Jaakko Häkkinen kirjoitti:Tarvittaisiinko tässä järjestelmässä pakkokieliä? Ei minusta. Jos joku saamelainen haluaa elää koko elämänsä ja työskennellä vain kotiseutualueellaan, hänen ei olisi tarpeen oppia suomea; sama koskisi ruotsinkielistä. Myöskään suomalaisen, joka ei aio työskennellä kaksikielisillä kotiseutualueilla, ei tarvitsisi opetella mitään pakkokieliä. Työnhaussa näillä kotiseutualueilla toki edellytettäisiin kummankin kielen taitoa, joten niihin töihin pääsisivät vain kielitaitoiset.
Saamelaisten osalta tilanne on hieman erilainen kuin ruotsinkielisten osalta Suomen kansainvälisten ihmisoikeussopimusten varjolla. Suomi on sitoutunut alkuperäiskansojen suojeluun erinäisin sopimusjärjestelyin. Tähän alkuperäiskansojen joukkoon kuuluvat saamelaiset, mutteivät suomenruotsalaiset. Siten esimerkiksi saamelaisten kielellisten oikeuksien takaamiseen tulisi kuulua mahdollisuus opiskella kieltä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, jossa asuu merkittävä saamenkielinen vähemmistö.
Ruotsinkielisen vähemmistön kielellisten oikeuksien takeena taasen toimii Suomen perustuslaki, jonka muuttaminen olisi edellytyksenä muutoksille kielten asemassa. Vetehisen mainitsemat alueelliset rajat ovat kyllä jo tänä päivänä ihan todellisuutta: mikäli asut Mikkelissä voit olla melko varma, ettei kunnallisessa työssä tarvita ruotsin taitoa. Valtiolliset työt ovat taasen asia erikseen, aivan kuten mainitsemissani muissa länsimaissa. Ruotsin kielilaissa (ks. esim.
kielilain esityöt, jossa myös perustelut -- myös kielilain pykälät 7, 10 ja 14) nimenomaisesti mainitaan, että esimerkiksi valituksen kirjoittaminen oikeusasiamiehelle, tuomioistuimeen sekä valtiollisiin viranomaisiin on saatava tehdä omalla äidinkielellään, mikäli tämä kieli on mainittu erikseen siihen oikeutettuna ko. laissa –- saami ja suomi yhdessä mäenkielen, jiddishin sekä romanikielen kanssa.
Valtiollisissa viroissa kielten osaaminen on seurausta siitä vaatimuksesta, että henkilön tulee -- kielestä riippumatta -- saada palvelua omalla kielellään. Toinen vaihtoehto kielellisen oikeuden turvaamiseen on tarjota kaikille tulkkaus- ja käännöspalveluja asioitaessa valtion ja kunnan viranomaisten kanssa. En tiedä miten paljon huokeampi vaihtoehto tämä on verrattuna nykyiseen järjestelmään puhuttaessa niinkin suuresta kielivähemmistöstä kuin ruotsinkieliset. Yliopisto-opetuksen rahoitus taasen perustuu (ainakin vielä nykyisin) tutkintojen määrään sekä mahdollisiin erillisrahoituksiin (akatemiarahoitus, tutkimusrahoitus). Åbo akademin osalta
tiedot voit katsoa tästä (erit. s. 4). Tässä mielessä yksi valmistunut ruotsinkielinen opiskelija tietää aivan yhtä montaa euroa kuluja kuin vastaava suomenkielinen opiskelija.
Tokihan ongelma on monisyisempi kuin pelkästään yliopisto-opiskelu: myös esimerkiksi peruskoulu, ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus maksavat yhteiskunnalle, joten looginen argumentti sisältäisi myös nämä elementit osana ruotsinkielisten aiheuttamia kustannuksia. Onhan erioikeus päästä opiskelemaan ruotsinkieliselle linjalle vaikkapa logistiikka-alaa.
Historiallisesti kysymystä voi monessa mielessä verrata kansallisromanttiseen nationalismiin, jossa yhdellä kansalla on yksi kieli. Tuntuukin että suomalaiset kokevat tällä hetkellä identiteettinsä uhattuna ja etsivät globalisoituvassa maailmassa keinoja kuvitellun suomalaisuuden säilyttämiseen. Tässä katsannossa niin maahanmuuttajat kuin muutkin näkyvät vähemmistöt joutuvat helposti tulilinjalle. Nämä yhteiskunnan epäkansallisina pidetyt elementit uhkaavat rapauttaa sisältä käsin suomalaisuutta, jota suomen kieli ja kristillinen usko puhtaimmillaan edustavat. Siksipä onkin helppoa ymmärtää miksi luisuminen tällaisiin yksinkertaisiin dikotomioihin on niin houkuttelevaa. Toki tällöin kannattaisi tutustua argumentin tosiasiasisältöön ennen niiden esittämistä.
Esimerkiksi sen väittäminen, että a) suomenruotsalaiset ovat riistolla saavuttaneet rikkauksia ja b) suomenruotsalaiset vievät kaikki rahamme on sisäisesti ristiriitainen, mikäli emme kykene osoittamaan, että verojen maksuun liittyvät velvollisuudet eroavat jollain tavoin äidinkielen mukaan. Muitakin esimerkkejä on nykyisestä keskustelusta helppo löytää. Hassua onkin seurata, miten toinen toistaan enemmän englanninkielisiä kursseja ja kokonaisia opintokokonaisuuksia tarjoava nykyinen korkeakoulujärjestelmä on vain oikeudenmukainen, vaikkei Suomessa monenkaan äidinkieli ole englanti. Toisaalta, tällaiset opintokokonaisuudethan sortavat analogisesti meitä kaikkia, koskemme osaa puhua englantia äidinkielenä.
Miten sitten voidaan nyky-Suomessa oikeuttaa ruotsin opetus? Ensimmäisenä perusteena voinee toimia vaikkapa
tämä Tullihallituksen dokumentti. Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan (alueet joilla ruotsin kielellä voidaan oletettavasti toimia) suuntautuva vienti kattaa n. 15 % Suomen kaikesta tavaran viennistä. Toki tällä logiikalla saksan, kiinan, ranskan, venäjän, hollannin ja puolan opetukseen olisi syytä panostaa lisää. Palveluiden myynnistä erityisesti
suomalainen majoitusliiketoiminta on helposti seurattavissa. Kaikesta kotimaan ns. hotelliöistä ulkomaalaisten osuus on n. 25 % kaikista yöpimisistä. Tästä ruotsalaisten ja norjalaisten osuus on n. 13 % eli hieman yli 660 000 yötä. Lisäksi erityinen
palvelujen vienti Ruotsiin ja Norjaan muodosti n. 1,1 miljardin euron osuuden Suomen kokonaispalveluviennistä (n. 15 miljardia kokonaisuudessaan).
Jolleivät taloudelliset argumentit liekään niitä vakuuttavimpia voidaan tarkasteluun ottaa esimerkiksi kulttuuriset tai tieteelliset kontaktit, joiden määrään ei vastaavalla tavalla ole tarjolla tilastotyökaluja. Oletettavaa kuitenkin on, että erityisesti näillä aloilla muiden pohjoismaiden osuus kaikesta yhteistyöstä on jopa suurempi kuin taloudessa (ts. yli 15 %). Jotenkin tuntuukin, ettei ruotsin kielen ja pohjoismaisen kulttuurin opiskelusta luopumiseen ole erityisiä taloudellisia tai kulttuurisia syitä. Tokihan ruotsalaiset varmasti puhuvat myös englantia, mutta samalla logiikalla päädytään siihen, ettei minkään muun kielen opettaminen -- edes suomen -- ole järjellistä, onhan englannin opiskelusta tarjolla siksi paljon enemmän etuja.
Ymmärrän toki tunteisiin vetoamisen erityisesti tällaisessa kysymyksessä ja tunteet jäänevätkin ainoiksi tosiasiallisiksi syiksi siihen, miksi ruotsin kieltä tulisi vastustaa niin voimakkaasti: Englannin lisäksi ei ole olemassa toista kieltä, jonka oppiminen olisi Suomen talouden, tieteen tai taiteen kannalta tärkeämpää kuin ruotsin opiskelu. Tokihan mikäli kaikki kannattavat ylipäätään pakollista kielen opiskelua siten, että valittavina kielinä on vapaaehtoisesti mitkä tahansa kielet voin yhtyä kritiikkiin, koska en usko pakolla oppimiseen. Nykyisen keskustelun tarkoitus ei kuitenkaan tunnu olevan tämä, vaan nimenomainen pelko ruotsin opiskelun haitallisista vaikutuksista. Mielestäni juuri voimakkaat tunteet, jotka kumpuavat ruotsin kielen asemasta Suomessa sekä suomenruotsalaisista yleisesti ovat tässä keskustelussa se kiinnostava historiallinen kysymys: miksi ihmeessä?
Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä