin vielä niin uutta, ettei siinä voikaan onnistua täydellisesti. Meinander saa omasta puolestani tunnustuksen yrityksestä ja taas uudesta avauksesta, mitä Kivimäkikin on kiitellyt. Aikanaan se tulee johtamaan uusiin vastaaviin, tietysti toivon mukaan taas painotuksiltaan toisenlaisiin teoksiin.

(Lisäys: kirjoittaessani Tapio Onnela näemmä linkittikin jo tuohon Kivimäen arvosteluun.)

Yritän vielä täsmentää ajatustani historiankirjoituksen "poliittisuudesta" seuraavan esimerkin avulla, vaikka lopputulos lieneekin täysin arvattavissa: "eteen lyödään sellaiset rätingit, että ei sulla voi olla nälkä!"

Paremminkin alkaa tuntua siltä, että haluat jonkinlaista erikoistarjoilua. Ehkäpä sitäkin on vielä joskus saatavilla.



Best,

J. J.

[nylander]

)

Yritän vielä täsmentää ajatustani historiankirjoituksen "poliittisuudesta" seuraavan esimerkin avulla, vaikka lopputulos lieneekin täysin arvattavissa: "eteen lyödään sellaiset rätingit, että ei sulla voi olla nälkä!"

Paremminkin alkaa tuntua siltä, että haluat jonkinlaista erikoistarjoilua. Ehkäpä sitäkin on vielä joskus saatavilla.

Nyt en pysty oikein avaamaan tätä oraakkelimaista lausumaa. Voisitko ystävällisesti hieman tarkentaa?

[jsn]

Juupas-eipäs debatti historiankirjoituksen poliittisuudesta ei ole kovin hedelmällinen väittelyn aihe. Jollain ideologisella hengenvirtauksella on aina yhteiskunnassa muita vahvempi asema. Joissain asioissa se näkyy historiankirjoituksessa enemmän, toisissa vähemmän. Onneksi nämä virtaukset eivät ole koskaan pysyviä, vaan muuttuvat vanhetessaan, ja myös silloin kuin uudet sukupolvet omaksuvat ne.

[Tapio Onnela]

Juupas-eipäs debatti historiankirjoituksen poliittisuudesta ei ole kovin hedelmällinen väittelyn aihe.

Olen vähän eri mieltä tästä, tai oikeastaan voisi sanoa, että kysymys on oikeasti aika vaikea ja monimutkainen mutta tärkeä.

Jollain ideologisella hengenvirtauksella on aina yhteiskunnassa muita vahvempi asema. Joissain asioissa se näkyy historiankirjoituksessa enemmän, toisissa vähemmän. Onneksi nämä virtaukset eivät ole koskaan pysyviä, vaan muuttuvat vanhetessaan, ja myös silloin kuin uudet sukupolvet omaksuvat ne.

Ehkä Suomen osalta voisi vielä tarkentaa tätä niin, että pieneen maahan ei voita virtauksia mahdu yhtä paljon kuin isompiin maihin, joissa eri koulukuntia voi samanaikasiesti olla useitakin.

Jorma Kalela sanoo tästä problematiikasta minusta aika hyvin:

Historiaa eivät ole pelkästään merkittävät kansalliset tai paikalliset tapahtumat. Historia on jokapäiväistä 3 siinä merkityksessä, että menneen tulkinnat vaikuttavat mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Menneitä asioita ja tapahtumia voidaan myös tarkastella lukemattomista näkökulmista. Eri ihmiset myös arvottavat menneitä asioita ja tapahtumia eri tavoin. Näin ajateltuna kaikki yhteiskunnan jäsenet, eivätkä vain alan ammattilaiset, ovat historiankirjoittajia.

Historiantutkijoilla on kuitenkin erityisasema, koska heidän tehtävänään on tuottaa tietoteoreettisesti kestävää tietoa menneestä. Se oikeuttaa heidän ammattinsa ja sitä heiltä myös odotetaan. Samankaltainen ennalta annettu lähtökohta on välttämättömyys tehdä toistuvasti poliittisia ratkaisuja. Halusivat he sitä tai ei, heidän valintansa ”avaavat tai sulkevat, laajentavat tai supistavat inhimillisen toiminnan näköaloja”, kuten Pauli Kettunen asian esittää. 4

Historiantutkija osallistuu historian yhteiskunnallisen kirjoittamisen prosessiin monilla sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole ilmeisiä. Niiden nostaminen näkyviin, keskusteltaviksi, on työn alla olevan kirjani tavoite. Perusidea on sama kuin jo vuonna 1972 julkaisemassani Historian tutkimusprosessi -teoksessa, jonka avasin historiantutkijalle asettuvalla vaatimuksella ”kontrolloida … kahteen suuntaan vaikuttavaa yhteiskunnallista sidonnaisuuttaan”. Hän

”ei voi paeta yhteiskuntaa, asettua historian ulkopuolelle: vastauksilla hänen kysymyksiinsä on yhteiskunnallisia seurauksia; toisaalta tutkijan tulkinnasta ja siten historiallisesta tilanteesta riippumattoman tiedon saavuttaminen menneisyydestä on mahdotonta.”5 (HAik 4/2008

[Vetehinen]

Terho kirjoittaa mm suomalaisten itse-inhosta, oman kulttuurinsa halveksimisesta, suomalaisen identiteetin olevan yksilöllinen käsitys ja mm että monikulttuurisuus merkitsee sanan mukaisesta montaa eri kulttuuria ja niiden vuorovaikutusta.

Ai niin tosiaan, se monikulttuuri. Asia, millä kaikkien, etenkin Terhon, pitää vaivata päätään. Mitä taas suomalaisten itseinhoon tulee, niin siinähän Terho on tavan takaa kunnostautunut erittäin hyvin itse, julistamalla koko poliittisen kentän ja kotimaansa hallinnon läpeensä suomettuneiksi kommunistien myötäjuoksijain perillisiksi.

En pidä poliittisen tai virkamieshallinnon kritisoimista ja haukkumista itseinhona lainkaan. Minusta se on samaa kuin amerikkalainen haukkuisi Bushin hallintoa. Jos tuolla perusteella haettaisin vähiten itseinhoisia maita, niin ne olisivat kai Burma ja Pohjois-Korea.

Itseinhoa ja -halveksuntaa kuvaa mielestäni erinomaisesti erään muutama viikko sitten tapaamani savolais-karjalainen mies, joka kertoi halveksivansa kaikkea suomalaista ja toivottavansa kaikki tervetulleiksi Suomeen.

Toinen asiaan liittyvä on mielestäni äskeinen Newsweekin juttu, joka esitteli Suomen maailman parhaana maana. Se on kuulemma (luin Helsingin Sanomista: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli ... 5259419862 ) kirvoittanut netissä keskustelijoilta kommentteja tyyliin ei voi olla mahdollista. Ehkä ei suoraan itseinhoa ja -halveksuntaa, mutta ainakin vaikuttaa olevan itsearvostuksen puutetta.

Itse uskon, että vain arvostamalla itseään voi arvostaa muita. Ellei arvosta, niin vaan ihailee muita. Savolais-karjalaisen miehen purkaus suomalaisuuden halveksimisesta ja muiden ihailusta tuntuu sopivan kuin nyrkki silmämunaan. Lopulta tietysti jokaisella on oma käsityksensä siitä mitä on - identiteettinsä. Kuitenkin mielestäni suomalainen, joka halveksii suomalaisuutta (itseään) on jotenkin henkisesti sairas ja reppana.

[Jussi Jalonen]

Nyt en pysty oikein avaamaan tätä oraakkelimaista lausumaa. Voisitko ystävällisesti hieman tarkentaa?

Mitäpä tuohon sanoisi. Ensin ounastelet 1900-luvun alkupuoleen keskittyvien tutkijoiden suuren enemmistön olevan valtavirraltaan "oikeistolaista", mahdollisesti suorastaan "kansallisoikeistolaista", koska niin monet nimettömiksi jäävät dosentit rehentelevät kokoomuslaisuudellaan. Saadessasi vastaukseksi, että tutkijakentässä ja historiakeskustelun piirissä kyllä yleensäkin vaikuttaa monenlaisia eri virtauksia myös oikeiston ulkopuolelta, teet valikoivan viittauksen muutamiin tulevan syksyn kirjauutuuksiin.

Välillä vedät esiin Agricola-verkon kommentoinnin sekä itsensä nurkkaan maalanneen professori Vihavaisen kitkerän lausahduksen Sirpa Kähköselle esimerkkeinä siitä, miten "kansallinen" suuntaus tukahduttaa alleen kaikki kriittisemmät äänet, siitäkin huolimatta että Kähkönen on oman paikkansa julkisuudessa lunastanut ja saanut kyllä suunvuoron. Toinen oletettu "kansallismielisestä" dominaatiosta todistava seikka on se, että Jenni Kirvestä on sanottu - hui olkoon - pasifistiksi, minkä yhteydessä vihjaat absurdisti, että moisella luonnehdinnalla velvoitettaisiin sotahistorian tutkijoita tunnustuksellisiksi militaristeiksi.

Toistuvilla huomautuksilla siitä, että Kähkösen, Kirveen ja monien muiden pelkkä osallistuminen keskusteluun ja asema julkisuudessa ovat jo selviä osoituksia tuon aiemmin otaksumasi "kansallisoikeistolaisen" suuntauksen ylivaltaa ounastelevan hypoteesin paikkansapitämättömyydestä, ei tietystikään ole mitään väliä. Miksipä olisikaan, koska Jarmo Virmavirta on kirjoittanut - kaikista mahdollisista julkaisuista - Kanavaan myötäsukaisen arvostelun Häikiön vastikään laatimasta biografiasta. Kaiken lisäksi Aki Rasilainen sanoo sitä ja tätä Osmo Jussilasta, ja Jenni Kirves puhuu seminaarissa ylivarovaisesti koska pelkää hirmuisen konservatiivisia kuulijoita. Sitä paitsi Henrik Meinanderin kirja ei ollut oikein onnistunut "tunnemaiseman" kuvaamisessaan. Yleisesti kansallisoikeistolaisena tunnettu Ville Kivimäki tosin antoi sille kohtalaisen hyvät arvostelut, mutta kaipa hänenkin täytyi Jenni Kirveen tavoin vain tehdä niin ettei olisi loukannut konservatiivista yleisöä.

__________

No, tuliko se alkuperäinen olettama, eli kansallisoikeistolaisuuden yliote ja asema suoranaisena valtavirtana tuolla nyt sitten osoitetuksi? Vai olisiko se nyt kuitenkin niin, että tutkimuksessa ja yleisessä historiakeskustelussa kuitenkin vaikuttaa monenlaisia eri suuntauksia rinnatusten? Se on kyllä totta, että kireästä perspektiivistä asioita tarkastelevat tapaavat jäädä tuon vuorovaikutuksen ulkopuolelle, mutta nimenomaan siitä syystä he ovatkin monilta osin taantuvaa marginaalia.

Käyttääkseni tuota omaa metaforaasi, kyllä minä uskon, että sinulla on nälkä, mutta lainatakseni 72-vuotiasta äitiäni, vaikuttaisi silti hiukan myös siltä, että osasyy siihen on oma ronklaamisesi ruuasta. Lähinnä kiinnostaisikin saada selko siitä, minkä sortin erikoisruokavaliota oikeastaan sitten olet vailla? Varsinkin kun sattuneesta syystä kuulun niinsanoakseni vieläpä itse siihen keittiöhenkilökuntaan.


Best,

J. J.

[Jussi Jalonen]

En pidä poliittisen tai virkamieshallinnon kritisoimista ja haukkumista itseinhona lainkaan.

Vitsi on siinä, että Terho kategorisoi hyvin kärkkäästi melkoisia osia kotimaisesta kulttuurista vuoroin suomettuneeksi ja kommunistiseksi, vuoroin materialistiseksi ja perinteisistä arvoista vieraantuneeksi. Sanalla sanoen, suomalaisuudessa näyttää olevan piirteitä, joita Terho ei hyväksy, ja joita hän aktiivisesti halveksuu.

Mikäs siinä, totta kai hänellä siihen oikeus on. Samalla tavoin asennoidun itse moniin hänen ilmaisemiinsa asenteisiin. Tämän enempää muuten en tästä sivujuonteena aloittamastani aiheesta jatka, koska se menee väkisinkin ketjun aihealueen ohitse.


Best,

J. J.