Emma-Liisa kirjoitti:Oletko ihan tosissasi sitä mieltä, että jos vain Kannaksella olisi ollut divisioona tai pari enemmän, niin rintama ei olisi murtunut - siis vaikka puna-armeija onnistui murtamaan saksalaistenkin rintaman?
No jossitteluahan tämä on tietysti kaikki, sillä eihän meillä tietenkään ole mahdollisuutta tietää mitä olisi tapahtunut, jos… . Erilaisia todennäköisyyksiä voidaan kuitenkin pohtia.
Rintamat murtuivat kesällä 1944 useampaan otteeseen.
Pääasema Valkeasaaressa olisi varmasti murtunut, vaikka ylipäällikkö olisikin suostunut hänelle tehtyihin esityksiin Kannaksen joukkojen vahvistamisesta 1+1 yhtymällä. Saksalaisillahan oli juuri se kokemus, että venäläisten tykistön vahvasti tukema hyökkäys johti aina läpimurtoon. Nämä kokemuksensa saksalaiset auliisti kertoivat suomalaisille, ja tammikuussa 1944 kävi saksalainen ev. E. Nobis päämajan kutsumana myös esitelmöimässä asiasta.
Airo ja Nihtilä vetivätkin saksalaisten kokemuksista sen johtopäätöksen, että VT-linjasta olisi pitänyt tehdä pääpuolustuslinja. Pääasemaan Valkeasaareen olisi jätetty vain kevyt miehitys, ja venäläisten 9. ja 10.6. suorittamat tykistövalmistelut olisivat kohdistuneet kevyesti miehitettyihin asemiin. Ensimmäinen varsinainen puolustustaistelu olisi sitten käyty VT-linjalla. Pääaseman komentajia kuultuaan ylipäällikkö kuitenkin pitäytyi aikaisemmassa järjestelyssä. Kesäkuun lopulla päämajan koulutusosasto sitten julkaisi kirjelmän, jossa se kuvasi Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä saatuja kokemuksia. Niiden sisältö on kutakuinkin yhteneväinen niiden kirjelmien kanssa, joita saksalaiset jakoivat pitkin kevättä 1944 omista kokemuksistaan koskien venäläisten läpimurtotaktiikkaa.
Lisädivisioonat eivät siis olisi estäneet läpimurtoa Valkeasaaressa, mutta yhtä lailla on selvää, ettei niitä olisi siellä (=väärässä paikassa) vielä kulutettukaan. Vielä selvempää on, etteivät ne olisi siellä tuhoutuneet. Pikemminkin tuntuu siltä, että ylipäälliköllä oli taipumusta pantata turhan pitkään myös Kannaksella jo olleita reservejään. Siellähän olisi ollut 3.D, 18.D ja Ps.D, mutta ne eivät olleet lähelläkään puuttua asiaan pääaseman murruttua. Ainoastaan Jääkäriprikaatia käytettiin 11.6. päämajan käskystä hieman kummalliseen hyökkäykseen tehtävänään ”selvittää vastassaan olevan vihollisen aikomukset ja voimat”. Ilman tykistön tukea tapahtuneella hyökkäyksellä ei ollut mitään mahdollisuuksia menestyä venäläisten panssarikärkeä vastaaan.
Lisäyhtymille olisi sen sijaan ollut käyttöä
VT-linjalla, joka toisin kuin pääasema, oli myös osittain linnoitettu, paikoin tasokkaastikin. Nyt VT-linjan puolustuksesta vastasi 3.D venytettynä yli 20 kilometriä pitkällä kaistalle reservinään yksi pataljoona. (VT-linjan murtokohdassa taistelleen JR 53:n lohkon leveys oli 11 km, kun Valkeasaaressa hajaantuneen JR 1:n lohko oli ollut 5 km leveä). Kuten sanottu, sekä Halsti että Oesch olivat sitä mieltä, että VT-linjalla oli yksi tai kaksi yhtymää liian vähän. Olisivatko lisäyhtymät sitten saaneet aikaan sen, että VT-linja ei olisi murtunut? Sitä on tietysti mahdotonta varmasti sanoa, mutta ainakin siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Alimiehitettynäkin käytiin VT-asemassa aivan toisenlainen taistelu kuin pääasemassa.
VT-aseman murtumisen jälkeen reservejä alkoi sitten saapua, mutta tipoittain ja useimmiten viime hetkellä. Matti Koskimaan usein käyttämään kielikuvaa lainatakseni isänmaan kohtalo oli (usein) hiuskarvan varassa. Pohjoisesta ja Itä-Karjalasta saapuneet 3.Pr ja 4.D joutuivat käytännössä taisteluun suoraan kuljetuksesta. Kuormastot ja tykistö tulivat usein perässä, eivätkä ehtineet tukemaan jalkaväen taistelua tehokkaammalla mahdollisella tavalla. 20.Pr:lla oli vuorokausi aikaa valmistautua taisteluun, eikä sillä ollut tarpeeksi tykistöammuksia. Ps.D:n vastahyökkäys Kuuterselässä ei tapahtunut koko yhtymän voimin, koska osa siitä oli joukkojen puutteen vuoksi hajautettu muualle.
On mielestäni selvää, että riittämätön valmistautumisaika vaikutti reserviyhtymien taisteluun. Tykistön tulituen puutteellisuudesta seurasi sekä oman taistelun tehonlaskua että tappioita. Suoraan kuljetuksista tai siirtomarsseilta taisteluun joutuneet joukot olivat myös väsyneitä, mikä osaltaan laski taistelusuorituksen tehoa.
Lisäksi on otettava huomioon se vaikutus, mikä reservien viime hetkellä tapahtuneella paikalle saapumisella oli joukkojen taistelutahtoon. Melkeinpä kaikissa kesän 1944 taistelujen kuvauksissa mainitaan se negatiivinen vaikutus, mikä perääntyvillä ja ”kauhujuttuja” kertovilla joukoilla oli Kannakselle saapuneiden reserviyhtymien sotilaisiin. Ensimmäisiä kauhujuttujen kertojia olivat tietysti 10.D:n sotilaat, ja kuuntelijoita Kannaksella jo olleen 3.D:n sotilaat. 3.D:n sotapäiväkirja toteaa:
”Lopuksi on tuotava esille, että 10.D:n hajalle lyötyjen osien henkilöstön vaikutus 3.D:n taistelumoraaliin oli haitallinen. Jo pakenevien ulkoasu, väsymys ja aseettomuus teki pahan vaikutuksen ja vielä enemmän heidän kertomuksensa vihollisen ylivoiman ja asevaikutuksen suuruudesta”.
Tämä sama todennäköisesti toistunut joka kerta, kun Kannakselle viime tingassa saatiin uusi yhtymä. Juttujen kertojina olivat aina aikaisemmin (viime tingassa) saapuneen yhtymän sotilaat, joiden yksikkö on tullut lyödyksi hajalle taistelussa. Ei ole vaikea kuvitella, mitä esim. Maaselän kannakselta Karjalan kannakselle siirrettyjen 4.D:n miesten mielissä on liikkunut näiden saavuttua Karjalan kannakselle. Jätettyään taakseen vuosia rakentamansa kenttälinnoitteet, joutuvat he taisteluun vailla minkäänlaisia asemia. Oman tykistön tulituki oli olematonta tai heikkoa kuljetusten vasta saapuessa Kannakselle. Vastaan tuli hiippareita ja harhaantuneita aikaisemmin käydyistä taisteluista. Ei ole ihme, että taistelutahto ei ollut paras mahdollinen.
Oikeastaan vasta Tali-Ihantalassa tilanne alkoi muuttua. Taistelutahto ei kuitenkaan yhtäkkiä selittämättömästi putkahtanut esiin, vaan se oli johdonmukaista seurausta tilanteen kehittymisestä. Joukot nimittäin saatiin nyt kootuksi yhteen, yhtenäiseksi voimaksi tykistöineen ja muine tukiaselajeineen. Tätä ennen niitä oli viety suoraan kuljetuksista yhtymä kerrallaan kohtaamistaisteluun ilman kunnollista tulitukea. ”Ihantalan ihme” ei siis tässä suhteessa ollut mikään ihme. Torjuntamenestys oli seurausta siitä, että joukot oli vihdoin saatu yhtenäisenä voimaryhmänä oikeaan paikkaan.
Emma-Liisa kirjoitti:Eihän tässä ole kyse siitä, että Mannerheimin päätös oli viisas (paisti haavikon kohdalla), vaan siitä että tuo virhe loppujen lopuksi kääntyi hyväksi, kun noita reservejä ei kulutettu väärrässä paikassa.
Tuskinpa niitä olisi väärässä paikassa kulutettu. Jos Nihtilän ja Airon ehdottomat joukkojensiirrot (4.D Kannakselle ja 17.D Loimolaan) olisivat toteutuneet, olisivat nämä reservit ehtineet VT-linjalle. Se taas tuskin olisi ollut väärä paikka niiden käyttämiseen (=kuluttamiseen). Asema oli linnoitettu, ja vahvennetulla miehityksellä se olisi voinut hyvinkin kestää niin kauan, että loputkin reservit Itä-Karjalasta ja muualta olisi saatu sitä puolustamaan. Reserviyhtymät tykistöineen olisivat saapuneet kohtuullisen hyvin linnoitettuun asemaan sen sijaan, että niitä nyt joutuivat yksi kerrallaan kulutettaviksi ilman kunnollisia asemia tapahtuneissa kohtaamistaisteluissa pitkin Kannasta. ”Ihantalan ihme” olikin saattanut tapahtua jo Kuuterselässä. Myös hiippailu olisi voitu saada kuriin jo tässä vaiheessa.
Ajatus siitä, että reservien panttaaminen Itä-Karjalassa olisi Suomelle kesällä 1944 ollut jonkinlainen onni, on kyllä hulluimpia ajatuksia, mitä sotahistoriassa on vähään aikaan esitetty. Aivan kuin tällaisen ajatuksen esittäjä ei olisi lainkaan tutustunut kesän 1944 taisteluista kertovaan kirjallisuuteen alkuperäislähteistä nyt puhumattakaan. Sekä kirjallisuudessa että primäärilähteissä ei kesän 1944 ongelmille paljon muita syitä esitetäkään kuin joukkojen liian pieni määrä ja reservien kitsasteleva käyttö. Toki ongelmia aiheutui muistakin syistä, kuten esimerkiksi panssarintorjunnan puutteista. Perussyy kesän 1944 ongelmiin Kannaksella oli kuitenkin se, että siellä oli Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa liian vähän joukkoja.
Emma-Liisa kirjoitti:Ja eikö loppujen lopuksi ole niin, että NL jo ihan arvovaltansa takia tarvitsi voiton, kun taas Suomi "tarvitsi" Viipurin menetyksen suostuakseen rauhaan vuoden 1940 rajoilla. Mihinkään vähempäänhän NL ei voinut suostua. Kyse oli ainoastaan siitä, saisiko se enemmän - siis Kymijoen rajan.
Kyllä se varmaan on niin, että 1944 tarvittiin voittoja ja häviöitä jos jonkinlaiseen tarkoitukseen. Linkomies ja muistaakseni myös Tanner totesivat, että Suomen kansa ei olisi valmis rauhaan (jossa Karjalan kannas taas menetetään) ennen kuin Viipuri on menetetty.
Epäilen myös, että vapaaehtoinen luopuminen Itä-Karjalasta ei olisi missään tapauksessa sopinut Mannerheimille. Sen valtaaminen oli 1941 ollut raskas ja paljon tappioita vaatinut urakka. Muuttuneessa tilanteessa olisi Itä-Karjalasta pitänyt lähteä jo ennen kuin oli pakko, tai ainakin vähentää miehitystä Kannaksen hyväksi, mutta erilaiset arvovalta ja muut tunnesyyt todennäköisesti estivät tämän. On oikeastaan aika mahdotonta kuvitella, että ylipäällikkö olisi suostunut luovuttamaan Itä-Karjalan miekaniskutta. Ylipäällikön arvovalta ei olisi kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt perustella sotilaille ja kansalaisille, että suurin uhrein vallatusta Itä-Karjalasta nyt sitten näin vain luovutaan. Ei, kyllä siitä piti taistelu käydä. Myöhemmin alettiin sitten puhua panteista perusteena Itä-Karjalassa pysymiselle.
Tämän päivän poliitikot puhuvat paljon siitä, kuinka pitää pystyä tekemään vaikeita päätöksiä. Itä-Karjalasta luopuminen oli aikoinaan niin vaikea päätös, että sen ajan päättäjät eivät kyenneet sitä tekemään. Syitä on monia, eikä vähäisin liene se, että päättäjien olisi pitänyt myöntää aikoinaan tekemiensä laskelmien pettäneen.