Jopas jotakin. En tajunnutkaan miten tunteitaherättävän puheenvuoron onnistuin käyttämään. Koitan nyt sitten argumentoida hieman näkemysteni tueksi, vaikka katsonkin, että kaikki siinä esittämäni tosiasiat on keskustelussa sivuutettu.
Ensimmäinen vasta-argumentti taisi kuulua jotakuinkin seuraavalla tavalla: Ei lailla määrätä tavasta, jolla kieliä tulisi käyttää.
Perustuslain 17.2§ kuitenkin varsin selvästi toteaa ne kielenkäytön foorumit, joilla omaa äidinkieltään — ruotsia tai suomea — tulee saada käyttää. Tässä perustuslain kohdassa nimenomaisesti mainitaan oikeudesta "tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa [käyttää] asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä". Lisäksi pykälässä esitetään velvoite tarkemmin lailla säätää niistä tavoista, joilla nämä oikeudet sekä sivistykselliset ja yhteiskunnalliset tarpeet toteutetaan "samanlaisten perusteiden mukaan".
Viranomaisella tarkoitetaan tässä kaikki viranomaistahoja, ei ainoastaan valtiollisia viranomaisia. Asiasta on myös lukuisia eduskunnan oikeusasiamiehen huomautuksia, joissa esimerkiksi aikanaan hankittujen autoverotarrojen myynnin ulkoistaminen R-kioskeille rikkoi tätä valtion velvoitetta vastaan, koska kaikissa R-kioskeissa ei ollut tarjolla palvelua ruotsiksi. Tämä ei siis ole "olkiukko", mikä moinen sitten lieneekään — taitanee olla viittaus
straw man argument -käsitteeseen, mutta tällöinhän minun olisi pitänyt erityisesti vääristellä keskustelussa esitettyjä argumentteja. Mikäli taas pidät (anteeksi, en muista kuka kirjoittajista) argumentaatiotani tuulesta temmattuna olisi ollut ehkä parempi huomauttaa tästä.
Tästä päästäänkin oivallisesti toiseen kriitikin jyväseen eli voiko lailla maata hallita ja mikä merkitys laille on annettava. Perus- ja ihmisoikeusajattelun taustalla voidaan nähdä kaksi eri suuntaan viettävää tapaa argumentoida tässä asiassa. Esimerkiksi kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, jotka pitkälti kumpuavat toisen maailmansodan läntisestä traumasta, painotetaan toistuvasti oikeuksien luonnetta ihmiselle erottamattomasti — eräässä mielessä luonnollisesti — kuuluvana. Näin argumentoi esimerkiksi
Pierre-Henri Teitgen:
Who does not appreciate that these rights are fundamental, essential rights, and that there is no State which can, if it abuses them, claim to respect natural law and the fundamental principle of human dignity? Is there any State which can, by violating these rights and fundamental freedoms, claim that its country enjoys a democratic regime?
(lainaus teoksesta Collected Edition of the Travaux Préparatoires, Vol. I (1975) s. 268–270 teoksen Jacobs, White and Ovey: The European Convention on Human Rights, 5th edition (2010) s. 4) mukaan.
Tätä argumentaatiota seuraten perus- ja ihmisoikeudet olisivat ihmiselle erottamattomasti kuuluvia, eikä niitä voitaisi kansallisesti millään tavoin heikentää. Toki tässä on otettava huomioon, että Teitgen puhuu vielä tuolloin pääasiassa ns. ensimmäisen sukupolven ihmisoikeuksista.
Luonnonoikeuden ohella toisena mahdollisena tapana nähdä lakien merkitys on painottaa niiden säätämisen muotoa inhimillisenä toimintana, joka jossain määrin heijastelee yhteiskunnan moraalia. Tällainen positiivinen oikeus saa muodollisesti vahvimman muotonsa juuri perustuslaissa, jonka korostettua luonnetta vaikkapa Suomen valtiosäännössä merkitsee muuttamisen erityinen, vaikeutettu muotovaatimus. Näin ajatellen juuri perustuslaissa ilmaistut arvot ovat valtion itsensä mielestä sen keskeisemmät arvot. Tässäkin katsannossa voitaneen todeta, että voimme toki muuttaa perustuslakiamme, mutta tuolloin kahden kolmasosan edustajistamme tulee katsoa muutos tarpeelliseksi. Näinkään argumentoituna ei silti voida päästä siihen, miten tai miksi normeja tulisi noudattaa.
Mikäli henkilö kokee joutuvansa tilanteeseen, jossa valitsemalla minkä tahansa normin mukaisen toiminnan hän joutuu kestämättömään tilanteeseen on kyse normiristiriidasta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa normiristiriita esiintyy ennen kaikkea yhteisön sosiaalisten normien ja lakinormien välillä. Tällöin ainakin omasta mielestäni oikea tapa toimia on juurikin keskustelu tai vaihtoehtoisesti kansalaistottelemattomuus. Esimerkiksi mikäli tuhannet yliopisto-opiskelijat suorittaisivat tutkintonsa kaikilta muilta osin kuin ruotsin pakollisten opintojen osalta, olisi se varmastikin voimakas viesti normin oikeutusta vastaan. Nykyisellään vain ehkä keskustelun laadussa tai kansalaistottelemattomuuden luonteessa on hieman ongelmia, mikä ei ole omiaan edistämään argumentteja.
Tästä oivallinen hypähdys seuraavaan aiheeseen. Jos argumenttini sisältö kuului jotakuinkin seuraavalla tavalla: Ruotsin kielen opiskelu on tarpeellista monista syistä, joista tavallisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin nostettu talous on yksi keskeisiä. Samalla totesin, että taloudellisten syiden ohella on olemassa myös koko joukko kulttuurisia ja tieteellisiä syitä, joiden mittaaminen on huomattavasti vaikeampaa. Tässä katsannossa tuntuu oudolta, ettei yksikään argumenttiani kommentoinneista ottanut millään tavoin huomioon esittämääni argumenttia taloudellisten syiden merkityksestä. On vaikea ottaa tosissaan keskustelua, jossa omalla argumentaatiolla epämieluisat tosiasiat vain sivuutetaan ja huudellaan puskista "olet väärässä, olkiukkeli!"
Yritin nopeasti etsiä tieteellisen kanssakäymisen argumentilleni tukea, ja ainakin
korkeakoulujen opiskelijavaihdon (ks. erit. s.26) kohdalla näytin olleen väärässä: Ruotsiin ja Tanskaan suuntautuu vain n. 700 vaihtoa kun suosikkimaa Saksaan vaihtoon lähtee 838. Mutta jos tilannetta korjataan käyttämällä lisäksi
ammatillisen vaihdon lukuja (ks. erit. s. 26–27), nousevat pohjoismaat kärkeen.
Kulttuurin saralla tämän tiedon etsiminen lienee vielä vaikeampaa, sillä oletettavasti tässä keskustelussa eivät argumentiksi kelpaa suomenruotsalaisten säätiöiden ja toimijoiden harjoittamat toimet, koska, mitenkäs se nyt menikään: Ei ruotsin opetus suomenruotsalaisille kuulu vaikka kyse on heidän tulevista palveluistaan, joten analogisesti ei myöskään kulttuurin saralla tällaista anomaliaa tule tukea. Kaiketi luonnollinen lähtökohta olisi tutkia kaikkien museoiden, teattereiden ja konserttien ulkomaisia näyttelyitä tai esittäjiä ja luoda näistä jonkinlainen tilasto. Valitettavasti en tällaista tehtynä löytänyt enkä tällä hetkellä ole aiheeseen tarpeeksi vihkiytynyt, jotta voisin vahvasti väittää olevani oikeassa. Tokihan keskustelu on hieman yksipuolista, jos tosiasioiden esittämisen velvollisuus on vain yksillä, mutta koska tälle todistustaakan vyöryttämisen argumentille ei ole hienoa olkiukko-analogiaa sen tuntemus näyttää olevan varsin heikkoa keskustelijoiden keskuudessa.
Tämän kaiken keskustelun jälkeen, tuntuu edelleenkin siltä, etten ymmärrä mistä tämä kaikki kauna kumpuaa. Onko kyse yhdestä yliopistokurssista, jonka kolme kertaa reputettuaan saa suorittaa kotoa käsin? Vai onko taustalla se, että ylipäätään kieliä on pakko opiskella ja nämä on saatettu pakollisiksi? Toki voidaan kysyä miten hyvin vaikkapa kiinan, espanjan tai arabian opetusta voitaisiin peruskouluissa lisätä ilman, että samalla syrjittäisiin pienemmiltä paikkakunnilta tulevien asemaa. Tuntuukin, että kysymystä ruotsin kielen opettamisesta ei lähestytä faktoista käsin vaan vetoamalla johonkin ikiaikaiseen sortoon. Siksi onkin hassua, että pakkoruotsin lopettamista vastaan esitetyn argumentin keihäänkärkenä on toiminut ruotsin korvaaminen toisella yhtä karvaasti vihatulla eli venäjällä. Keskustelun vinoutumisesta kertoo paljoa se, että venäjän opetuksen puolesta voidaan vedota turistien määrään, mutta kun tässä keskustelussa vetoan koko Suomen ulkomaankauppaan se voidaan vain sivuuttaa.
Pahoittelen jollen muistanut vastata kaikkiin esitettyihin vastaväitteisiin. Pidin Jaakko Häkkisen argumenttia esimerkiksi nationalismin ja kielen suhteesta siinä mielessä kiinnostavana, mutta osin nykyisen keskustelun sivuun menevänä, että ohitin sen, vaikka se olisi ansainnut moniakin huomioita. Toinen sivuutettu argumentti on yhden kansan yhden kielen -politiikka, jonka harjoittamisesta kyllä löytyy esimerkkejä vaikkapa Ranskasta 1800-luvulta tai Suomen Lapista 1960-luvulta. Tämä kuitenkin viittaa täysin toiseen aiheeseen kuin nykyinen keskustelu, jonka pääasiallisena teloksena lienee absurdiuden vyöryttäminen siksi kunnes siitä tulee totta.
Sitä odotellen,
Toni Selkälä