Kaarina Hazard kommentaarissaan Iltalehden kolumnissaan kirjoitti:
Selvinpäin jos mainosta tarkastelee, on se tietenkin rietas. Leikkipelistä rahasta työkseen juttelevat ukot rinnastetaan kuin rinnastetaankin niihin miehiin, jotka pari sukupolvea sitten jättivät kotinsa todellisessa kuolemanvaarassa. Tästä näkökulmasta ajateltuna paheksunta on ymmärrettävää – miten ne kehtaavat.
Tuo mainos saattaa tietysti monesta tuntua loukkaavalta koska se vetoaa kiihkomielisten urheilijoiden ja urheilua seuraavien muka-isänmaallisuuteen (me-henkeen) siinä, missä poliittisesti vastuunalaiset käyttivät sotienkin suhteen isänmaallisuutta politiikkansa täydellisen epäonnistumisen pyhittämiseksi ja anteeksi saamiseksi. Suomihan ”joutui” yhdessä natsi-Saksan kanssa hyökkäyssotaan 1941, ja - tosin - sitä ennen ”pääsimme” talvisotaan 1939 tapaavat nämä (heitä hieman oikaisten) sanoa. Samaa me-henkeä käytetään tuossa mainoksessa hyväksi.
Sama me-henki, isänmaallisuus, on raskaasti leimaa-antava jääkiekolle (ja yleensä kaikelle urheilulle). Minusta tuossa mainoksessa ei ole mitään erityisen kielteistä, se osoittaa miten me-henkeä voi käyttää hyväksi kaupallisesti. Kaupallisuudessa on se hyvä puoli, että mainokset ovat aina tavallaan rehellisiä. Niissä joutuu markkinoija kuluttajien armottoman arvostelun kohteeksi koska kuluttaja päättää täysin itsenäisesti: ”pidänkö mainoksesta”, ”vetoaako se minuun”. Sen sijan saattavat mainoksia idealistisesta näkökulmasta (tavallaan siis ”epärehellisesti”) tarkastelevat löytää niistä sellaista mitä pitää loukkaavana kuten tarkastelijan "korkeiden isänmaallisten arvojen" loukkaamista.
Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin siitä, joka kärjistyi Muhammed-piirroksissa ja Salama-oikeudenkäynnissä. Pragmaatikko ei niitä edes havaitse, ellei niitä erikseen osoita. Hän on niistä autuaan tietämätön, kuin kirjoittamaton lehti. Sen sijaan pragmaatikko saattaa reagoida siihen, että tuokin mainos on omiaan korostamaan mielikuvaa, että Suomi vain ”joutui” sotaan - ilman vaihtoehtoja - jos ko. pragmaatikko siis tuntee historiaa. Edelleen hän saattaa Hazardiin yhtyen pitää sodanaikaisessa vaarassa olleiden rinnastamista jääkiekkoon melkoisen typeränä, muttei mitenkään loukkaavana. Jotta loukkaantuisi täytyy olla idealisti, omata joitain "pyhiä arvoja" joita ei pragmaatikolla ole. Esimerkiksi Ellen Salpakari - kirkkoherran rouva - on Väinö Linnan kuvauksessa erinomainen karrikointi (kaikki kirjojen henkilökuvaukset ovat tavallaan karrikatyyrejä, tiettyjä piirteitä korostavia) idealistisista syistä loukkaantuvasta. Samanlainen vasemmistolainen on esimerkiksi Linnan kuvaama Halme (jottei syntyisi mielikuvaa että väittäisin tätä vain oikeistolaisista.
En siis äänestä Kaarina Hazardin tavoin tuota mainosta vastaan, ainakaan samoista syistä. Mutta ymmärrän kyllä mielipiteen, jonka mukaan on ihmetystä herättävää etteivät veteraanijärjestöt ole tehneet asiassa aloitetta, nehän ovat tahattomia propagandan levittäjiä omassa sinänsä kiitettävässä toiminnassa.