Väitös nuoremman rautakauden hautarituaaleista

[Tapio Onnela]

Death, Destruction and Commemoration : Tracing ritual activities in Finnish Late Iron Age cemeteries (AD 550-1150)
Tekijä: Wessman, Anna
Muu tekijä: University of Helsinki, Faculty of Arts, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies, Archaeology
Päiväys: 2010-09-04
Taso: Doctoral dissertation (article-based)

Tiivistelmä:
Väitöskirja käsittelee hautarituaaleja nuoremmalla rautakaudella (n. 550–1150 jKr.) viiden artikkelin ja laajan yhteenveto artikkelin pohjalta. Sen pääpaino on polttokenttäkalmistojen tutkimuksessa, kalmistotyyppi joka on pääosin vieras Suomen ulkopuolella ja täälläkin usein laiminlyöty, mutta kirjassa käsitellään myös muita hautaustapoja, kuten esimerkiksi veteen hautaamista Pohjanmaalla.

Kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja on tutkittu tähän asti hyvin vähän Suomen arkeologiassa. Siksi väitöskirjassa suhtaudutaan kriittisesti aiempiin tulkintoihin ja siinä pyritään muuttamaan nykyisin vielä vallalla olevia vanhentuneita käsityksiä kuolemasta ja hautaamisesta. Väitöskirjan pääpaino ei ole perinteisen hautalöytöjen läpikäymisessä vaan kalmistojen laajemmassa ymmärtämisessä ja tulkinnassa mm. Eurooppalaisen maisema- ja muistiteorioiden avulla.

Kirjassa tuodaan esille, että rautakauden ihminen on ollut tarkka hautapaikan valinnassa. Polttokenttäkalmistot sijaitsevat vielä tänään näkyvillä paikoilla maisemassa, usein moreenikumpareilla. Näitä paikkoja ei ole käytetty ainoastaan hautaamiseen vaan siellä on käyty myös uhraamassa, muistelemassa vainajia ja esi-isiä sekä polteltu uhritulia. Samoja kalmistokumpuja on käytetty satoja vuosia tai jopa tuhat vuotta. Vaikuttaa siis siltä, että jatkuvuus ja tietynlainen konservatiivisuus on ollut tärkeätä rautakauden ihmisille eikä hautapaikkaa ole haluttu muuttaa edes silloin kuin hautaustapa on muuttunut polttohautauksesta ruumishautaukseen.

Myös esi-isien haudat on selvästi pidetty tärkeinä. Kiinnostus esi-isien käyttämiin esineisiin näkyy myös hautarituaaleissa. Suomesta on monta esimerkkiä siitä, että hautoihin on laitettu satoja vuosia vanhoja esineitä, jotka ovat aivan selvästi peräisin haudoista. Rautakauden ihminen on selvästi ollut kiinnostunut omasta historiastaan ja siksi myös kajonnut esi-isien hautoihin. Vanhojen esineiden käytössä on lisäksi ollut maagisia piirteitä, niissä uskottiin olevan voimia, jotka siirtyivät esineen omistajalle. Samalla vanhan esineen omiminen itselleen on tuonut jatkuvuutta ja arvovaltaa.

Hautaaminen ja siihen liittyvät rituaalit ovat olleet huomattavasti monimutkaisempia kuin aiempi suomalainen tutkimus on tuonut esille. Väitöskirja tarjoaa uusia tulkintamalleja monelle rautakauden hautatyypille ja purkaa myös vanhoja myyttejä kalmistoista. Levänluhdan vesikalmisto Isossakyrössä on tästä hyvä esimerkki. Aiempi tutkimus on selittänyt tämän ainutlaatuisen paikan salaperäisenä suokalmistona johon olisi haudattu kulkutautiin kuolleita vainajia ja jopa uhripaikkana, mutta aineiston uusi läpikäyminen osoitti, että paikka on todellisuudessa ollut järvi tai lampi rautakaudella eikä vainajatkaan ole haudattu yhtäaikaisesti vaan useamman vuosisadan kuluessa.