Kaikki ei selviä säilytetyistä ja osin peukaloiduista sota-arkiston asiakirjoista
Asiakirjamerkinnät “Poltettava heti kun on luettu” tai “Poltettava heti kun on saatettu kenttäoikeuden puheenjohtajan ja virallisen syyttäjän tietoon” toistuu useimmissa sota-arkistossa säilytetyissä salaisiksi merkityissä kesän 1944 rintamakarkuruutta ja sotapakoilua koskevissa käskyissä samoin kuin ilmoituksissa annetuista ja täytäntöönpannuista kuolemantuomioista.
Heikki Ylikankaan (2007, s.136) mukaan käytäntö vihjaa vahvasti siihen, että osa salaisista karkuruutta koskevista käskyistä ei koskaan päätynyt arkistoihin. Niitä ei tarvinnut sodan lopussa seuloa tuhottavaksi kuten tapahtui laajassa mitassa päämajan arkistoille. Karkureiden käsittelyjä koskevat käskyt olivat suullisesti annettuja tai – mikäli ne olivat kirjallisia – poltettu tulessa jo aikaisemmin.
Luonnollisesti kesäkuun 1944 karkuruuden ja joukkopakojen huipun mittasuhteita ja niiden taltuttamiseksi toimeenpantujen “poltettujen” virkatoimien selvittämistä ja tutkimista vaikeuttaa asiaa koskevien asiakirjojen tuhoaminen.
Samalla tuhoaminen heikentää karkuruutta koskevien säilytettyjen asiakirjojen todistusvoimaa kun tiedämme tai voimme olla varmoja, että nämä asiakirjat kertovat vain osatotuuden. Toisaalla tutkitusti tiedämme, että näitä karkuruutta koskevia - säilytettyjä tai säilyneitä - asiakirjoja on jälkikäteen peukaloitu ja väärennetty halutunlaisen totuuden varmistamiseksi jälkipolvillemme.
Keskustelussa olen esittänyt aikaisemmin perustellun näkemyksen, jonka mukaan suojeluskuntalaisten ja sotapoliisien etsintäpartiot ampuivat kesäkuussa 1944 jo Saimaan saariin satoja karkureita käskystä harkiten, mielivaltaisesti, itsepuolustuksesti, karkurin yrittäessä pakoon tai karkurin muuten asettuessa vastarintaa.
Säilytettyjen sota-arkiston asiakirjojen mukaan yksikään Saimaan saarista kesäkuussa 1944 kiinnisaaduista noin 2000 karkurista ei kuollut pidätettäessä.
Yksikään karkuri ei asiakirjoista saatavan totuuden mukaan edes loukkaantunut vaikka karkureiden kovasta kohtalosta oli annettu toinen toistaan ahkarampia komentajien ja esikuntien käskyjä ennen Juhannusta 1944. Asiakirjojemme mukaan Lappeenrannassa tai Saimaan saarissa ei kuollut kesäkuussa 1944 tai koko vuonna yksikään suomalainen sotilas.
Tiedon siitä, minkälaisella ohjeistuksella ja valtuuksilla karkureiden etsintäpartiot toimivat kesäkuussa 1944, saamme Kotijoukkojen esikunnan päällikön, kenraalimajuri Woldemar Oinosen karkureiden ankaraan kohteluun alaisiaan - tuhansia upseereita - velvoittavasta käskystä 21.6.1944 ja hänen jo edellisenä päivänä 20.6. antamasta puhelinkäskystä.
Oinosen määräykset 20.6. ja 21.6.1944 sisälsivät ohjeet siitä, miten karkureiden kanssa on “kenttäoikeuskäsittely sivuuttaen on meneteltävä”. “Kenttäoikeuksien sivuuttaminen” tarkoitti lain sivuuttamista ja aseitten käyttämistä selustassa karkureita vastaan. Oinosen käskyn perustelun mukaan “vallalle päässyt sotilaskarkuruus on voimakkain ottein tyrehdytettävä alkuunsa”.
Oinonen määräsi 20.6. ja 21.6. käskyissään varuskuntien päälliköitä ja komendantteja huolehtimaan, että karkurijahtiin pitää organisoida mahdollisimman kunnokasta väkeä erityisesti etsintäpartioita johtamaan, koska “huonon johtajan alaisuudessa partio on kelvoton”. Oinosen käskyä voi perustellusti tulkita niin, etsintäpartiolle annettiin määräys ampua tavoittamansa karkurit heti.
“Kunnokkaan väen” hankkiminen etsintäpartioihin tarkoitti vuonna 1918 punikkien teloituksissa ja Lapuan liikkeen kyydityksissä kunnostautuneiden suojeluskuntalaisten ja sotapoliisien pestaamista karkurijahtiin. Poikkeuksellisen ankaran - selvästi myös laittoman - käskyn tiukalla toimeenpanolla ja vaitiolovaloilla haluttiin näin varmistaa karkureiden murhien jälkipyykin estäminen.
Siellä täällä kirjoituksissa viljeltävä pehmotulkinta, jonka mukaan etsintäpartiot olisivat olleet saamiensa käskyjen mukaan oikeutettuja käyttämään asetta vain itsepuolustukseksi tai haavoittaakseen “vastustelevan tai pakoon pyrkivän karkurin”, ei ole totuudenmukainen tai oikeansuuntainen.
Kun kerrotuilla tavoilla selustassa Saimaan saarissa kesäkuussa 1944 suoritetuissa karkureiden hengenriistoissa oli - ja on edelleen - kysymys murhasta ja valtion vanhentumattomasta vahingonkorvausvastuusta, niistä ei luonnollisestikaan ohjeistuksen mukaisesti tehty virallista tappoilmoitusta päämajaan tai asianmukaista ilmoitusta kuolemanrangaistuksen käytöstä oikeusministeriölle ja oikeuskanslerille.
Jälkikäteen sotilasyksiköille annettiin määräyksiä ettei kesäkuussa 1944 toimeenpantuja karkureiden ampumisia tai teloituksia tule ilmoittaa mihinkään.
Linjan mukaisesti IV AK:n esikunnan hallinnollisen toimiston päällikkö Eero Rautapään 17.8.1944 käskyn mukaan yksiköiden tulee jättää ennen 30.6.1944 toimeenpannut karkureihin kohdistetut toimet selvittämättä ja luetteloimatta.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola (Malaga)
ANDALUSIA