von Bonsdorff, Anna-Maria: Colour Ascetism and Synthetist Colour : Colour Concepts in turn-of-the-20th-century Finnish and European Art
Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, taidehistoria. Väitöskirja (monografia).
Värien tutkiminen maalaustaiteessa on yllättävän usein jäänyt sivujuonteeksi taidehistoriallisissa tutkimuksissa. Viime vuosikymmeninä väritekniset asiat ja niiden kulttuurihistorialliset merkitykset ovat nousseet kansainvälisesti osaksi kuvataiteen tutkimusta. Väitöskirja liittyy tähän tutkimustraditioon ja painottaa kontekstualisoinnin merkitystä osana väritutkimusta: on otettu huomioon myös ne aatteelliset ja taideteoreettiset suuntaukset, jotka koskettivat taiteilijoita kansainvälisessä kulttuurivaihdossa, ja joiden pohjalta he muodostivat omat värikäsityksensä.
Tutkimuksessani tarkastelen 1800 - 1900-lukujen vaihteessa suomalaisessa kuvataiteen värimurrosta, jossa irtauduttiin mimeettisestä, todellisuutta imitoivasta ihanteesta kohti ns. epätodellisia värejä. Jotkut taiteilijat pyrkivät pelkistämään palettinsa harvoihin, askeettisiin väreihin, jotkut suosivat syntetistisiä, voimakkaita sävyjä. Tutkimuksessani käytän kahta uutta käsitettä: väriasketismia (colour ascetism) ja syntetististä väriä (synthetist colour). Keskeisin kysymys on, mitä nämä käsitteet ovat ja kuinka ne ilmenevät Väinö Blomstedtin, Magnus Enckellin, Axel Gallénin, Pekka Halosen, Eero Järnefeltin, Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin taiteessa.
Väriasketismin ja syntetistisen värin käyttö taiteessa kulminoituu 1890 - 1900-luvuilla, taustalla vaikuttivat historialliset ja aatteelliset syyt. Tämä varhainen modernismi sai vaikutteita monesta traditiosta: arkaaisesta taiteesta, japanilaisista puupiirroksista, varhaisrenessanssin freskoista sekä espanjalaisesta ja alankomaalaisesta muotokuvataiteesta. Vanhempien taidekausien ihannointi ja intertekstuaaliset viittaukset niihin olivat luonteenomaisia. Suuntauksen kehittäjiä olivat ranskalaiset Pierre Puvis de Chavannes, Paul Gauguin, Édouard Manet, Eugène Carrière, sekä amerikkalaissyntyinen James McNeill Whistler. Vaikka tutkimukseni keskittyy pääasiassa suomalaisiin taiteilijoihin, tarkastelen värikysymysten kautta myös edellä mainittujen taiteilijoiden tuotannon aiemmin tutkimatta jääneitä osa-alueita. Pyrin määrittelemään merkittävän värisuuntauksen ja katson tunnettua kotimaista taidetta uudesta näkökulmasta.
Taiteilijoiden paneutuminen väriteoreettisiin kysymyksiin johdatti uuteen käsitykseen värien symbolistisista ja emotionaalisista merkityksistä. Suomalaisen varhaismodernismin sisälle syntyi kaksi vastakkaista palettikäytäntöä. Väriasketismi pyrki kuvastamaan hiljaisuutta, harmoniaa, henkisyyttä ja värittömyydellään immateriaalisuutta. Väriaskeettista mustaan, ruskeaan ja valkoiseen perustuvaa palettia käyttivät Enckell, Thesleff ja Schjerfbeck. Syntetistiset värit, kuten violetti, turkoosi, oranssi, keltainen ja sinivihreä korostivat puolestaan dynaamisuutta, visiota, unenomaisuutta ja viattomuutta. Blomstedt ja Halonen opiskelivat Pariisissa 1893 - 1894 Tahitilta palanneen Gauguinin ateljeessa. Heidän kiinnostuksen kohteena oli teosofia, idän vanha mystiikka ja buddhalaisuus. Gallén omaksui niin symbolistiseen kuin kalevalaiseen taiteeseensa syntetistisen väriasteikon. Myös Järnefeltin 1890-luvun tuotannosta löytyy yllättäviä kokeiluja. Siirtyminen luonnollisesta eli luontoa imitoivasta realismin ja naturalismin väriasteikosta värienkäytön ääripäihin on kuitenkin ollut varhaisen modernismin keskeinen päämäärä - pyrkimys kohti yksinkertaistamista ja henkisyyttä, värin ja sisällön yhteensulautumista. Väriasketismi ja syntetismi eivät olleet vain maalaustaiteen tekniikoita, ne mahdollistivat myös erityisten sisällöllisten merkitysten kuvaamisen. Toisin kuin taidehistoriallisessa tutkimuksessa yleensä on nähty, tämä värimurros oli ensimmäisiä reaktioita modernismin murroksessa.