Seuraava Turun yliopistossa 21.4.2012 tarkastettu väitöskirja on luettavissa Doria-palvelussa:
Elsi Hyttinen: Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamppailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadan vaihteen Suomessa.
Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Kotimainen kirjallisuus
URL: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-4940-3
Ks. myös Turun yliopiston julkaisema väitöstiedote:
Porvarillistaustainen Elvira Willman työläiskirjallisuuden etujoukoissa
Aiempi tutkimus on usein määritellyt työläiskirjailijuuden kirjoittajan syntyperän perusteella. FM Elsi Hyttisen teesi väitöskirjassaan on, että työläiskirjailijaksi ei synnytä vaan tullaan. Hyttisen väitöskirja tutkii työläiskirjailijaksi tulemista aikana, jolloin suomalaisen työläiskirjallisuuden kenttä oli vasta muotoutumassa.
Vuonna 1875 syntynyt Elvira Willman oli laivanvarustajasuvun tytär, joka vuosisadan lopulla aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hyttisen tutkimuksen keskiössä on eron tekemisen prosessi: millaisin keinoin kirjailija Elvira Willman (1875–1925) sekä teoksissaan että niiden ulkopuolella viesti halustaan tulla ymmärretyksi pikemminkin työläiskirjallisuuden kuin valtavirtakirjallisuuden tekijänä ja millaisiin institutionaalisiin kehyksiin hänen työnsä julkisuudessa asettui.
Tutkimuksen aineistona on Elvira Willmanin säilynyt, julkinen tuotanto: neljä näytelmää, yksi lyhytproosateos ja laaja otanta lehtikirjoituksia. Esikoisteosta Lyyli (1903) lukuun ottamatta kaikki nämä vuosien 1903 ja 1918 välillä kirjoitetut teokset tulivat julkisuuteen työväen instituutioiden – teatteriryhmien, lehtien tai kustantajien – kautta.
Willman erottautui kirjallisuuden valtavirrasta
Hyttinen lukee Willmanin teoksia kiinnittäen huomiota sellaisiin representaatioihin, figuureihin, juonikonventioihin ja toistuviin teemoihin, jotka hän tulkitsee eron tekemiseksi ajan muuhun, poliittisesti sitoutumattomaan tai eri tavalla sitoutuneeseen kirjallisuuteen. Lisäksi tutkimuksessa kysytään, keistä koostui Willmanin teosten yleisö, ketkä kävivät niitä koskevia julkisia keskusteluja, millaisia puheenvuoroja kirjailija teostensa ilmestymisaikaan julkisuudessa muuten käytti ja millaisiin kulttuuripoliittisiin liittoumiin hänen julkaisijansa ja teostensa esittäjät kuuluivat.
Willmanin keskeinen keino ilmentää poliittista sitoutumistaan kirjailijana oli kirjoittaa naisista. Häntä kiinnostivat kysymykset sukupuolimoraalista, siveellisyydestä ja siitä, millaisia reunaehtoja asetettiin sille, kuka sai toimia yhteiskunnassa täysvaltaisesti. Willman kuvasi yhtäältä työläisnaisten halua käydä yksilöstä, toisaalta sivistyneistöön kuuluvien naisten yrityksiä päästä mukaan työväenliikkeeseen. Tuotannon läpäisevä teema on ajatus siitä, että puhe siveellisyydestä on keino hallita ja alistaa niitä, jotka tuon diskurssin puitteissa määrittyvät siveellistä opastusta tarvitseviksi.
Willman oli voimakkaasti sitoutunut käsitykseen miesten ja naisten välisestä erosta ja eri sukupuolille kuuluvista erillisistä toiminnanalueista, vaikka häntä juuri sukupuolimoraalia koskevissa asioissa on pidetty poikkeuksellisen radikaalina. Willmanin miehet toimivat: johtavat tehtaita tai työväenliikettä. Hänen naistensa tärkein poliittinen valinta on se, kehen he rakastuvat. Jopa kolmessa teoksessaan Willman käsittelee myös homoseksuaalisuuden mahdollisuutta.
Vuonna 1908 ilmestyneessä Kellarikerroksessa -näytelmässä siveellisyystyötä tekevän maisteri Wikstedtin homoseksuaalisuuden funktio on korostaa hänen edustamiensa ihanteiden luonnonvastaisuutta; vuonna 1917 ilmestyneessä näytelmässä Vallankumouksen vyöryssä sekä seuraavana vuonna painetussa samannimisessä proosateoksessa viitataan Viaporin vuoden 1906 kapinaan osallistuneen luutnantti Jemeljanoffin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen – ja kielletään tämä mahdollisuus heti, kun se on artikuloitu. Homoseksuaalisuus on Willmanin tuotannossa ajan kontekstiin nähden poikkeuksellisen eksplisiittisesti se kolmas mahdollisuus, joka on suljettava ulos, jotta teoksissa hahmottuva poliittisen toimijuuden roolijako olisi mahdollinen.
Laivanvarustajaperheestä Kuusisen klubille Moskovaan
Elvira Willman oli Uudessakaupungissa syntynyt laivanvarustajasuvun tytär. Hän muutti 14-vuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Helsinkiin, jossa suoritti ylioppilastutkinnon Pippingin yhteislyseosta. Willman hyväksyttiin vuonna 1894 opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, mutta hän ei suorittanut akateemista tutkintoa. Vuosisadan vaihteen tietämissä hän pääsi näyttelijäharjoittelijaksi Suomalaiseen teatteriin.
Melko pian Willmanin tehtävät alkoivat painottua kirjalliselle puolelle: muutamien näytelmäsuomennosten jälkeen helmikuussa 1903 tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan näytelmä Lyyli, joka oli arvostelumenestys ja sai myös kirjallisuuden valtionpalkinnon. Myöhemmin Willman menetti yhteytensä Kansallisteatteriin ja työskenteli tiiviissä yhteistyössä työväenluokkaisten amatöörinäyttelijöiden kanssa.
Sisällissodan loppuvaiheilla vuonna 1918 Willman emigroitui Neuvosto-Venäjälle, jossa sekaantui Kuusisen klubin murhina tunnettuun suomalaisten punaisten välienselvittelyyn. Willman vangittiin ja päästettiin vapaaksi tämän jälkeen muutamia kertoja, kunnes hänet vuonna 1925 tutkintavankeuden päätteeksi teloitettiin Moskovassa ampumalla.