Jokasyksyiseen tapaan professori Matti Klinge tarjoaa uusimmassa vuosipäiväkirjassaan (Tanskan sää, päiväkirja 2010-2011, Siltala 2011) mielenkiintoisia muistumia ja näkökulmia, ajattelunaihetta. Pohtiessaan miehisiä metsästysvaistoja ja -toimintoja hän äityy muistamaan Göran Schildtin kertomusta venäläisistä lentäjistä Talvisodan aikana. Drastisuudessaan se oli jotakuinkin mykistävä.
Klingen siteeraamana Schildt kuvaa nuoruudenmuistelmissaan erästä tapausta Helsingin kaduilla Talvisodan alkupäivinä (Lainasiivin, 1995):
”Venäläiset olivat juuri äskettäin miehittäneet Tallinnan, ja neuvostoliittolaiset lentoupseerit piipahtivat juhlatunnelmissa Helsinkiin melko honteloilla hävittäjäkoneillaan mukanaan matkustajina paksulti maalattuja ja turkisviittoihin kietoutuneita naisia. Joskus he ylimielisyydessään laskeutuivat mahdollisimman alas voidakseen räiskytellä konekivääreillään talojen ikkunoihin tai ajaa takaa varomattomia kulkijoita”.
Muistan, miten minulle, ensi kertaa Shildtin kirjan ilmestyttyä lukiessani, silmieni eteen välittyi tosiaan raisu kuva, vähän Gallen-Kallelan Bil-Bol –autoreklaamin tyyppinen, vauhtia, ilmaa, riekkuvia naisia, viinaa… http://www.gallen-kallela.fi/gkshop/painok.htm
Kävelin kirjahyllylle ja kaivoin esiin Göran Schildtin ”Nuoren sotilaan päiväkirjan 1939-1945”. Siinä, Talvisotaa autenttisesti kuvatessaan, hän lomittaa jälkikäteen, vuonna 2001 kirjoittamansa välikertomuksen, jossa hän kertoo edellä mainitusta tapauksesta - joka ei ollutkaan yksittäinen hurjastelu, vaan tapaussarja - vielä yksityiskohtaisemmin ja henkilökohtaisemmin:
”Venäläisten lentokoneiden hyökkäykset Helsinkiin tapahtuivat talvisodan ensi viikkoina poikkeusoloissa, jolloin kaupungin ilmatorjunta oli miltei olematonta. Venäläiset saattoivat viuhahtaa tänne Tallinnasta pikku hävittäjillä, jotka lensivät matalalla pitkin katuja konekivääri papattaen. Minulla oli suojeluskuntalaisena ensimmäisen maailmansodan aikainen kivääri olalla ja patruunat vyössä koristeellisessa rivissä. Joskus pysäytin pyöräni ja pyysi matkustajaani Fatimaa [muuan tyttöystävä, VH] porttikäytävän suojaan siksi aikaa, kun tähtäsin ampumavalmiilla kiväärilläni jotakin matalalla lentävää konetta ja laukaisin sen ainoan panoksen, joka oli piipussa. Sen jälkeen ase oli ladattava uudestaan, mutta silloin lentokone oli jo häipynyt näkyvistä. Fatima oli tietenkin syvästi otettu urhean soturinsa toimista, vaikka en koskaan päässyt lähellekään osumaa. Huhun mukaan kivääriampujat saivat kuitenkin jonkun matalalentoisen koneen alas, jolloin paljastui että myös uljaat venäläislentäjät olivat urheita kavaljeereja eli olivat ottaneet räikeästi maalattuja ”daameja” Tallinnasta mukaan pikku retkelle lahden toiselle puolelle”.
Melko mielenkiintoista. En ole ilmasodan erikoistuntija. Ainakin minulle tämä on siis sotahistoriana uutta, joskin luin Schildtin muistelmat jo tuoreeltaan vuosia sitten.
Mutta missä alkaa nuorukaismielen fantasia, ja missä mataa arkinen todellisuus? Onko tällaisesta ilmasodasta ja siviiliterrorista sotahistoriassa tietoa?
Reippaan sotilaselämän mielikuvituksellisiinkin puoliin tutustuneena en pidä tätä aivan mahdottomana. Mutta oliko Helsingin ilmatorjunta aivan kädetön? Muistan Munkkiniemen it:n, joka toimi Kadettikoulun kupeella, pudottanen aivan sodan alussa erään puna-amerijan hävittäjän. Tämä pudotus on jäänyt sikäli mieleeni, että vanha työtoverini Esko Sillanpää, Nobelkirjailijan poika, oli tuolloin patterin miesvahvuudessa, ja kirjoitti siitä reippain ottein myös isälleen. Kävipä presidentti Kyösti Kalliokin tervehtimässä tuota Munkkiniemen patteria; valokuvat levisivät laajalle läntiseen maailmaan.
Niin ettei se ilmatorjunta ihan olematontakaan ollut, edes Talvisodan alussa.
-
Veikko Huuska
- Viestit: 193
- Liittynyt: 28.09.08 15:26
- Paikkakunta: Ikaalinen