Laitman kirjoitti:Nyt itse asiaan, eli huhuihin ja faktoihin. Alkuvuodesta 1943 sensuuri pysäytti yhden ruotsalaisen vapaaehtoisen kirjeen, jossa tämä kertoi, että jossain esikunnassa joku suomenkielinen ja ruotsia puhuva olisi kertonut, että etenemisvaiheessa oli ammuttu 7 miestä kieltäytymisestä. Ei selvinnyt, oliko kyseessä 17.D tai ainoastaan JR 13.
Aika kova väite, koska virallisesti ei ole tiedossa yhtään tapausta. Mutta jos katsotaan faktoja ja asiakirjoja niin hyökkäysvaiheessa 1941 JR 13:ssa kuoli ainakin 8 miestä "vahingonlaukauksen" seurauksena.
Ensimmäinen tapaus sattui jo 21.6.1941, jolloin yksi 6./JR 13 miehistä, kotoisin Korsnäsista kuoli "ampumistapauksessa". 20.7.1941, jolloin rykmentti oli matkalla itään Hangon rintamalta sattui uusi "ampumistapaus" . Yksi alikersantti ampui yhden 1.KKK/JR 13:n sotamiehistä. Näitä tapauksia oli sitten pitkin syksyä ja alkutalvea useita, yhteensä ainakin kahdeksan.
Tässä tutkija on löytänyt (ilmeisesti asiakirjoista) mielenkiintoisen
huhun. Ruotsalainen vapaaehtoinen oli kuulut jonkun puhuvan, että hyökkäysvaiheessa olisi 17.D:n joukoissa ammuttu seitsemän miestä kieltäytymisestä. Väite on tosiaan kova. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että ensimmäinen ampuminen olisi tapahtunut niinkin aikaisessa vaiheessa kuin 21.6.1941. Sotatoimethan eivät olleet tuolloin edes vielä varsinaisesti käynnistyneet. Jatkosodan kuripidossa on havaittavissa jonkinlainen sodan loppua kohden kiristyvä trendi, ainakin mitä tulee ampumisiin. Tässä suhteessa olisi melko yllättävää, että ruotsinkielisissä joukoissa ampumiset olisi aloitettu jo kesäkuun lopulla 1941.
Seuraavaksi tutkija siirtyy käsittelemään
faktoja. Tutkijan mukaan on fakta, että JR 13:ssa kuoli ainakin kahdeksan miestä ”vahingonlaukauksen” seurauksena. Huomionarvoista on, että tutkija on laittanut sanan ”vahingonlaukaus” lainausmerkkeihin. Tämä kuvastaa tutkijan ennakkoasennetta tutkimuskysymykseensä. Tutkija on sitä mieltä, että vahingonlaukaukset eivät todellisuudessa olleetkaan vahingonlaukauksia, vaan tahallisia ampumisia. Lukija tulee tässä vaiheessa uteliaaksi. Miten tutkija on päässyt siihen johtopäätökseen, että ”vahingonlaukaukset” eivät olleetkaan vahinkoja?
Laitman kirjoitti:Entäs rajanylitys Käsnäselässä 31.7.1841? Talvelan joukot olivat saavuttaneet rajan Käsnäselässä jo 16.7.1941, jolloin 17.D oli vasta irtaantumassa Hangon rintamalta. Tiedettiin etukäteen, että miehet saattavat purnata rajan kohdalla ja siihen varauduttiin puhutteluilla. 2./JR 13:n sotapäiväkirja kertoo näistä puhutteluista ja suunnitelmasta marssia rajan yli aamupäivällä. Jostain syystä aikataulu ei pitänyt mutta vihdoin klo 13 komppania kulki yhtenä ryhmänä rajan yli huutaen "hurraa, hurraa..". Spk ei kerro syytä myöhästymiseen.
Olisiko tutkija tässä voinut viedä pohdintansa hieman pidemmälle? Ja ehkä avata hieman enemmän päättelyketjuaan, sillä nyt tutkijan tyyli on ehkä hieman vihjaileva.
Esimerkiksi. Tutkija mainitsee, että ”jostain syystä [komppanian rajanylitysaikataulu] ei pitänyt”. Miksi aikataulu on relevantti? Ajatteleeko tutkija kenties niin, että aikataulun pettäminen kertoo jostakin hässäkästä rajalla? Entä onko rajanylitys voinut myöhästyä jostain muusta syystä kuin mahdollisista kieltäytymisistä? Itselläni on sellainen käsitys, että sotatoiminen tapahtuminen aikataulusta myöhässä ei ollut erityisen tavatonta.
Myöhemmin komppania ylitti rajan ”hurraata huutaen”. Lähdetään siitä, että rajan ylitystä oli todella edeltänyt jonkinlainen kahnaus. Oli esiintynyt niskurointia, jonka seurauksena sotilas oli esimiehen toimesta ammuttu. Eikö tähän nähden ole outoa, että komppania ylitti rajan hurraten? Voisi kuvitella, että oman miehen ampumisen jälkeen mielialat olisivat olleet niin maassa, ettei miehiä olisi saatu hurraamaan edes aseella uhaten.
Laitman kirjoitti:Juuri tässä komppaniassa sattui sinä päivänä "vahingonlaukaus" jolloin yksi Karjaalta kotoisin oleva sotamies kuoli. Komppanianpäällikkönä toiminut ratsumestari on tämän miehen kantakorttiin kirjoittanut itse kuolinsyyn ja korostanut, että se oli "vahinko". Raaseporin sk-piirin kenttäpappi oli kertonut omaisille, että sotamies kaatui taistelussa. Tieto herätti hämmennystä, koska rykmentti ei ollut lähelläkään mitään taistelua sinä päivänä.
Nyt herää kysymys oliko nämä kaikki tapaukset aidosti "vahingonlaukauksia" vai oliko kyseessä jotain muuta.
Tutkija puhuu tässä ”tapauksista”, siis monikossa. Tutkija viittaa siis aikaisemmin mainitsemaansa faktaan, jonka mukaan kahdeksan JR 13:n miestä kuoli vuoden 1941 aikana vahingonlaukauksiin. Tutkija on sitten esitellyt yhden tapauksen osalta tarkempia tietoja, joten lukijalla ei tietenkään ole mahdollisuutta arvioida tutkijan esittämää kysymystä kuin tuon yhden tapauksen osalta.
Tutkijan edellä mainittuun ennakkoasenteeseen viittaa se, ettei hän pohdi asiaa lainkaan siltä kannalta, että vahingonlaukaukset ovat todella olleet vahinkoja. Eikö ole täysin mahdollista, että juuri sotaan lähteneessä yksikössä sattuu vahingonlaukaus? Tämäkin on asia, jota en osaa itse pitää erityisen outona. Oma käsitykseni on, että jatkosodassa tapahtui vahingonlaukauksia varsin runsaasti. Niistä on varmasti myös tilastoja saatavilla. Vahingonlaukauksen todistusarvoa punnittaessa tulisi tutkijan selvittää niiden yleisyys armeijassa. Mikäli kyseessä ei ole aivan tavattoman harvinainen ilmiö, on tutkijan otettava huomioon myös mahdollisuus, että vahingonlaukauksia tapahtui myös ihan oikeasti.
Suojeluskuntapiirin pastorin toimintaa saattaa ehkä selittää se, että hän on ajatellut olevan omaisille helpompaa olla siinä käsityksessä, että läheinen kuoli isänmaan puolesta taistelusta, eikä jonkun tohelon vahingonlaukauksesta. Toisaalta, jos asiaa on käsitelty kenttäoikeudessa, tuntuu pastorin toiminta oudolta. Oikeuteen on nimittäin pitänyt kutsua myös kuolleen omaiset (mahdollisesti syyttäjän edustamina) asianomistajina. Viimeistään siinä vaiheessa on tapahtumien kulku selvinnyt heille.
Laitman kirjoitti:Itse teloituksen ja vahingonlaukauksen raja oli kuin veteen piirretty viiva, kun esim kapteeni Tönkyrä teloitti korpraali Jussilan niin hän huusi järkyttyneille miehille "se oli vahinko, ei ollut tarkoitus" vaikka kapteeni oli ensin uhannut ampua.
Näin ei missään tapauksessa voi sanoa. Jos näkemystä on tarkoitus perustella kapt. Tönkyrän ja korp. Jussilan tapauksella, niin silloin asiasta olisi pitänyt antaa paljon enemmän tietoja.
Laitman kirjoitti:Näistä vahingonlaukauksista on sitten tuomittu joku aliupseeri tai korpraali ja melkein aina rangaistus oli 6 kk vankeutta.
Jos tutkija tarkoittaa mainitsemiaan kahdeksaa tapausta JR 13:ssa, niin siinä tapauksessa jatkotutkimusten lähtökohdat ovat hyvät. Nyt tiedossa on sekä ammuttujen että ampujien nimet. Nyt vain pitäisi miettiä perustelut sille, miten kenttäoikeuden kuolemantuottamuksiksi luonnehtimat tapaukset muuttuvatkin tahallisiksi teoiksi. Lähtökohta on seuraava. Kenttäoikeus on (mahdollisesti todistajia kuultuaan) todennut, että N:n ase on tämän huolimattomuuden vuoksi lauennut, jolloin Y on saanut surmansa. Kyseessä on tuottamuksellinen toiminta. Nyt pitäisi tutkijan osoittaa, että N onkin itse asiassa ojentanut aseensa Y:tä kohden, tähdännyt ja laukaissut. Silloin teko muuttuu tahalliseksi.
Huomio kiinnittyy myös tutkijan mainintaan sitä, että ”[n]äistä vahingonlaukauksista on sitten tuomittu joku aliupseeri tai korpraali”. Jos lähdetään tutkijan oletuksesta, jonka mukaan vahingonlaukaukset eivät todellisuudessa olleet vahinkoja, vaan tahallisia (kurinpidollisia) ampumisia, niin eikö ole outoa, että ampujina olivat olleet
korpraalit ja
alikersantit? Tämä puhuu entisestään tukijan oletusta vastaan. On erittäin epätodennäköistä, että JR 13:n korpraalit ja alikersantit olisivat vuonna 1941 ampuneet kahdeksan miestä esimerkiksi kieltäytymisiin liittyneissä tilanteissa.
Laitman kirjoitti:Nyt en ole aivan varma mikä oli käytäntö, joka tapauksessa 17.D:n Tsto X:n asiakirjat keväällä 1941 kertoivat, että 6 kk vankeusrangaistus muutetaan arestirangaisukseksi periaatteella 1 kk= 6 vuorokautta kovennettua.
Tätä tutkijan väitettä ei ainakaan tämä lukija usko, ennen kuin tutkija esittää ko. asiakirjan. Oikeudenkäynti ja kurinpitomenettely ovat kaksi eri asiaa. ”Lammio-periaatetta” on ehkä voitu soveltaa kurinpitomenettelyn sisällä. Toisin sanoen, yhdenlainen kurinpitorangaistus muunnetaan toisenlaiseksi kurinpitorangaistukseksi.
Laitman kirjoitti:Kun puhutaan 17.D:sta on otettava huomioon, että eversti Snellman jo 26.6.1941 antoi erittäin kovasanaisen käskyn, että kaikki kurittomuusilmiöt murskataan "ankaruutta säästämättä" . Snellman halusi varmistua siitä, että tästä ruotsinkielistä divisioonaa ei jälkeenpäin voi haukkua huonosta kurista ja karkuruudesta. Kun sotatuomarit pitivät kokousta myöhemmin,marraskuussa,Paavo Alkio saattoi todeta, että juuri tässä divisioonassa on ollut vähiten karkureita ja kieltäytyjiä. Asiasta voi keskustella, mutta puhtaasti juridisesti Alkio oli oikeassa. Divisioonan KeO ei joutunut käsittelemään näitä ilmiöita yhtä usein kuin muissa yhtymissä, sitäkin enemmän oli kuolemantuottamuksia "vahingonlaukauksen" seurauksena.
Tässäkin lukija jää pohtimaan sitä, miksi tutkija ei voi suoraan lausua ajatustaan julki, vaan jättää asian lukijan arvailtavaksi. Ajatus tässä lienee se, että 17.D:ssa oli pidetty kovaa kuria ampumalla sotilaita kurinpidollisesti ainakin tutkijan mainitsemat kahdeksan JR 13:n miestä. Tämä näkyi sitten pienenä karkuruus- ja kieltäytymisjuttujen määränä divisioonan kenttäoikeudessa. Tässä tutkija olisi voinut pohtia mitkä muut tekijät mahdollisesti vaikuttivat 17.D:n rikostilastoihin. Onko karkureiden ja kieltäytyjien määrään voinut vaikuttaa divisioonan kokema taistelurasitus? Poikkesivatko divisioonan tappiot muiden yhtymien tappioista suuntaan taikka toiseen? Entä paljonko 17.D:ssa todellisuudessa oli karkureita ja kieltäytyjiä? Tiedossa nimittäin on, että oikeudessa käsiteltyjen rikosten määristä voi vetää vain epävarmoja johtopäätöksiä koskien rikosten todellista määrää ja sitä myöten yksikön kuria ja taistelutahtoa. Eli vaikka 17.D.n kenttäoikeudessa olisikin käsitelty vähemmän karkuruus- ja kieltäytymisjuttuja kuin vaikkapa Alkion 11.D:ssa, on mahdollista, että karkureita ja kieltäytyjiä onkin todellisuudessa ollut enemmän 17.D:ssa.
Laitman kirjoitti:Kun ottaa huomioon, että niinkin asiallinen ja oikeamielinen komentaja kuin eversti Fagernäs oli valmis menemään hyvin pitkälle, suojellakseen alaisiaan, vaikka he olisivat tehneet vakavan virheen ( tapaus Törnroos-Ketola ) niin on syytä kysyä oliko eversti Snellman myöskin käskenyt sotapoliiseja tutkimaan tapahtumia "vahingonlaukauksina" vaikka kyseessä olisi ollut jotain muuta?
Kuten tapaus Fagernäs osoittaa sotapoliisit olivat komentolinjassa ja tapaus tutkittiin ja oltiin tutkimatta everstin toivomusten perusteella.
”Tapaus Fagernäs” ei osoita lukijalle yhtään mitään, koska tutkija ei kerro tapauksesta lukijalle yhtään mitään.
Sikäli kun tutkija aikoo jatkaa tutkimuksiaan ampumistapausten suhteen, toivoisin hänen ottavan huomioon seuraavat seikat.
1) Aivan samoin kuin on mahdollista, että ampumistapauksia on enemmän kuin tähän asti tunnetut tapaukset, on myös mahdollista, että niitä ei ole.
2) Ajatukset ja perustelut kannattaa kirjoittaa selvästi auki. Vihjailevan tyylin voi heittää Lappeenrannan seulontaelimen seulaan. Lukija ei halua lukea rivien välistä.
3) Jos tarkoitus on tehdä vakavasti otettavaa tutkimusta, on tutkijan käsiteltävä ja myös esiteltävä kaikki tutkimuskysymykseen vaikuttavat seikat. Myös sellaiset, jotka puhuvat hänen mahdollisia olettamuksiaan vastaan.
4) On varottava, ettei käy samoin kuin Ylikankaalle. Jussi Jalonen totesi hänestä aikaisemmin tässä keskustelussa osuvasti: ”Hän vain oli päässyt siihen vaiheeseen, missä hänen oli hankala erottaa sitä, miten asiat olivat, ja sitä, miten hän olisi toivonut niiden olevan”.