Olen tällä Huhtiniemi-Lappeenranta-keskustelun uusimmalla kierroksella kiinnittänyt huomiota moderaattoreiden toimintaan. Yleensähän keskustelupalstojen valvojat kiinnittävät huomiota lähinnä keskustelijoiden käytöstapoihin. Kielenkäyttöä valvotaan, ja sopimattomista ilmaisuista huomautetaan. Nyt moderoijat eivät ole puuttuneet ainoastaan siihen, miten sanotaan, vaan myös siihen mitä sanotaan.
Oikeustieteessä tunnetaan oikeusvoiman käsite. Se tarkoittaa sitä, että tuomioistuimessa ei voida uudelleen käsitellä asiaa, joka on jo lainvoimaisesti ratkaistu. Taustalla on ajatus siitä, että oikeudenkäynneille ei koskaan tulisi loppua, jos samasta asiasta voitaisiin käräjöidä yhä uudelleen ja uudelleen.
Vaikka historiallisia kysymyksiä ei voidakaan lopullisesti ja lainvoimaisesti ratkaista, tulisi keskustelun, ollakseen mielekästä, kuitenkin noudattaa tiettyjä sääntöjä. Lähtökohta on luonnollisesti sanomisen ja kysymisen vapaus. Hankalistakin asioista pitää voida puhua, ja kiperiä kysymyksiä täytyy saada esittää. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan. Kun samaa asiaa käydään läpi yhä uudelleen ja uudelleen läpi ilman uusia argumentteja, on moderaattoreiden syytä puuttua asiaan. Tässä keskustelussa näin on toimittu, ja tämä on mielestäni erittäin tervetullutta.
Käynnistäessään tämän keskustelun olisi Martti Pelhon ehkä kannattanut vilkaista, mitä aiheesta on tällä palstalla aikaisemmin kirjoitettu. Nyt on käynyt niin, että keskustelu on ollut melkeinpä 100 prosenttisesti aikaisempien keskustelujen kertausta. Jos loppuun kalusta aiheesta aloitetaan uusi keskustelu, voisivat moderaattorit mielestäni lopettaa sen saman tien. Lyhyt maininta siitä, että aiheesta on jo keskusteltu N kertaa, ja vielä linkki aikaisempaan keskusteluun/keskusteluihin, jonka jälkeen keskustelu lukkoon.
Lopullisesti ei mitään aihetta tietenkään tarvitse lukita. Edelleen oikeustieteeseen viittoen, jos asiassa löytyy uutta näyttöä, niin totta kai aiheeseen voidaan palata vaikka kuinka monta kertaa. Jos jostakin esimerkiksi putkahtaa aikaisemmin tuntemattomia asiakirjoja tai aikalaistodistajia, niin ei muuta kuin seulontaelin pystyyn uusia näytöksiä arvioimaan. Uuden näytön esittämisessä täytyy siinäkin noudattaa sääntöjä. Asiakirjat tulee yksilöidä, ja jos kysymys on kertovista lähteistä, niin henkilöiden nimet ja mahdolliset yksiköt tulee mainita. Olisi myös kohteliasta, jos aikalaistodistajiin vetoava itse selvittäisi heidän taustansa. Toisin sanoen, ovatko ko. henkilöt olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan voidakseen ylipäätään lausua mitään relevanttia kysymyksessä olevasta asiasta. Näillä eväin on mahdollista saada aikaan tasokas keskustelu, jonka tuloksena voimme saada uutta tietoa.
Martti Pelhon kunniaksi on sanottava, että hän tässä keskustelussa nostanut esiin yhden seikan, josta ei nähdäkseni aikaisemmin ole ollut puhetta. Kyse on ylipäällikkö Mannerheimin loppukesällä 1944 lähettämästä kirjeestä.
Martti Pelho kirjoitti:Mannerheim lähetti käskykirjeen Karjalan kannaksen komentajille rintaman romahdettua. Siinä Mannerheim vaati ankarinta rangaistusta karkureille ja syytti kenraalejaan pelkuruudesta. Mannerheim käski polttaa käskynsä välittömästi. Yksi käskyn saajista, kenraaliluutnantti Oesch, kertoo käskystä omassa kirjeessään kenraali Heinrichsille, muuten emme tietäisi käskystä mitään. Sota-arkistosta ei ole toistaiseksi löytynyt mainitun Mannerheimin käskykirjeen tallennetta tai kopiota. Miksi?
Käskystä ei välttämättä ole kysymys, vaan ehkä pikemminkin jonkinlaisesta ylipäällikön komentajiinsa kohdistamasta nuhtelusta, jonka taustalla lienee mm. torjuntataitelujen alkuvaiheen suureksi kasvanut sotilaskarkuruus. Vaatiko Mannerheim kirjeessään ”ankarinta rangaistusta karkureille” ja syyttikö hän komentajiaan pelkuruudesta? Tähän on toistaiseksi mahdotonta vastata, koska kirjeen tarkka sisältö ei ole tiedossa. Tällainen kirje on kuitenkin mitä ilmeisimmin lähetetty. Siitä on maininta ainakin Martti Turtolan Airo-elämänkerrassa (s. 288-291). Oesch mainitsee asiasta kirjeessään Airolle:
”Mutta kun Ihantalan ja Vuosalmen torjuntavoittojen päätepisteeksi tulee vain Ylipäällikön nuhdekirjelmä karkuruudesta ja hiippailusta, joka lukemisen jälkeen käsketään polttamaan, ja toisaalta Ilomantsin voiton jälkeen kiitospäiväkäsky, tuntuu siltä, kuin Kannaksen suunnalle ei olisi annettu mitään arvoa”.
Ylipäällikön kirjeen ajankohta näyttäisi olevan heinäkuun loppu, johon mennessä Vuosalmen taistelut oli saatettu päätökseen. Kyse ei ole 9.8.1944 päivätystä päämajan kirjeestä N:o 5820/Järj.2/sal, joka oli osoitettu kenttäoikeuksien puheenjohtajille ja syyttäjille. Tässä kirjelmässä ei nuhdella ketään, vaan siinä esitetään päämajan oikeudenhoitotoimiston näkemys siitä, miten kuolemanrangaistusta tulisi käyttää.
Voi hyvin olla, että kirjeessä ei ole mitään erityisen mullistavaa. Siinä saattaa kuitenkin olla sellainen ylipäällikön näkemys kesän 1944 karkuriongelmasta, jota hän ei ole halunnut julkisesti esittää. Siinä mielessä olisi tietysti mielenkiintoista, jos kirje joskus löytyisi.
Kiitosta sen sijaan ei ansaitse Pelhon tapa käsitellä 4.7.1944 tapahtunutta sotaväen rikoslain muutosta. Tämäkin asia on, ellen pahasti erehdy, käsitelty Huhtimiemi-keskustelun aikaisemmilla kierroksilla.
Martti Pelho kirjoitti:Päämaja antoi jo 4.7.1944 presidentin vahvistamasta sotaväen rikoslakiesityksestään niin ikään selvästi laittoman ohjekäskyn, jossa kuolemanrangaistuksen soveltamisalaa entisestään laajennettiin ohi ja yli sen, mikä oli juuri eduskunnassa 15 minuutin valiokuntakäsittelyin saatu hyväksyttyä laiksi. Näin päämaja siirtyi rintamakarkureiden rangaisemistouhuissaan jo jatketulle laittomuuden tielle.
Heinrichsin 4.7. antamassa ohjekäskyssä, jossa lavennetaan laittomasti jo ennakolta seuraavana päivänä eli 5.7.1944 voimaan astuvan lain kuolemanrangaistuksen peittoaluetta, määrätään laittomasti näin:
“Karkuri voidaan määrätä pantavaksi syytteeseen muissakin kuin 2. kohdassa mainituissa tapauksissa, milloin sitä kurin ja järjestyksen ylläpitämisen kannalta on pidettävä välttämättömänä. Näin on syytä menetellä erikoisesti silloin, kun karkaaminen on ollut kaikesta päättäen harkittu ja johtunut ilmeisesti muista syistä kuin taistelun aiheuttamasta sielullisesta järkytyksestä.”
Pelho viittaa tässä päämajan kirjeeseen N:o 5000/Järj.2/sal. 4.7.1944. Joku saattaisi Pelhon kommentin perusteella ajatella, että päämaja on tosiaankin antanut määräyksiä, joiden perusteella kuolemanrangaistus olisi voitu
tuomita myös sellaisissa tapauksissa, joissa SRL 71 ja 78 §:ssä mainitut edellytykset eivät täyttyneet. Näin ei tietenkään ole. Mainitussa kirjeessä todetaan ainoastaan, että karkuri voidaan tietyin edellytyksin
panna syytteeseen myös muissa kuin kirjelmän 2-kohdassa mainituissa tapauksissa, joiden osalta syytteeseenpano oli pakollista.
Pääsääntö oli karkureiden käsittely ”kenttäoikeusmenettely ohittaen”, eli mahdollisimman nopea palautus yksikköön ja rintamalle. Edellä mainitun kirjelmän mukaan syyte oli
pakko nostaa ja kenttäoikeusmenettely käynnistää silloin, kun kyse oli useampikertaisesta karkurista, kieltäytyjästä, tai karkurista, jonka teosta oli saattanut olla sotatoimille haitallinen seuraus. Pelhon siteeraamassa kirjelmän kolmannessa kohdassa todetaan puolestaan millä muilla edellytyksillä karkuri
voitiin asettaa syytteeseen. Pelho ei ole oivaltanut, mikä ero on syytteen nostamisella ja rangaistuksen tuomitsemisella. Vaikka päämaja olisi kuinka tahtonut, että myös ensikertaiset karkurit tuomitaan kuolemaan, ei siihen olisi päästy antamalla ohjeita näiden syyttämisestä kenttäoikeudessa. Kuolemanrangaistuksen
tuomitsemisen edellytykset mainittiin sotaväen rikoslaissa, eikä niiden ”laventaminen” olisi ollut mahdollista päämajan antamilla,
syyttämistä koskevilla ohjeilla.
Pelhon puolustukseksi on todettava, että hänen edellä lainattu kommenttinsa on melkein sanatarkka lainaus eräästä vuonna 2007 julkaistusta teoksesta, sen sivulta 175. Pelholla on ollut täysi syy luottaa em teokseen nyt puheena olevassa asiassa. Kaikki Huhtiniemi-Lappeenranta-keskustelua seuranneet kuitenkin tietävät, millaisia ongelmia ko. teokseen liittyy.