Nyt puheena oleva Pääkaupunki-kirja julkaistiin muhkeana, upeasti kuvitettuna loistopainoksena. Ulkoisesti kontrasti ei voisi olla suurempi Klingen 70-luvulla ja 80-luvun alkutaitteessa julkaisemiin pieniin, pehmeäkantisiin, niteisiin. Tohtisiko kuitenkin todeta, että minkä voimassa voittaa, sen matkassa menettää - tai ehkä kääntäen. Eläkevuosien ulkoasultaan näyttävät julkaisut ovat toki "imponoivaa ja solidia tutkimusta" lainatakseni mieleen jäänyttä ilmaisua kirjastossa silmäilemistäni Historiallisen Aikakauskirjan niteistä menneiltä vuosikymmeniltä. Mutta poissa on se älyllisten oivallusten ilotulitus, jonka itse muistan parhaiten Klingen ulkoisesti vaatimattomista kirjoista Vihan veljistä valtiososialismiin, Bernadotten ja Leninin välissä (joista niistäkin pitäisi ilmestyä uusintapainos) sekä Kaksi Suomea . Toisaalta: miten muuten voisi kenenkään tutkijan kohdalla ollakaan.
Klingen tuotemerkkinä oleva elitismi sen sijaan tuntuu vuosien karttuessa vain terävöityneen. Muistelen esimerkiksi professori Irma Sulkusen pahoitelleen lehdessä, ettei Klinge Iisalmen ruhtinaskunnassa (2006) suonut juuri ajatustakaan tavalliseen kansaan kuuluville ihmisille. Klinge on useissa yhteyksissä ja pitkällä ajalla korostanut eräänlaisessa Romanus sum -hengessä korostanut "moraalin" merkitystä uusien sukupolvien sosiaalistamisessa ja hänelle niin tärkeässä virkamieskasvatuksessa. Pääkaupunki-kirja avaa selkeän näkymän Klingen moraalikäsityksen luonteeseen. Lainaan:
Ymmärrän toki, että Klinge erittelee tässä tutkimansa ajankohdan, 1800-luvun alkukymmenten, eliitin ajatusmaailmaa. Silti ei voi Klingen kirjoja lukeneena välttyä vaikutelmalta, että myös tutkijan oma valtio- ja yhteiskuntaihanne sulautuu hänen kuvaamiensa menneisyyden "potentaattien" ajatusmaailmaan. Edellä oleva lainaus tuntuu viittovan siihen suuntaan, että myös kirjoittajan ihanteena on alamaisyhteiskunta, ei kansalaisyhteiskunta - näin siitä huolimatta, että Klinge jo 60-luvulla julkaisi neliosaisen ylioppilashistorian, johon sisältyi hänen väitöskirjansa Kansalaismielen synty. Tai ehkä pitäisi tulkita niin, että 1800-luvun muotoutumassa oleva kansalaisyhteiskunta merkitsee Klingelle sitä hyvin ohuttaHelsinkiin nousevilla julkisilla rakennuksilla tuli olla tässä mielessä moraalisesti kasvattava tehtävä. Niiden piti johdattaa uskonnon, hallitsijan ja valtion ja sitten yliopiston arvostukseen sekä kansalaisten silmissä että virkamieskunnan itsekäsityksessä. Tässä mielessä arkkitehtuurin teatterillisuus liittyy virkauniformujen ja kunniamerkkien ja niiden ohjaaman käytöksen, jopa liikkumisen ja eleiden, näyttämöllisyyteen. Samaan kuuluvat suuret sotilasparaatit sekä kirkolliset ja varsinkin akateemiset juhlakulkueet ja juhlatanssiaiset.
kerrosta, joka sijaitsi varsinaisen valtiollisen byrokratian alapuolella ja jonka alarajana olivat juuri ylioppilaat.
Suomen valtionalkion ja Helsingin perustajaisien ohella Klingen kirjan ehdottomaksi sankariksi nousee Helsingin monumentaalikeskustan luoja C. L. Engel. Klinge samastaa Engelin ulkoisen ja "moraalisen" habituksen lainaamalla August Schaumanin muistelmia:
Helsingin nousevan klassisismin moraalis-didaktinen merkityssisältö ei tietenkään ollut tarkoitettu niille, jotka eivät siitä mitään ymmärtäneet. Heitä varten oli oltava toiset keinot. Klinge lainaa Engelin kirjettä "Senaatintalon kiireiseltä rakennustyömaalta toukokuussa 1820": "Mitä uskomattomia vaivoja, rasituksia ja harmeja kaiken sen saavuttaminen, minkä olen ottanut tehtäväkseni, on maksanut minulle, en taida sinulle kuvaillakaan, ja keppini on kyllä tanssinut monien selässä." Klinge itsekin siunailee Engelin jo Pietarissa kokemia vastuksia, "kun koko ajan oli oltava tekemisissä vain sellaisten työmiesten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet mitään eivätkä tahtoneet tehdä mitään kunnolla (sitaatti Engeliltä:) jollei seiso vieressä patukka kädessä. Tällainen moraaliopetus oli ilmeisesti aikakauden europpalais-atlanttista yhteishyvää: mieleen muistuu Maailmanhistorian pikkujättiläisen värikuvalaitoksen piirrros vuodelta 1822; siinä valkoinen isäntä lyö kuumalla hiilihangolla teetarjotinta kantavaa mustaa palvelijaansa, joka ei heti ehtinyt vastata ovikellon soittoon.Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, aivan kuin hänen rakennustaiteensa. Hahmo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet miehekkään säännölliset; katse vakava ja rauhallinen; ryhti suora; - -
Klinge kirjaa Helsingin pääkaupunkitaipaleen alkukymmeniltä myös tummia sävyjä kuten vuoden 1831 pahan koleraepidemian. Mutta ei niin pahaa ettei jotain myönteistäkin, havainnoi Engel: "Yhteensä 197 ihmistä joutui taudin uhreiksi, eniten kyllä kuritonta rahvasta. Olemme oikeastaan päässeet eroon koko joukosta juoppoja." Myöhempien aikojen historioitsijakin tuntuu ilahtuvan: "- - itse epidemiaa saattoi pitää jopa yhteiskuntaa tervehdyttävänä, kuten Engel teki."
Mutta riittäkööt jo kommenttini. "Kirottuja anakronistisia moralisointeja!" olen kuulevinani jo monen Agricola-palstan ystävän sihahtavan. Ja totuuden nimessä onkin myönnettävä, ettei alhaista kansaa ole tässä nousevan Helsingin rakentamisen kuvauksessa jätetty aivan osattomaksi: sivulla 78 on valokuva (tosin kirjan ajallista jänneväliä paljon myöhäisemmältä kaudelta), jonka kuvateksti on Klingen muuten niin seikkaperäisten kuvatekstien rinnalla iskevän lakoninen: Kiveä ja kivityömiehiä. Tarkkaavainen lukija huomaa oitis, että jopa valittuun sanajärjestykseen sisältyy Klingen niin usein tähdentämä hienostunut "semanttinen" viesti.