Onko historia vain kokoelma tarinoita ja uskomuksia?

[Kaisa Kylakoski]

Kari Salmisen arvostelu Turun Historiallisen yhdistyksen artikkelikokoelmasta Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? (Turun Sanomat 23.9.2010) keskittyy arvioimaan nykyaikaista historiankirjoitusta, joka ei ole Salmisen silmissä lukijaystävällistä.

Historian ”narratiivisen käänteen” jälkeen oppiala ei enää ollut tutkittua menneisyyttä ja vaan tarinoita menneisyydestä. Historiateokset ovat tarinoita tarinoista.

Tutkimuksesta on tullut kiehtova metodologisen ja metahistoriallisen pohdiskelun pelikenttä. Yleisölle se on vain ikävystyttävää tarinaa asioista, jotka on aina pantava lainausmerkkeihin. Lukijat haluaisivat tietää, mitä todella tapahtui. Siis ihan oikeasti.

[jsn]

Tutkimuksesta on tullut kiehtova metodologisen ja metahistoriallisen pohdiskelun pelikenttä. Yleisölle se on vain ikävystyttävää tarinaa asioista, jotka on aina pantava lainausmerkkeihin.

Historian ”narratiivisen käänteen” jälkeen oppiala ei enää ollut tutkittua menneisyyttä ja vaan tarinoita menneisyydestä. Historiateokset ovat tarinoita tarinoista.

Sitaatin perusteella Salminen vaikuttaa itse asiassa kaipailevan perinteistä historiankirjoituksen narratiivia. "Historismi" on vain yksi narratiivi muiden joukossa. Metodologiaa ja teorioita on aina ollut olemassa, mutta niitä ei ole avoimesti kerrottu eikä selkeästi muotoiltu. Teoreettisempi lähestymistapa mahdollistaa paitsi avoimuuden ja tieteellisen neutraaliuden, myös selkeyden. Totta on, ettei näin silti ole kovin usein.

Jos tutkitaan menneisyydessä esitettyjä "tarinoita", arvoja, uskomuksia ja esittämistapoja, jotka ovat vaikuttaneet ns. "oikeisiin tapahtumiin", parhaimmillaan saadaan myös tapahtumille kokonaan uusia selityksiä ja näkökulmia. Teorian ja metodologian tulisi olla apuväline, eikä vain pakollista teoreettista kuorrutusta apurahojen saamiseksi. Tutkijan todellinen haaste on osoittaa linkit "todellisuuden" ja diskurssien välillä. Siinä on tutkimuksen ja tutkimustulosten todellinen merkitys ja arvo.

Onko siis historiantutkimus jakautumassa yhä enemmän joko suurelle yleisölle suunnattuihin teoksiin ja varsinaiseen teoreettiseen tutkimukseen? Osa uudemmasta tutkimuksesta on näennäisestä teoreettisuudestaan huolimatta sittenkin melko perinteiseen malliin tuotettua. Raja-aita taitaa lopulta olla enemmän katsojan silmässä.

Suurin haaste on tutkijoiden kyky kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi, mutta samalla siten, että tutkimuksella on vahva teoreettinen ja metodinen perusta, joka myös tuodaan esille peittelemättä. Perinteinen poliittinen historia usein nojaa tiettyyn poliittiseen arvopohjaan. Historian ja kirjallisuuden välinen yhteys ja traditio on vahva, kenties vahvempi kuin nuoremmilla tieteenaloilla.

[Toni Selkala]

Lukijat haluaisivat tietää, mitä todella tapahtui. Siis ihan oikeasti.

Todellakin. Olisi hienoa tietää millainen maailma oikeasti oli, on ja tulee olemaan. Mikäli Salminen omaa moista tietoa jostain asiasta uskoisin, että kaikki maailman tiedeyliopistot olisivat kiinnostuneita hänen palveluksistaan. No, sarkasmi sikseen. Vaikuttaa kuitenkin enemmän siltä, että Salminen toivoo koulukirjamaista "tämä on totta, koska sanon niin" -asennetta historiankirjoitukseen. Itse en usko, että tällainen tutkiminen palvelisi sen paremmin lukijaa kuin kirjoittajaakaan.

Kuvittelisin että on verrattain vaikeaa löytää mitään yksittäistä tapahtumaa, joka eri tarkastelijoiden silmin ei näyttäytyisi erilaiselta. Ehkäpä totaalihistorian aika vain on ikuisesti taaksejäänyttä ja tilalle ovat astuneet uudet ruhtinaat uusine vaatteineen. Kiistatta kaikessa tieteellisessä toiminnassa on sijaa kritiikille, mutta vain harvoin paluu (teoreettis-metodologisesti) menneeseen tilannetta parantaa. Muutoinkin mielestäni Salminen heittelee käsitteitä, jotka vaikuttavat varsin ristiriitaisilta.

Metahistoriallisella Salminen tarkoittanee jotakin Hayden Whiten tapaista luopumista tekstin neutraaliudesta, mutta samalla hän tuntuu rinnastavan metahistorian vahvaan relativismiin, jossa kukaan ei kykene ymmärtämään toista ja/tai historiaa, koska olemme kaikki erilaisia. Tällaisenaanhan Salmisen väite muistuttaa aika tavalla derridalaista dekonstruktiota, jossa auktoritatiiviset tulkinnat tekstistä luovat merkityksiä, mutta koska auktoriteettejä ei voi olla olemassa ennen tulkintaa ajautuu koko dekonstruktio tilaan, josta ei ole olemassa teoreettista pakoreittiä.

Salminen ei kuitenkaan näytä huomioivan pitkään vaikuttanutta modernia filosofista hermeneutiikkaa, johon -- ainakin omasta mielestäni -- White metahistoriansa sitoo. Siinä missä Derridan dekonstruktio johti omaan dekonstruktioonsa on gadamerilainen hermeneuttinen kehä tai riceouriläinen kaiken tekstuaalisuus johtanut enemmänkin tekijän tiedostamiseen ja esiintuomiseen kuin loputtomaan relativismiin. Sidottuna vaikkapa Barthesin intertekstuaalisuuden ideaan, voidaan merkityksellisesti sanoa jotain historiasta, vaikka tiedostetaankin, ettei kyseessä ole lopullinen totuus vaan ainoastaan yksi kuva siitä, miten maailmaa on voitu havainnoida.

Salminen puhuu myös narratiivisesta käänteestä, jonka oletan liittyvän kielelliseen käänteeseen. Mikäli näin on ja taustalla on myöhemmän Wittgensteinin sumean kielen tarkastelut, voitaneen Salmiselta oivallisesti kysyä miten voisimmekaan sanoa mitään varmaa, mikäli edes sanat joita käytämme eivät milloinkaan voi sitä olla. Siksi jokaisen tutkijan onkin annettava omille käsitteilleen määritelmät, ja samalla hyväksyä se, etteivät hänen määritelmänsä realian olioille välttämättä ole(kaan) ehdottomia. Juuri näinhän tutkija antautuu kritiikille, sillä hän tulee sanoneeksi jotain, mitä voidaan kritikoida. Sen toteaminen, että elämme vuotta 2010 ei suoranaisesti avaa teitä kritiikille. Aivan yhtä vähän tälle kritiikille syntyy mahdollisuuksia, mikäli joku loisi Salmisen vaatiman "suuria kertomuksia", joissa seikkailevat valtioiden johtomiehet ja teollisuuspamput.

Kukaan ei kaiketi ole kiistänyt sitä, etteikö näitä "suuria kertomuksia" voitaisi kertoa, mutta kertovatko ne oikeasti suurtakaan siitä maailmasta missä nuo teot tapahtuivat. Nykyäänkin verrattain usein törmää käsityksiin, jossa ihmiset opittujen suurten kertomusten varjolla lyövät leimansa ihmisiin ja "kansakuntiin". Suurten kertomusten osallistujista tulee kontekstittomia historian marionetteja, joihin lukija peilaisi aivan samalla tavoin kuin metahistorialliseenkin tekstiin omia arvostuksiaan. Erona vain on se, että metahistoriallisen tekstin kohdalla kukaan ei suoranaisesti väitäkään tapahtumien olleen jollain tavoin rankelaisesta tapahtuneita.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[nylander]

Kari Salmisen kirja-arvion ja Medeiasta pronssisoturiin -niteen tuoreeltaan lukeneena arvelen, että Salminen hyvin yksinkertaisesti vain ihmetteli sitä suurta muutosta, joka viime vuosikymmeninä on tapahtunut menneisyyttä koskevien väittämien totuusarvon punninnassa. Vielä 1970-luvulla suomalaisessa historiakeskustelussa nojauduttiin aivan vakavissaan renvallilaiseen "tieteellis-objektiiviseen" historianäkemykseen huomaamatta tai tohtimatta sanoa ääneen - ennen Heikki Ylikangasta - että käsityksen formuloija itse oli korviaan myöten poliittisuuden suossa. Siihen, että tämä ns. totuuden ykseyden ideaali sittemmin ainakin teoriassa sai antaa tilaa käsitykselle menneisyyden konstruktioluonteesta, oli yleisen postmodernistisen relativismin ohella suuresti vaikuttamassa juuri Hayden Whiten Metahistory-teoksen kaltaiset tekstit. Arvelisin, että juuri tämankaltaiseen kehityskulkuun Salminen viittasi "narratiivisella käänteellä".

Käytännössä, ainakin Suomen oloissa, tällainen keskustelu on ollut lähinnä puhetta paavin parrasta:

Kuvittelisin että on verrattain vaikeaa löytää mitään yksittäistä tapahtumaa, joka eri tarkastelijoiden silmin ei näyttäytyisi erilaiselta.

Miten tähän sopii se suorastaan raivokas primitiivireaktio, joka on kohdistunut niihin harvoihin tutkijoihin, joiden silmiin kuva Suomesta vuosina 1940 - 1944 on näyttäytynyt erilaiselta kuin voimassa oleva, pyhäksi kanonisoitu tulkinta?

[Toni Selkala]

Käytännössä, ainakin Suomen oloissa, tällainen keskustelu on ollut lähinnä puhetta paavin parrasta:

Kuvittelisin että on verrattain vaikeaa löytää mitään yksittäistä tapahtumaa, joka eri tarkastelijoiden silmin ei näyttäytyisi erilaiselta.

Miten tähän sopii se suorastaan raivokas primitiivireaktio, joka on kohdistunut niihin harvoihin tutkijoihin, joiden silmiin kuva Suomesta vuosina 1940 - 1944 on näyttäytynyt erilaiselta kuin voimassa oleva, pyhäksi kanonisoitu tulkinta?

Itse jollain tavalla katson, että tässä kohtaavat enemmänkin ihmisten tunteet ja kokemukset ja sitten tieteellinen keskustelu. Tarkasteltaessa mitä tahansa tapahtumaa tunteellisesti on siinä varmaankin melko vaikeaa nähdä omasta tulkinnasta poikkeavia näkökulmia. Itselleni asiat joihin koen olevani sitoutunut tunteenomaisesti (vaikkapa jalkapallo) on huomattavan vaikeaa suhtautua analyyttisesti -- pyrkimyksistä huolimatta.

Toinen puoli asiaa on varmaankin se, että ainakin vielä omalle sukupolvelleni (1980-luvulla syntyneille) saakka on opetettu koulussa yhtenäisen Suomen sankartarinaa. Tällaiseen kansakunnan suureen tarinaan, jolla suomalaisista viimeistään tehtiin suomalaisia, puuttuminen näyttää monille tarkoittavan samaa kuin Suomen itsenäisyyden kiistäminen. Onko taustalla sitten näiden asioiden voimakas assosioiminen toisiinsa niin mediassa kuin opetuksessakin vai jokin muu, sitä en osaa sanoa. Toisaalta mikäli suureen suomalaiseen sanomalehteen kirjoittava toimittaja, joka on lukenut historiaa käsitteleviä teoksia (Salmisen arvostelusta olin ymmärtävinäni näin), on sitä mieltä, että kaipaamme suuria tarinoita, liekö ihme, jos kovin monelle muullekin tämän suuren tarinan kyseenalaistaminen on pyhäinhäväistys?

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[jsn]

Salmisen arvion voi hyvin tiivistää ihmettelyksi siitä, miten yksi yhtenäinen tarina on muuttunut tarinoiden moninaisuudeksi. Mutta sittenkin, "kertomus" ei ehkä sittenkään ole koskaan ollut niin yhtenäinen kuin on haluttu väittää. Kanonisoidut tulkinnat ovat kenties sittenkin muodostuneet historiantutkimuksen ulkopuolisilla kentillä, mistä ne sitten ovat vaikuttaneet tutkimukseen. Monissa historiakiistoissa on todellakin kyse samastumisen kohteista enemmän kuin itse tutkimustuloksista.

Samalla moninaisuus on laajentanut tutkimuksen kenttää myös ajallisesti mm. tuomalla keskiajan uudelleen kiinnostuksen kohteeksi jne.