
Kuva: Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 30-luvun alussa, Wikicommons
Kommunistien heikentäminen oli Kekkosen työmarkkinapolitiikan keskeinen vaikutin
VTK Seppo Keräsen väitöstutkimuksen mukaan kommunistien vaikutusvallan rajoittaminen oli keskeinen vaikutin Urho Kekkosen työmarkkinapolitiikassa koko hänen valtiollisen uransa ajan. Kaksi muuta hallitsevaa tekijää Kekkosen ajattelussa olivat metsäteollisuuden rooli kansantaloudessa sekä kansanvallan ja korporatismin suhde.
Keräsen tutkimuksessa tarkastellaan Kekkosta talous- ja työmarkkinapolitiikan vaikuttajana. Tehtävänä on kuvata Kekkosen talous- ja työmarkkinapoliittisen ajattelun kehittymistä ja muuttumista, arvioida muutoksiin vaikuttaneita tekijöitä sekä seurata ajattelun muovautumista käytännön toiminnaksi Kekkosen eri rooleissa ja muuttuvissa oloissa. Tarkastelussa ovat mukana kaikki talouspolitiikan lohkot, mutta painopisteenä on työmarkkinapolitiikka. Juuri tällä lohkolla on Keräsen arvion mukaan ehkä parhaat mahdollisuudet syventyä Kekkosen yhteiskunnalliseen ajatteluun sekä sen mahdolliseen muuttumiseen.
Mikä rooli taloudella oli Kekkosen politiikassa? Mitä hän tavoitteli ja miten perusteli toimintaansa? Millaisena hän näki työmarkkinajärjestelmän suhteen parlamentaariseen järjestelmään? Tehtävänä on myös arvioida talous- ja työmarkkinapolitiikan yhteyttä Kekkosen muuhun politiikkaan ja pohtia politiikan eri lohkojen tärkeysjärjestystä Kekkosen ajattelussa. Tutkimus on rajattu vuosiin 1950-1981 eli Kekkosen pääministeri- ja presidenttikausiin. Kekkosen näkemykset olivat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa. Tutkimuksessa painottuu vaihe, jolloin hänellä oli paitsi näkemyksiä myös suurta käytännöllistä poliittista valtaa vaikuttaa näkemystensä pohjalta yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Kunnossa oleva talous vahvisti itsenäisyyttä
Keräsen tulkinnan mukaan Kekkosen ajattelussa talous muodosti perustan yhteiskunnan kehitykselle ja hyvinvoinnille, ja jopa kansalliselle ja valtiolliselle olemassa ololle. Vahva ja kunnossa oleva kansantalous antoi poliittista riippumattomuutta ja vahvisti itsenäisyyttä. Talous- ja työmarkkinapolitiikka olivat Kekkoselle välineitä yhteiskuntakehityksen ohjaamisessa. Tavoitteena oli yleinen elintason nousu. Hyvinvoinnin leviäminen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin heikensi Kekkosen ajattelun mukaan maaperää poliittisilta ääriliikkeiltä – ennen muuta kommunismilta – ja samalla lujitti kansallista eheyttä. Kekkosen ajattelun mukaan sisäisesti ehyt kansakunta kesti myös ulkoisia paineita.
Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että Kekkosen talous- ja työmarkkinapoliittista ajattelua hallitsi kaksi tekijää yli muiden: kommunismin vastustaminen ja metsäteollisuuden merkitys kansantaloudessa. Kolmas suuri asia hänen ajattelussaan oli kansanvallan ja korporatismin välinen suhde.
Kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan estäminen ja rajoittaminen Suomessa oli Kekkosen poliittisen toiminnan keskeinen vaikutin koko hänen uransa ajan. Hän tarkasteli työmarkkinasuhteita yhteiskuntarauhan ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämisen näkökulmasta. Puunjalostusteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen ohjasi ajattelua taloudessa ja integraatiopolitiikasta. Tavoitteena oli turvata suomalaisen teollisuuden asema kansainvälisessä kilpailussa. Talouspolitiikassa Kekkonen näki tulopolitiikalla jopa finanssi- tai rahapolitiikkaa tärkeämmän roolin. Kekkonen oli periaatteellinen demokratian ja parlamentarismin kannattaja. Hän suhtautui torjuvasti korporatismiin, mutta erilaisten vaiheiden jälkeen hänestä tuli presidenttinä etujärjestövallan myötäilijä ja jopa siihen turvautuja ja sen vahvistaja.
Syntyi kansallinen rintama
Elettiin kylmän sodan aikaa. Maailmanlaajuinen ideologinen kamppailu ulottui myös Suomeen ja sen työmarkkinapolitiikkaan. Vuoden 1956 yleislakon jälkeen SDP ja SAK hajosivat. Riita heijastui hallitus- ja työmarkkinapolitiikkaan. Politiikkaan alkoi 1960-luvun lopulla vaikuttaa entistä vahvemmin kaksi eri suuntaan vetävää voimaa. Neuvostoliitto tiukensi ideologista otettaan ja pyrki saamaan Suomen yhä lujemmin valtapiiriinsä. Toisaalta eteni läntisen Euroopan taloudellinen integraatio, johon Suomen oli sovittauduttava. Moskovan tiukentuvan otteen ja länsi-integraation luoma jännite leimasi Keräsen tulkinnan mukaan politiikkaa pitkälle 1970-luvulle. Jännite heijastui vaaleihin, hallitusten muodostamisiin, hallitusten työskentelyyn, puolueiden välisiin ja sisäisiin suhteisiin ja työmarkkinapolitiikkaan, josta tulopolitiikan myötä tuli yhä hallitsevampi osa poliittista elämää.
Kun ideologinen kamppailu ulottui työmarkkinapolitiikkaan, Moskova sai Keräsen mukaan vastaansa kansallisen rintaman, jonka muodostivat eheytyneen SAK:n sosiaalidemokraattinen johto, STK:n johto ja presidentti Kekkonen. Kekkonen toimi ja vaikutti joko suoraan tai taustalla kaikissa työmarkkinaratkaisuissa vuodesta 1968 alkaen eroamiseensa saakka. Näkyvin osoitus Kekkosen työmarkkinapolitiikasta oli UKK-sopimus 1970. Välitysesityksellään Kekkonen halusi tukea sosiaalidemokraattien asemaa SAK:ssa tilanteessa, jossa Suomi oli valmistautumassa neuvotteluihin EEC-vapaakauppasopimuksesta, jota kommunistit ja Moskova vastustivat. Tulopolitiikka oli yksi keino luokkataistelun patoamisessa, minkä kommunistit ja Moskova Keräsen mukaan myös erinomaisesti ymmärsivät.
Keräsen mukaan Kekkosen tukea sosiaalidemokraateille oli myös hallituksen hajottaminen ja uusien eduskuntavaalien määrääminen syksyllä 1971. Sosiaalidemokraatit saivat hallitusvastuusta vapaana käydä Metallityöväen liiton vaaleihin. SDP:n silloisen puoluesihteerin Kalevi Sorsan mukaan Metallin vaalit olivat sosiaalidemokraateille eduskuntavaaleja tärkeämmät. Viimeinen todellinen valtataistelu Metalliliitosta käytiin syksyllä 1975. Valta pysyi sosiaalidemokraateilla, ja vaalien jälkeen Kekkonen pakotti kommunistit mukaan hätätilahallitukseen. Keräsen mukaan tavoitteena oli sitoa kommunistien käsiä työmarkkinapolitiikassa. Kekkonen vetosi 1974 myös Neuvostoliiton johtoon, jotta suomalaiskommunistit eivät lakkoilullaan tuhoaisi Suomen taloutta. Kekkosen mukaan vallankumousta lakot eivät edistä, vaikka kommunistit niin ehkä luulivat.
"Lakko vanhentunut ase"
Kekkonen toimi myös ylimmäisenä lakonmurtajana. Kekkonen vaikutti useiden lakkojen lopettamiseen, joskus jopa poikkeuksellisin keinoin. Kekkonen seurasi äärimmäisen epäluuloisena kommunistien toimintaa työmarkkinoilla ja valpastui lakoista, joiden taustalla oli kommunisteja. Kekkosta ärsyttivät myös verovaroin ylläpidettävän julkisen sektorin lakot ja ns. avainryhmien lakot sekä lakot, joilla oli vaikutusta Suomen kansainväliseen kuvaan ja maineeseen. Nousevaan toimihenkilöliikkeeseen (TVK, Akava ja STTK) Kekkonen ei saanut otetta eikä ymmärtänyt, miksi perinteisesti porvarien hallitsemat ammattiliitot alkoivat lakkoilla ja matkia työväenliikkeen tapoja aina lakkopropagandaa myöten. Kekkonen muistutti lakkoilun kohdistuvan aina myös täysin sivullisiin. Keskellä kiivasta lakkokevättä 1977 presidentti Kekkonen ilmoitti kantanaan, että lakko oli vanhentunut ase.
"Suomi elää - ei ehkä niin yksipuolisesti kuin takavuosina - metsätaloudestansa. Vientimme perustuu yhä edelleenkin lähes 60 %:n osuudelta puuhun tai puunjalosteisiin. Jokainen rengas, joka liittyy puunjalosteiden toimittamiseen maailmanmarkkinoille, on varteenotettava. Kolme on tässä tärkeää: puu, jätkä ja jalostus. Jos yksikin näistä puuttuu tai pettää, alkaa Suomella olla kilipukin oltavat. Neljäskin asia on huomionarvoinen: myynti. Mutta meillähän on niitä, jotka sanovat, että jolleivat länsimaat meiltä osta puunjalostustuotteitamme, silloin vapaudutaan pakkopaidasta ja meille avautuvat idän pohjattomat markkinat. Olisi hauska nähdä, ei, olisi traagista nähdä, miten meillä suu pantaisiin, jos tilanne tällaiseksi kehittyisi."
Sitaatti on Urho Kekkosen Liimataisen nimimerkillä laatimasta kirjoituksesta, joka on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 13. heinäkuuta 1973. Tuohon keskellä kuumaa EEC-vääntöä kirjoitettuun muutamaan lauseeseen on Keräsen mielestä itse asiassa kiteytetty Kekkosen koko talousajattelun perusta: puunjalostusteollisuuden merkitys kansantaloudelle, toimiva työmarkkinapolitiikka sekä pyrkimys varmistaa suomalaisen viennin asema länsimarkkinoilla Moskovan ja suomalaisten kommunistien vastustuksesta huolimatta.
Kekkonen - Hetemäki - Liinamaa
Kekkonen toimi henkilöiden kautta. Hänen hiihto-, kalastus- ja metsästysporukoihin kuului myös talouselämän johtajia. Jotkut heistä olivat Kekkoselle tärkeitä myös pohdittaessa talouspolitiikkaa. Ammattiyhdistysjohtajista Kekkosella oli läheisimmät suhteet SAK:n Eero A. Wuoreen (sd.), Vihtori Rantaseen (sd.) ja Niilo Hämäläiseen (sd.). Tärkeä yhteistyökumppani oli myös Kekkosen arvostama Paperiliiton puheenjohtaja Veikko Ahtola (sd.). Keräsen mukaan Kekkonen arvosti myös SAK:n toista puheenjohtajaa Arvo Hautalaa (komm.), jota hän puolusti taistolaiskommunistien ja Moskovan hyökkäyksiä vastaan.
STK:n toimitusjohtajista ylivoimaisesti läheisin yhteys Kekkosella oli Päiviö Hetemäkeen (kok.), joka toimi työmarkkinapolitiikan kulisseissa vielä STK:n jätettyäänkin. STK:n puheenjohtajista Kekkosella oli toimivin suhde Lauri J. Kivekkääseen. Huonoimmillaan Kekkosen suhteet STK:hon olivat toimitusjohtaja V. A. M. Karikosken (kok.) ja puheenjohtaja Arno Solinin aikana 1950-luvulla. Suhteet normalisoituivat Johan Nykoppin toimitusjohtajakaudella.
Aikanaan voittamattomana pidetyn talous- ja työmarkkinapolitiikan triumviraatin muodostivat 1950-luvun alun vakautuspoliitikot: pääministeri Kekkonen, Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja (ed.) ja talousneuvoston puheenjohtaja Teuvo Aura (ed.). Lopulta kilpailijat onnistuivat lyömään kolmikon hajalle ja he riitaantuivat. Auran kanssa Kekkonen jatkoi myöhemmin yhteistyötä. Aura oli 1970-luvun alussa kaksi kertaa pääministerinä.
Presidenttikauden - ja tulopolitiikan kauden - ehdottomasti tärkein linkki Kekkosen ja työmarkkinakentän välillä Keräsen arvion mukaan oli yli kymmenen vuoden ajan Keijo Liinamaa (sd.). Hetemäki ja Liinamaa muodostivat yhdessä Kekkosen kanssa toimivan kolmikon. Olisi houkuttelevaa pohtia, mitä suunnitelmia Kekkosella olisi ollut yllättäen nuorena kuolleen Liinamaan varalle. Virkamieshallituksiin Kekkonen halusi Liinamaan vahtimaan työmarkkina-asioita. Kerran Liinamaa oli myös pääministerinä. Jos se olisi ollut kiinni Kekkosesta, kerta ei olisi jäänyt ainoaksi. Olisiko Kekkonen jopa halunnut nähdä Liinamaan seuraajanaan, Keränen pohtii.
Seppo Keärsen väitöskirja tarkastetaan lauantaina 18. joulukuuta 2010 Turun yliopistossa otsikolla: "Ehdollinen demokratia - Urho Kekkonen ja työmarkkinapolitiikka". Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti Tapio Bergholm ja kustoksena professori Timo Soikkanen. VTK Seppo Keränen on syntynyt 1952 Puolangalla ja kirjoittanut ylioppilaaksi 1972 Muhoksen lukiosta. Hän on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi 1983 Helsingin yliopistosta. Hän toimii artikkelitoimittajana Verkkoapilassa. Väitös kuuluu poliittisen historian alaan.
Lähde: väitöstiedote
Väitöskirja on julkaistu vain painettuna.
---