Laitman kirjoitti:Esittäisin pari kysymystä:
1. Miksi kiinnitetään niin paljon huomiota 4.7.1944 tehtyyn muutokseen SRL:ssa? On jopa sanottu, että otettiin kuolemanrangaistus käyttöön!
Arvelisin tämän johtuvan siitä, että 97,5 % jatkosodan aikana sotilasrikoksista sotilaille tuomituista
kuolemanrangaistuksista tuomittiin 4.7.1944 jälkeen.
Laitman kirjoitti: Itse asiassa SRL:ssa oli ennen 4.7.1944 yli 30 pykälää ja melkein 50 kohtaa, joiden nojalla oma sotilas voitiin tuomita kuolemaan. Voitiin tuomita sotapelkuruudesta, kieltäytymisestä ja vaikkapa "jos jättää hänelle annetun palvelustehtävän suorittamatta tai oikein toimittamatta" (SRL 53 § kohta j).
Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että ennen kesän 1944 hässäkkää ei sotilaskurin suhteen katsottu olleen niin suuria ongelmia, että kuolemanrangaistus oli pitänyt ottaa käyttöön. Toki syksyllä 1941 oli karkuruutta ja kieltäytymisiä, mutta ehkäpä hyökkäyssodan aikana ei kuolemanrangaistusta katsottu asialliseksi kurinpitovälineeksi.
Kuolemanrangaistus sotapelkuruudesta on ennen 4.7.1944 edellyttänyt, että pakenija houkuttelee toisia mukaansa. Tämän näyttäminen on tehnyt lainkohdan soveltamisesta vaikeampaa kuin perusmuotoisen rikoksen ollessa kyseessä.
SRL 53 §:n j-kohtaa analysoidessaan Laitman on tehnyt ”Ylikankaat”. Laitmanin tekstistä saa sellaisen kuvan, että kenttäoikeus olisi voinut tuomita kuolemanrangaistuksen sotilaalle, joka jättää palvelustehtävän suorittamatta. Näin tiukka ei sotaväen rikoslaki kaikessa ankaruudessaan sentään ollut. SRL 53 § koskee nimittäin
sotapetosta. Lainkohdan 1 momentti kuuluu: ”Joka auttaakseen tai suosiakseen vihollista taikka tuottaakseen vahinkoa valtakunnan tai liittovallan joukoille:” Ja sitten j-kohta: ”jättää hänelle annetun palvelustehtävän suorittamatta… .”. On lisäksi syytä huomata, ettei kuolemanrangaistus ollut tämänkään rikoksen osalta ainut seuraamus. Sotapetoksesta saattoi selvitä niinkin ”vähällä” kuin neljän vuoden kuritushuonetuomiolla.
Joka tapauksessa Laitmanin tulkinta vahvisti vanhan viisauden, jonka mukaan ”sotalaki on niin kuin se luetaan”.
Laitman kirjoitti:Eli onko sittenkin parempi, että menneitä ei kaivella? Se vahingoitta puolustusvoimien imagoa ja joku nuori saattaa sitten kysyä: " Aina on väitetty, että isovaari kaatui etulinjassa, mutta nyt paljastuukin, että tämä ei ole totta!".
On varmasti paljon veteraaneja, jotka eivät ylipäätään halua muistella sodan tapahtumia. Tai jos haluavat, niin valitsevat sitten tarkasti kenelle muistojaan jakavat. Vielä enemmän on varmaan sellaisia veteraaneja, jotka eivät halua muistella niitä sodan kaikkein ikävimpiä puolia, kuten omien sotilaiden teloituksia ja ampumisia. Juttelin kerran joidenkin JR 61:n (ruotsinkielisten) veteraanien kanssa. He eivät millään olisi halunneet keskustella rykmenttinsä karkureista ja teloituksista. Se oli heille todella vastenmielinen aihe. Lopulta siitä kuitenkin puhuttiin, mutta mitään erityistä uutta tietoa ei tästä keskustelusta irronnut.
En usko siihen, että veteraanit olisivat haluttomia muistelemaan ikäviä asioita siksi, että he ovat huolissaan puolustusvoimien imagosta. Epäilen kyseen olevan pikemminkin siitä, että ikävien asioiden muisteleminen on ikävää. Veteraanit varmasti katsovat tarkasti kenelle niistä kertovat, jos ylipäätään kertovat.
Tutkijoiden, kuten Laitmaninkin, ei onneksi tarvitse pelätä menneiden kaivelemista. Kaivuuhommissa on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kaikki aikalaiset eivät ole halukkaita kertomaan kokemuksistaan. Täytyy myös olla hyvin varovainen sen suhteen, millaisia johtopäätöksiä vetää. Jos joku kieltäytyy kaivelemasta menneitä, ei siitä voi vetää sellaista johtopäätöstä, että Suomessa teloitettiin/ammuttiin enemmän miehiä, kuin tutkimus on tähän mennessä selvittänyt. Se on toki mahdollista, mutta vain mahdollista. Jonkun aikalaisen kertomus voi ehkä muuttaa käsitystämme ammuttujen määrästä, mutta ensin täytyy aikalaisen se tarinansa kertoa.
Yhdyn Niemisen näkemykseen, jonka mukaan Laitmanin olisi syytä julkaista tutkimuksiensa tulokset. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä huomata, että Laitman tutkii eri asioita, kuin Lindstedt ja kumpp. aikoinaan.
Laitman kirjoitti:Tämä toinen kysymys koski todennäköisesti Piikkirykmentin ampumistapausta 5.8.1943. Tarina on tämä: Aikoinaan 1980-luvulla tutustuin yhteen veteraaniin, joka oli palvellut JR 25:ssa jatkosodan aikana. Hän kertoi paljon asioita ja jossain vaiheessa hän mainitsi, että hän oli toiselta veteraanilta kuullut tapauksesta, jossa huoltopäällikkö oli kuulustellut luutnanttia, joka oli juuri ylennetty ja käynyt lomalla. Loma meni pahasti pieleen. Luutnantti pidätettiin useita kertoja juopumuksesta ja myöhästyi lomalta. Tämä toinen veteraani oli kuullut miten kapteeni huusi ja haukkui luutnanttia tyyliin "piikkirykmentin maine on pilattu, rykmentin upseerien maine on pilattu, mitä helvettiä luutnantti on oikein mennyt tekemään?". Sitten kuului laukaus kun kapteeni ampui luutnantin.
Näin minulle kerrottiin toisen käden tietona. Mutta kertomus pitää kyllä paikkaansa. Tämä selviää asiakirjoista T 9956/22-25 ja T 6494/17.
Laitmanin toiminta on ollut esimerkillistä. Kaikkea sodassa tapahtunutta ei ole viety kirjoihin ja kansiin. Siksi on tärkeää kuulla mm. veteraaneja. Näin on tehty. On saatu toisen käden tietoa ampumistapauksesta. Koska muisti voi pettää, ja koska ihmiset joskus jopa vetävät juttuja täysin hihasta, on Laitman mennyt tarkastamaan kertomusta asiakirjoista. Tapauksesta onkin löytynyt tietoa, ja lähteet on ilmoitettu. Tackar!
Ongelma on vain siinä, että tämäkään tapaus ei liity siihen teemaan, mistä tämä, ja lukemattomat muut keskustelut aikoinaan alkoivat. Nimittäin sotilaskarkureiden ja kieltäytyjien kuolemanrangaistuksista ja hallinnollisista (kurinpidollisista) ampumisista jatkosodassa. Tiedossa olevien faktojen perusteella ko. kapteeni on syyllistynyt tappoon, josta säädettiin rangaistus (yleisen) rikoslain 21 luvun 2 momentissa.
Laitmanin suorittamat tutkimukset ovat sinänsä arvokkaita. Voi jopa olla, että teemaa (sotilaiden tekemät henkirikokset jatkosodassa) ei ole kukaan aikaisemmin tutkinut. Aihe on tärkeä, ja mahdollistaa tarkastelun esimerkiksi laillisuusnäkökulmasta. Ovatko kenttäoikeudet tulkinneet lakia upseereiden eduksi? Jos esimerkiksi luutnantti riidan päätteeksi ampuu sotamiehen, ja tuomittaan sen jälkeen kuolemantuottamuksesta, niin toimiko kenttäoikeus lainmukaisesti? Olisiko pitänyt tuomita taposta? Tulkitsiko kenttäoikeus laki virheellisesti siksi, että upseerin ”pärstäkerroin” on parempi kuin sotamiehen? Aihe voi olla hyvinkin mielenkiintoinen, mutta sen mielekäs tutkiminen edellyttää hyviä tietoja rikosoikeuden yleisistä periaatteista, tuolloin voimassa olleesta aineellisesta rikosoikeudesta sekä ajan oikeuskäytännöstä. Ei siis ihan pikku juttu.
Kaikki tämä tuntuu hyvin tutulta. Kun Ylikangas ei aikoinaan kyennyt esittämään uusia konkreettisia ampumistapauksia, pani hän tutkimusavustajansa kaivelemaan sodan aikana tehtyjä henkirikoksia. Näistä tapauksista voimme lukea ”Yhden miehen jatkosodasta”. Tärkeää tutkimusta, mutta alkuperäisen aiheen kanssa ei sillä ole mitään tekemistä. Laitman näyttää nyt lähteneen tässä suhteessa Ylikankaan tielle.
Koska aihe kuitenkin on keskustelun arvoinen, ehdotan, että keskustelu sotilaiden henkirikoksista jatkosodassa siirrettäisiin omaksi aiheekseen toiseen keskusteluun.