Minäkään en usko, että Turjalla olisi ollut suoranaista tarvetta pudottaa marskia minnekään. Sen sijaan epäilen, että hänellä on voinut olla halua saattaa Mannerheimin sodanjohtotaidot ja kyvyt kriittisen tarkastelun kohteeksi. Päämajassa työskennelleenä hänellä on voinut olla tähän omakohtainenkin motiivi, mutta todennäköisesti hän on saanut lisäpontta ammattisotilaiden kanssa käymistään keskusteluista.Niitä sun näitä kirjoitti:Tuskinpa Turja ketään oli pudottamassa jalustaltaan.
Itselleni on kesää 1944 käsittelevästä kirjallisuudesta syntynyt sellainen vaikutelma, että ammattisotilaiden keskuudessa on sodan jälkeisinä vuosina ollut suhteellisen paljon kriittistä suhtautumista ylipäällikköön. Hänen asemansa oli kuitenkin sellainen, ettei kritiikkiä haluttu julkisesti esittää. Se tuotu esiin ikään kuin rivien välistä, varovaisesti. Luottamukselliset keskustelut valikoidussa seurassa ovat sitten olleet toinen juttu, ja tällaisiin keskusteluihin Turjakin on mahdollisesti osallistunut.
K.L. Oesch esittää kirjassaan Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944 useitakin kriittisiä näkemyksiä päämajan toiminnasta vuonna 1944. Kuvaavaa on, että hän kirjan esipuheessa toteaa, että ”[p]yrkimyksenä ei ole horjuttaa kenenkään mainetta eikä himmentää ansaittua sädekehää, vaan yksinomaan etsiä historiallista totuutta”. Ei liene epäilystä, kenen sädekehää Oesch tarkoittaa.
Oman näkemyksensä päämajassa tehdyistä ratkaisuista esittää myös Erik Heinrichs 1959 julkaistussa teoksessaan Mannerheim Suomen kohtaloissa II. Tässä suhteessa merkille pantavaa on, että teoksen käsikirjoitusversio sisältää huomattavasti voimakkaampaa kritiikkiä ylipäällikköä kohtaan kuin suurelle yleisölle suunnattu kirja.
Ev.luutn. ja Mannerheim-ristin ritari Wolf Halsti julkaisi 1957 tutkimuksensa Ratkaisu 1944, joka oli kolmas osa kolmiosaisessa Suomen sota 1939–1945 kirjasarjassa. Kirjassaan Halsti käy läpi kesän 1944 ratkaisutaisteluita ja suurhyökkäystä edeltäneitä päätöksiä. Myös tässä teoksessa arvioidaan kriittisesti, joskin melko pehmein sanakääntein, päämajan ratkaisuja. Vuonna 1975 julkaistujen muistelmiensa kolmannessa osassa, Aika vaatii veronsa, Halsti on jo suorasanaisempi. Hän kirjoittaa:
Vuonna 1994 ilmestyi Pertti Kilkin muistelmien pohjalta elämänkerraksi kirjoittama Valo Nihtilä – päämajan eversti. Teoksessa tuodaan esille jo aikaisemmin mainitut Nihtilän ehdotukset joukkojen painopisteen siirtämisestä ja VT-aseman statuksen muuttamisesta. Niin ikään Nihtilä mainitsee Halstin tavoin linnoitustöiden väärän painopisteen (Itä-Karjalassa). Mutta kun puhe tulee ylipäälliköstä, toteaa Nihtilä ykskantaan: ”marsalkasta emme keskustele”. Miksi Nihtilä ei halunnut keskustella ylipäälliköstä? On melko vaikea kuvitella mitään muuta syytä, kuin että päämajan operatiivisen osaston päällikkönä toimineella Nihtilällä oli kriittisiä näkemyksiä ylipäälliköstä, joiden hän ei halunnut päätyvän elämänkertaansa.Tiedän että monen komentajan ja yleisesikuntaupseerin luottamus ylimmän johdon viisauteen alkoi horjua samasta syystä [linnotteiden painopisteen sijoittaminen Itä-Karjalaan]. Näin päätelleiden usko Mannerheimiin ja päämajaan ei vuonna 1944 enää ollut läheskään sama kuin vuonna 1941, talvisodasta puhumattakaan. Ja meitä oli paljon!
Sotien jälkeisinä vuosina päämajamestari Airo tunnettiin ”vaikenevana kenraalina”. Miksi Airo ”vaikeni”? Syitä on tietysti voinut olla monia, mutta Aironkin kohdalla on todennäköisesti vaikuttanut hänen haluttomuutensa julkisesti arvostella ylipäällikköä.
Olen varma siitä, että armeijan ylimpien upseerien keskuudessa käytiin sodan jälkeen paljon keskusteluja kesän 1944 ratkaisuista ja ylipäällikön toiminnasta. On myös hyvin todennäköistä, että näissä keskusteluissa ylipäällikön taidot ja kyvyt nimenomaan sodanjohtajana ovat saaneet osakseen napakkaakin arvostelua. Mutta aivan kuin sodankin aikana, oli Mannerheimin asema myös sodan jälkeen sellainen, ettei hänen julkinen arvostelemisensa, tai edes arvioiminen, ollut mahdollista. Mannerheim oli kansakuntaa kokoava ja yhdistävä voima, jonka auktoriteettia oli tarvittu monissa Suomen historian vaikeissa tilanteissa. Olisi ollut täysin sopimatonta, että upseeristo, ylipäällikön entiset alaiset, olisi lähtenyt arvostelemaan hänen ratkaisujaan julkisesti. Kritiikki esitettiin pienessä piirissä, josta se sitten esimerkiksi Turjan näytelmän kautta levisi julkisuuteen. Epäilen, että Turjan kuva Mannerheimista ei välttämättä ole kovinkaan kaukana niistä käsityksistä, joita useilla sodan ajan komentajilla oli ylipäälliköstä.
Edellä mainittu on taatusti kaikkien jatkosodan historiaa vähänkin yleisteostasoa syvemmältä tutkineiden tiedossa. Niinpä Mannerheimia sodanjohtajana objektiivisesti tutkiva joutuisikin varsin suurella todennäköisyydellä esittämään arvion, jonka mukaan useat vuonna 1944 keskeisissä asemissa olleet ammattisotilaat pitivät monia ylipäällikön ratkaisuja vähintään epätarkoituksenmukaisina, ehkä jopa suorastaan tyhminä. Harva tutkija haluaa tällaista esittää. Mannerheim on edelleen, myös tämän päivän Suomessa, sellaisessa asemassa, että tutkija saisi varautua aikamoiseen pöllytykseen. Hän joutuisi mitä ilmeisimmin kohtaamaan syytöksiä mustamaalaamisesta ja yrityksistä pudottaa marski jalustaltaan. Näin tapahtuisi siitäkin huolimatta, että kyse olisi ainoastaan suomalaisen sotahistorian keskeisimmän tutkimusaukon paikkaamisesta: tutkimus Mannerheimista sodanjohtajana. Pelkään kuitenkin, että jatkossakin suurin osa Mannerheim-kirjoista tulee käsittelemään hänen ryyppyään ja ruokalistojaan. Ja jännityksellä odotan sitä päivää, kun ensimmäinen vakavasti otettava tutkija esittää (vakavalla naamalla), että Mannerheimin päätös pantata reservejä Itä-Karjalassa pelasti isänmaan.