Aikalaistodistajat - Nils, Janne ja Jaakko - ovat muistelleet tutkijoille kesää 1944. Sotahistoriamme vakiintuneet tulkinnat saavat näin aina uusia täydentäviä vivahteita ja perustelluimpia tulkintoja.
Ehkei kaikki tapahtunutkaan siten kesäkuussa 1944 miten meille on virallisessa sotahistoriamme epistoloissa opetettu ja tulkittu jo 68 vuotta.
Meillähän on taipumusta uskoa totuudeksi vain se, mitä säilyneistä ja julkaistuista arkistojen papereista on kirjoitettu tietoisuuteemme. Meillähän on sinivalkoista taipumusta sivuuttaa kaikki se aikalaistodistelu jossa aikalaiset kertovat tapahtumat toisin.
Nils-Börje Silferberg, tiedustelu-upseeri Helsingin Haagasta, on kertonut 5.2.2009 kodissaan tutkijalle nähneensä kesällä 1944 Taavetissa valtavan nelimetrisellä piikkilanka-aidalla ympäröidyn alueen, jonne oli koottu vähintään 200 karkuria, joukossa aliupseereita ja alempia upseereita.
Yksi ruotsinkielinen sotilas pyysi Silferbergiltä tupakkaa, jonka tämä aidan raosta miehelle ojentikin. Mies sanoi: “Vi väntar här på döden”.
Silferberg ajatteli sinällänsä perustellusti, ettei niin suurta määrää voitasi mitenkään ampua.
Välirauhan tultua poltettiin Luumäellä valtaisia kasoja mappeja, papereita ja arkistoja. Mukana polttamassa oli mm. JR 61:n komentaja Alpo Miettinen.
Sodan jälkeen, 1947, Silferberg palveli sotilasasiamiehen apulaisena Ruotsissa. Sinne saapui Lauri Pöyhönen, jota Silferberg oli avustamassa suomalaisten arkistojen polttamisessa.
Janne Putkonen on kertonut tutkijalle isästään, joka oli Äyräpään taistelujen jälkeen elokuussa 1944 lähtenyt tovereineen keräämään puolukoita kenttäkeittiölle. He osuivat lähellä Sairalan asemaa sijaitsevan ison maalaistalon edustalle. Siellä oli joukko suomalaisia sotilaita, 6-9 miestä, joiden edessä seisoi ampumavalmiina vähintäänkin samansuuruinen ryhmä suomalaisia sotilaita sekä useampia upseereja. Putkosen tovereineen katsellessa päältä teloitusryhmä ampui sotilaat yhteislaukauksella.
Lapsuutensa Lappeenrannan Huhtiniemessä asunut Jaakko on kertonut tutkijalle muistavansa kesän -44 ja ampumaradan uudet kontit kuin eilisen päivän:
“Ne olivat uusia, teräksestä ja raudasta tehtyjä, reilun puolen kontin kokoisia, viis-kuus metriä pitkiä ja 2.20 leveitä. Ne tuotiin kuorma-autoilla. Pitkällä sivulla niissä oli pään korkeudella kaks’ kalteri-ikkunaa. Niissä oli paksut kalterit. Kalterit olivat vain pystysuunnassa. Kontit olivat ampumaradan kaksikerroksen huoltorakennuksen vieressä.
Me seurattiin Hessun ja Riston kanssa koko kesä pitkäpartaisten karkureiden tuloja ja menoja kontteihin. Partasuut olivat konteissa vain päivän tai kaksi. Nälkiintyneitä ja huonokuntoisia olivat. Juteltiinkin niiden kanssa. Heti me tajuttiin, että ne ammutaan. Oli meillä pahaolokin. Oltiin ykstoistakesäisiä.
Käytiin aina tarkistamassa konttien ikkunoista ja todettiin, että taas on tulleet uudet. Niitä tuli vielä syyskuun alussa.
Sotapoliisit olivat pysäyttäneet kerran äidin aamuvarhaisella Vanhaan Lavolaan menevällä tiellä, siellä lentokentän vieressä. Olivat kuulustelleet. Se meni aina viideltä polkupyörällä navettahommiin Vanhan Lavolan maatiloille. Olivat kysyneet, onko äiti nähnyt mitään kun aina aamuvarhain täällä pyöräilee töihinsä. Se oli sanonut niille ettei ollut nähnyt mitään. Uhkasivat äidinkin saavan napin otsaansa jos on nähnyt.
Mutta minulle äiti kertoi nähneensä. Ne olivat olleet partaisia suomalaiskarkureita armeijan alushousuissa. Muita vaatteita niillä ei ollu. Niitä oli ollut satoja. Kuorma-autoista niitä oli aina heitetty sinne hautoihin sähkölinjojen alle. Viikkokausia. Aina aamuvarhain. Samoihin jonne venäläisiäkin kuskattiin.”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia