Professori Ohto Manninen totesi sotahistoriaa tutkitun Suomessa valitettavan vähän ja toivoi sille lisää taloudellista tukea (HS 16.2.2005).
Kun sotahistoriaa esitellään laajasti julkisessa sanassa ja siitä ilmestyvät kirjat saavat tasostaan riippumatta suurta huomiota, syntyy mielikuva, että kyse olisi historian tutkimuksen ydinalueesta.
Sotahistoria ei kuitenkaan edusta suomalaista huippututkimusta, eivätkä perinteiset kysymykset ole tieteellisesti tärkeitä.
Sotahistorian arkipäivän suosio johtunee ennen muuta uusisänmaallisuuden noususta ja sinänsä oikeasta, kansallista itsenäisyyttämme puolustaneiden veteraanien uhrin kunnioittamisesta.
Historian tutkimuksen perimmäinen tavoite lienee lisätä ymmärrystämme ihmiskunnan nykytilanteeseen johtaneista prosesseista. Selkeässä keskiössä ovat tällöin vaikkapa yhteiskunnan talouden, ympäristön ja moniulotteisesti ymmärrettynä kulttuurien historiallinen tutkimus. Nämäkin alueet suorastaan huutavat kaikinpuolista tukea.
Sotahistorian tutkimus on Suomessa melko pitkälti vanhakantaista tapahtumahistoriaa, jossa on keskitytty joukko-osastojen toiminnan vaiheisiin kovin pieniäkin yksiköitä myöten. Poliittisella tasolla liikuttaessa on taas havaittu kerta toisensa jälkeen uusien dokumenttien valossa, että Josif Stalin yritti valloittaa Suomen.
Ymmärryksemme maailmasta ei olennaisesti kasva, vaikka sodassa kuolleiden määrä tarkentuu. Tiedämme ennestään heitä olleen tarpeeksi.
Historian tutkimus ei ole tieteenä faktojen identifiointia tai ”postimerkkeilyä”, jossa tavoitteena on ”kerätä koko sarja”, eikä sitä saa latistaa tapahtumareferaatiksi. Tieteellisessä historiassa faktojen identifiointi on vasta perustyö, jolle tutkimustyö rakennetaan, mutta suomalainen sotahistoria näyttää yleensä jäävän vain tälle tasolle.
Havaintojemme mukaan sotahistorian suurin ongelma Suomessa on sen kysymyksenasettelujen ja metodien köyhyys verrattuna kansainväliseen tutkimukseen.
Suomessa keskitytään uusien näkökulmien sijasta kansallisen myytin toisintamiseen.
Yhteiskunnallis-kulttuurisena ilmiönä sota on toki tärkeä ja kiintoisa. Tästä näkökulmasta voitaisiin sodasta saada uutta tietoa, jolla voitaisiin ymmärtää nykypäivää ja meitä ympäröivää maailmaa entistä paremmin. Olisikin tärkeää tutkia sotaa naisten, lasten, vähemmistöjen jne. kohtalona ja alakulttuurien maailmana ja siten purkaa Suomen kansallisen historian yhtenäistä kertomusta.
Kiintoisaa olisi myöskin pohtia sodan symboliikkaa, Mannerheim-myyttiä, armeijan sisäistä homoeroottisuutta ja kiiltokuvaupseereihin liittyvää sukupuolimystiikkaa.
Käsityksemme mukaan on kuitenkin rahojen haaskausta enää tutkia talvisodan tapahtumia, joukko-osastojen liikkeitä, kuolleiden määriä tai uhrata tutkimusvaroja entisen Neuvostoliiton arkistojen penkomiseen uusien mutta tieteellisesti täysin merkityksettömien yksityiskohtien löytämisen toivossa.
Jukka Korpela
Yleisen historian professori
Arto Nevala
Dosentti, erikoistutkija
Tiina Kinnunen
FT, yliassistentti
Joensuun yliopisto
Kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa 25.2.2005.