Arvoisat keskustelijat,
Toivon, etteivät valvojat pilko tätä keskustelua useisiin säikeisiin. Keskustelussa voidaan tarkastella myös käytännön esimerkein historian tutkimuksen poliittisuutta ja hyvin erilaisia historiallisia tapahtumia.
Historian tutkimuksessa on ehkä mahdotonta välttää sitä, ettei tutkijan oma autobiografinen kokemusmaailma vaikuttaisi mitenkään tulkintoihin ja johtopäätöksiin. Tämä ei tarkoita relativismin hyväksymistä tieteellisenä lähtökohtana, vaan on lähinnä hyvä tiedostettava tutkijalle/lukijalle. Kun tutkija selostaa pikkutarkasti tapahtumien kulkua lähdeaineiston pohjalta, keskeiset ongelmat liittyvät huolimattomuuteen ja selostamisen mielekkyyteen. Heti kun tutkija on tekemisissä menneisyyden ihmisten tavoitteiden, tekojen ja seurausten välisen suhteen kanssa, tulkinnat ja johtopäätökset kehittyvät, kauniisti ilmaistuna, ”maailmankatsomuksellisemmiksi” .
Satuin kesäkuun alussa hakemaan Turun pääkirjastosta kesälukemista, ja lainasin varta vasten teoksia joiden kirjoittajia en liiemmin pidä aina tasapuolisuuteen tähtäävinä tutkijoina, mutta joiden tuotanto silti syystä tai toisesta (luultavasti tutkimusrahaa piisaa) muodostaa kolme viidennestä toisen tasavallan historian hyllytilasta. Sitä tuttua Rautkalliota, Seppistä, Rusia, Jakobsonia, Tarkkaa, Lehtistä jne. Edelliset ovat varmasti tehneet ahkerasti töitä lähihistorian ilmiöiden avaamiseksi suurelle yleisölle, mutta silti teoksista paistaa läpi tietty tendenssimäisyys. Heidän tuotantonsa kuva Suomesta on hyvin porvarillinen: sosiaaliset kriisit ovat ulkopuolisten johtohenkilöiden masinoimia ja ihmiset joko ystäviä tai vihollisia. Suureksi iloksi kirjaston hyllystä erottui kuitenkin Päivi Uljaan tuore väitöskirja
Hyvinvointivaltion läpimurto.
Tendenssimäisyydestä nostan esimerkiksi Max Jakobsonin teoksen
Vallan vaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–1992. Hän kirjoittaa sivulla 38 vuoden 1945 vaalituloksesta, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton ”legitimiteetistä” ja kolmen suuren hallituspolitiikan alusta seuraavasti: ”Miehityksen pelko loi pelon ilmapiirin, joka vinoutti vuoden 1945 eduskuntavaalien tulosten osoittamat poliittiset voimasuhteet kommunistien hyväksi. Suhteellisen pieni vähemmistö – eihän varmaan kovin moni SKDL:n äänestäjistä ollut täysin tietoinen liikkeen todellisista tarkoitusperistä – saattoi käyttää hyväkseen miehityksen pelkoa enemmistön terrorisoimiseksi… Näytelmän käsikirjoitus tuli pian tunnetuksi Itä-Euroopan maiden tapahtumien perusteella.”
Ei ole kovin tavatonta, että Vuoden 1948 Itä-Euroopan tapahtumilla perustellaan kommunistien eristämistä Ranskassa (1947), Italiassa (1947) ja Suomessa (1948). Onhan siinä olemassa lievä anakronismin ja ”vertailevan tutkimusotteen” vaara, että SKDL ja Suomi samaistetaan Itä-Euroopan kommunistipuolueisiin, poliittiseen tilanteeseen, ”salamitaktiikkaan” ja sodanjälkeiseen todellisuuteen. Suomessa SDP:n hajaannus ja puoluejohdon ”salamitaktiikka” 1930-luvun jälkipuoliskolla, talvisota, suhteellisen laajapohjainen SNS, rauhanoppositio, rintamamiesten kokemukset, wirtaslaiset sosialistit, sodanaikaisen vastarintaliikkeen puute jne. taatusti vaikuttivat SKDL:n poliittiseen perustaan. Tällaiset tekijät voidaan tietenkin sivuuttaa, jos sen kummemmin määrittelemättä ”kommunistit pyrkivät aina vallankumoukseen”.
Lisäksi Jakobson korostaa sivulla 38, että demokratiaa voidaan myös puolustaa epädemokraattisesti ja että ”Demokratian viholliset olivat voittajavaltojen, käytännössä Neuvostoliiton valvontakomission erityisessä suojeluksessa.” Teksti ei täytä kiihkottomuuden tunnusmerkkejä. Suuromistajien ja nälkäisten rintamamiesten/perheiden konflikti asutuksesta, yhteiskunnallisista uudistuksista ja maasta olikin demokratian puolustusta vihollista vastaan, jalo torjuntavoiton jatke sisäpolitiikassa. Maalaisliitto, SDP ja SKDL luonnollisesti pitivät maakysymystä esillä, ja sattumalta maareformi oli myös SKDL:n ensimmäisen edustajakokouksen keskeinen kysymys. Jakobsonin tulkinnan heikkous on siinä, ettei hän lähesty tavallisten ihmisten tarpeita, toiveita ja pelkoja. Puolueet vain vedättävät kansaa erilaisilla huokuttimilla.
Samanlainen asennoituminen tulee esiin, kun Jakobson kirjoittaa sivulla 52 vuosien 1958–1962 eduskunnan vasemmistoenemmistöisistä voimasuhteista: ”Käytännön poliittista merkitystä vasemmistoenemmistöllä ei tietenkään niissä oloissa ollut. Tannerin johtama SDP ei voinut ajatellakaan yhteistyötä kommunistien kanssa ja SKP puolestaan oli tiukasti stalinistien käsissä. Vaikka vasemmistoenemmistö ei sinänsä voinut vaikuttaa hallitusasetelmaan, kommunistien vaalivoitto aiheutti silti järkytyksen porvarillisissa piireissä. Tulosta pidettiin vakavana varoituksena siitä, mihin poliittisen elämän rikkinäisyys oli johtamassa. Vaadittiin laajapohjaista yhteistyötä kansanvaltaisten puolueiden kesken, jotta maan talous saataisiin kuntoon ja kansalaisten luottamus palautetuksi.”
Lukemalla esimerkiksi Uljaksen väitöskirjan voi tehdä täysin päinvastaisen johtopäätöksen. Käytännön poliittinen merkitys ilmeni hyvin käytännöllisinä asioina, esimerkiksi SKDL:n eduskuntaryhmän ja kansalaisliikehdinnän organisoimana jarrutuksena lapsilisien siirtoa, kireää rahapolitiikkaa ja julkisen talouden leikkauksia vastaan. Tannerin johtama SDP ei ollut mikään monoliitti, vaan jakautunut talousasioissa budjettitasapainon ja alijäämien kannattajiin. SKDL:n kannatuspohjasta Uljas kirjoittaa sivulla 178 seuraavasti: ”Kun tannerilaiset sosialidemokraatit esiintyivät voimakkaasti maataloustukia vastaan ja Maalaisliitto ajoi pääasiassa viljan hinnan korotuksia, SKDL:n äänestäminen muodosti ehkä luontevan tavan protestoida harjoitettua talouspolitiikkaa vastaan”.
Uljas tarkastelee sivulla 184 vasemmiston yhteisiä tavoitteita ja yhteistyötä: ”Vasemmiston yhteisenä visiona oli siis perinteinen joukko käytännöllisiä elämää ja elintasoa parantavia vaatimuksia, kuten sosiaalivakuutus ja viisipäiväinen työviikko. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli sosialistinen yhteiskunta, jota myös sosialidemokraattinen puolue ohjelmissaan tavoitteli.” On virkistävää lukea sivistynyttä ja analyyttista historian kirjoitusta, jossa subjekteja eivät ole vain suuret ihmiset tai ”vain egoistisia valtapyrkimyksiä” toteuttavat virkamiehet ja poliitikot. Uljas kirjoittaa työssään siitä reaalisesta, vaikka tietysti monisuuntaisesta siteestä, mikä työväenpuolueiden ja niiden kannattajien välillä vallitsi. Ei siis puolueliitin ”juonista” kansan päänmenoksi.
Jakobsonin mainitsemina vuosina 1958–1962 tapahtui siis kehitystä ja yhteistyötä. Ensiksi SKP ja SKDL ajoivat sosiaalivakuutusta ja muita pienituloisten ihmisten elämää parantavia uudistuksia SDP:stä etäällä. Uljaksen mukaan (s. 185) Tannerin aikakauden päätyttyä ”sosialidemokraattien asenteet muuttuivat jälleen, ja vasemmistoenemmistön kauden aikana sosialidemokraatit vetivät esiin vaalimainoksissaan hyvinvointivaltiotavoitteen.”
Uljaksen työn suurin ansio on kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan vuorovaikutuksen analyysissa. Hänen tirkistysaukkonaan työväenpuolueiden asioihin ei ole Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön ”isänmaallinen” toiminta vallankumouksen kitkemiseksi, vaan vasemmistopuolueiden side kannattajakuntansa arkisiin toiveisiin, ihanteisiin, murheisiin ja kokemuksiin. Tietysti lukevalla työläisellä voi olla myös teoreettisempia unelmia sosialistisesta yhteiskunnasta ja maailmanrauhasta.
Kiitän nimimerkki Emma-Liisaa Markku Kuisman teoksen referoimisesta. En ole kyseistä teosta lukenut, muuta Kuismaa kylläkin. Jahka olen hakenut sen kirjastosta ja lukenut, kommentoin tarkemmin. Nyt käsittelen vain referaattiasi.
Aluksi K. toteaa, että Moskovassa 1918 perustettu SKP "oli julistanut tavoitteekseen yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin Suomessa", mitä valkoisella Suomella ja sen teollisuudella ei ollut syytä epäillä.
Viittaukset ”proletariaatin diktatuuriin” ja ”yhteiskunnalliseen vallankumoukseen” ovat monitulkintaisia ja usein myös poliittisilla tarkoituksenmukaisuuksilla ladattuja käsitteitä. Kuisman kohdalla en epäile jälkimmäistä, paitsi ehkä hyvin väljässä ja inhimillisessä merkityksessä. On luontevaa ajatella, että ihmisten yhteiskunnallisten suhteiden ja vapauksien järjestely uudelleen, ihan demokraattisesti ja laillisestikin, koskettaa eri tavoin eri asemassa olevia ihmisiä. Mikäli nykylukija kuulee, että SKP:n tavoitteena oli ”proletaarin diktatuuri”, reaktio on epäilemättä kauhistunut.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen voi ymmärtää – mikäli annan Uljaksen mahtavan teoksen vaikuttaa ajatteluuni – joukoksi tietyn suuntaisia reformeja, jotka merkitsevät tulon-, maan- ja omaisuuden uudelleenjakoa, julkista verovaroin rahoitettua turvaa sosiaalisilta riskeiltä ja esimerkiksi alempien yhteiskuntaluokkien koulutusmahdollisuuksia. Ei Suomessa vuoden 1922 Lex Kalliokaan ollut mikään läpihuutojuttu: Kansallinen Kokoomus vastusti sitä, koska reformi muutti yhteiskunnan aineellista perustaa. Ei yhteiskunnallisen vallankumouksen tarvitse juuri kauheammista asioista muodostua.
”Proletaarin diktatuuri” on vaikeampi käsite, ja vielä vaikeampaa on hahmottaa sen merkitystä 1920-luvun suomalaisille kommunisteille. Riistetyille ja alistetuille ihmisille termi ”proletaari” saattoi aikoinaan merkitä kunniallista sisältöä ja toivoa. Termin mielleyhtymä ei vielä ollut Vienanmeren kanavatyömaalla nälkäisenä laahustava vanki, "poletaari". Nähdäkseni suomalainen työväenliike ennen kevättä 1918 jakoi tuon ajan vasemmistopuolueille tyypillisen ajatuksen, että vallankumous toteutuu historiallisella vääjäämättömyydellä, kunhan tuotannolliset edellytykset ja yhteiskunnan aineellinen perusta poistavat sosiaaliset ristiriidat ja valtasuhteet vastaavat tuotantosuhteita. Teoreettista, kyllä.
Tietysti Suomen omistavaluokka ja valkoiset suhtautuivat Venäjän tapahtumiin kauhulla. Epäilemättä punaisten tavoitteisiin myös kytkettiin ulkopoliittinen ulottuvuus, koska sitähän ensimmäisen maailmansodan olosuhteet ja Suomen valtiollinen itsenäistyminen hyvin konkreettisesti olivat. Vallankumouksia ja kapinoita oli ollut Euroopassa aikaisemminkin, eikä vielä tiedetty lokakuun vallankumouksen tulevaisuutta. Neuvosto-Venäjällä oli käynnissä sisällissota ja neljätoista ulkovaltaa tekivät intervention maahan. SKP:n linjaukset, puhumattakaan niiden vaikutus Suomeen, elivät kaoottisessa todellisuudessa. Syy siihen, miksi SKP:n julkilausumiin rinnastettiin tuhon ja epäjärjestyksen kylväminen, liittyi yhteiskuntajärjestyksen, siis sosiaalisten suhteiden ja omistuksen perustan muuttamiseen. Tilanne ei ollut uusi. Omistamisen ja työn uusjako kuului vallankumouksen tavoitteisiin, eivät anarkia ja vasta saadun itsenäisyyden hävittäminen.
”Proletariaatin diktatuuri” ei kansainvälisessä mielessä tarkoittanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden alistamista Neuvosto-Venäjälle. Lokakuun vallankumouksen tarkoituksena oli aiheuttaa sysäys, jonka seurauksena Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Italia, siis tuotannollisesti kehittyneimmät valtiot, alkaisivat rakentaa omien sisäisten vallankumoustensa pohjalta sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa. Maailmanvallankumouksessa ei ollut kyse vain Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteista.
Nimimerkki skrjabin nosti esiin tärkeän huomion lähdemateriaalin tuottamasta harhasta. Tauno Saarela on puolestaan todennut tutkimustraditiossa elävästä poliittisesta tendenssistä: ”Suomessa on sisällissodan peruna elänyt vahvana ajattelutapa, jolla on ollut taipumusta samastaa suomalainen kommunismi Neuvostoliittoon ja sitä kohtaan tunnettuun pelkoon. Tämän ”viholliskuvan” pauloihin joutuneille on ollut tärkeää todistella Suomessa toimineen liikkeen yhteyksiä rajan takana päämajaansa pitäneeseen SKP:hen, Kommunistiseen internationaaliin tai Moskovaan.” (Tauno Saarela, Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. SKS, Helsinki 2008, 18)
Kun jokin lakko, kapina tai mielenosoitus on kytketty NKP:n toimeksiantoon, on voitu vähätellä yhteiskunnan sisäisiä tekijöitä. Yhteiskunnalliset suhteet ovat monimutkaisia vuorovaikutuskenttiä, jotka eivät kommunismin kohdalla toimineet vain SKP–NKP-akselilla. Myös vastustaja, porvarillinen Suomi, muokkasi SKP:n ja SSTP:n suhdetta poliittiseen järjestelmään, ja Saarela kirjoittaakin, että SSTP painotti poliittisen taistelun menetelmien riippuvan vastustajan metodeista (Saarela 2008, 20).
Historian kirjoitus saa poliittisen luonteen silloin, kun tutkija kytkee ihmisten aikomukset ja tekojen seuraukset suoraviivaisesti toisiinsa. Ikään kuin kommunismi itsessään saisi aikaan valtiojärjestyksestä ja laillisesta yhteiskunnasta eristäytymistä. Sillä, että SSTP:n alueelliset ja valtakunnalliset johtohenkilöt ja kansanedustajat vangittiin elokuussa 1923, oli epäilemättä vaikutus liikkeen myöhempiin toimintamuotoihin ja SKP:n näkemyksiin porvariston suhteesta perustuslakeihin ja demokratiaan.
Saarela toteaa vielä sivulla 23 lähdemateriaalista, että ”Kun julkisista yhdistyksistä ja niiden keskusteluista ei ole yhtä paljon lähdeaineistoa kuin SKP:n organisaatiosta, kuva saattaa vääristyä siten, että SKP johtaisi kaikkea toimintaa.” Saarela myös korostaa, että poliittinen poliisi liioitteli toimien merkitystä.
Esimerkiksi Uljaan teoksesta jäi mielikuva, että SKP:n poliittinen toimikunta ennen vuoden 1958 vaaleja joutui pitkälti reagoimaan kansalaisliikehdintään, eikä missään nimessä ohjannut sitä.
Emma-Liisa referoi Kuismaa:
Koska lakot sulkivat "Suomen elintärkeitä portteja ulkomaailmaan maan talouden ja koko tulevaisuuden kannalta äärimmäisen haavoittuvassa vaiheessa", niiden "kovaotteinen murtaminen poliisin, vankien, suojeluskuntalaisten ja vapaaehtoisten kansalaisten yhteisvoimin" ei "tuntunut" luonnottomalta.
Ei varmasti tuntunut luonnottomalta vientiteollisuuden ystävien näkökulmasta. Työläiset taistelivat modernista jakopolitiikasta, jotta myös tavalliset ihmiset pääsisivät nauttimaan vientiteollisuuden hedelmistä eikä yhteiskunta jakautuisi kahtia. Vaikka vain osalta työväestöä oli riistetty perustuslaissa säädettyjä oikeuksia ja vapauksia, parempien elinolosuhteiden puolesta kamppailu oli yhteinen asia. Elinkeinoelämän nokkamiehille vallankumous epäilemättä tarkoitti kommunistien organisoimaa tihutyötä ja viennin hintakilpailukyvyn hävittämistä kotimaisilla tuotantokustannuksilla.
Kuisman teoksen yksi ansio on se, että hän reippaasti vastaa Haavikon kysymykseen: "kun kansa saa vallan, kuka sen saa". kun Gutzeit ja Tornator kansallistettiin, se tarkoitti ylimpien virkamiesten kuin A. K. Cajanderin vallan vahvistamista.
Demokratia ja parlamentarismi eivät olleet vielä kehittyneet kovin pitkälle. Virkamies- ja turvallisuuskoneisto säilyivät pitkään täysin oikeistolaisina. Käsittääkseni vasta 1960-luvun lopulla perinteinen oikeisto alkoi haastaa julkista byrokratiaa ja virkamiesvaltaa, koska piireihin nousi sosialidemokraatteja ja kansandemokraatteja. Demokratiassa vapailla vaaleilla valittu eduskunta voi säätää lakeja ja perustaa virastoja, jotka säätelevät elinkeinoelämän toimintaa. Se voi tuntua vapauden ja privilegioiden piirissä eläneistä ”holhoukselta”, virkamiesvallalta ja ”totalitaariselta”. Se on kuitenkin sitä aitoa kansanvaltaa.
Yksityisten yritysten intresseihin sitoutunut elinkeinopolitiikkaa kuulee paremmalla korvalla ”omien miesten” ehdotuksia, eikä demokraattisilla vaatimuksilla ole niin väliä. Ei ole itsestään selvyys, että kaikkina historiallisina ajanjaksoina vientiteollisuuden edut olisvat yhtä kuin koko kansantalouden etu.