Pari äskettäistä tapausta toimikoon löyhinä aasinsiltoina tämän, sinänsä epämiellyttävän, mutta kuitenkin muistamisen arvoisen tapaussarjan esiin nostamiselle.
Keväällä virkaansa astunut tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili tovi sitten New Yorkissa, jossa hän puhui YK:n yleiskokouksessa, lobbasi Suomen jäsenyyttä turvaneuvostossa – ja tapasi presidentti Obaman. Suomen liittymisestä YK:n jäseneksi on kulunut 57 vuotta, ja niinpä ajatukset aivan aiheellisesti viivähtävät hetkisen Suomen ensimmäisen YK-lähettilään henkilössä.
Kun maamme kymmenen vuotta suursodan päättymisen jälkeen viimein sai oven auki ”kansakuntien kerhoon”, tuli ajankohtaiseksi miettiä, kenestä ensimmäinen lähettiläs. Häneen asetettiin tiettyjä edellytyksiä, ja hänen tuli olla vahvan kokemuksen omaava diplomaatti. Kysymykseen tulevia henkilöitä ei ollut luvalla sanoen monta. Suhteellisen kivuttomasti päätösvallan omaaja, presidentti J.K. Paasikivi päätyi vanhan polven todella kokeneeseen diplomaattiin George Achates Gripenbergiin. Kun Gripenberg keväällä 1956, presidentinvaihdoksen jo tapahduttua, suuntasi 1.4. New Yorkiin, hän tiedusteli presidentti U.K. Kekkoselta toimiohjeita. Kekkosen kerrotaan antaneen ohjeeksi ”pysytellä taka-alalla”, ja kehottaneen ensisijassa tarkkailemaan tilannetta. http://formin.finland.fi/public/downloa ... c9603ae%7D
G.A. Gripenberg
G.A. Gripenberg oli diplomaatti jo toisessa polvessa, hänen isänsä Alexis Gripenberg oli Tukholman-lähettiläs itsenäisyyden alkuvuosina, ja G.A. toimi hänen henkilökohtaisena avustajanaan, saaden täten ikään kuin Lauri Ihalaisen suositteleman ”oppisopimuksen” puitteissa perehdytystä, tai lähes isällistä ”vierihoitoa”.
Aluksi mainitsin, että syitä tämän jutun laadinnalle oli kaksi. Jos ensimmäinen oli Niinistön YK-reissun tiimoilta pieni muistelus Suomen ensiaskeleista YK-jäsenenä, niin toinen olkoon äskettäin ilmestynyt Suomen Lontoon-lähetystön tuhti historiateos, jota ehdin Stockmannin kirja-osastolla hieman hätäisesti silmäillä mm. Gripenbergin osalta. Teoksen arvoa tietolähteenä heikentää lähdeviitteiden puute. Tekijät kertovat, miten lähettiläs Saastamoisen kuoltua, tehtävää hoiti paikallinen kakkosmies veeteenä. Itse asiassa hänen odotettiin, tai ainakin eräät olettivat Wartiovaaran nimeämistä tehtävään – olihan se ikään kuin ”merkattu” suomenkielisille jo Saastamoisen nimityksen myötä. Saastamoisen sanotaan enemmänkin keskittyneen omien liiketoimiensa edistämiseen. -
http://www.finemb.org.uk/public/default ... ture=fi-FI
Kuinka ollakaan G.A. Gripenberg sattui oleskelemaan lomansa loppua Lontoossa juuri tuolloin… ja sai pyynnön alkaa hoitaa hommia. Viralliseen nimitykseen kului kaiketi vuoden päivät, ja matkan varrelle mahtui mm. eduskuntakysely, ja muuta kohinaa. Lähetystöhistoria lainaa pätkän eduskuntakyselyn sisällöstä ja muistinvaraisesti arvioisin sen kovasti muistuttavan kirjoitusta, johon tulen alempana. Sitä ennen kuitenkin vielä pari katsausta eri lähteisiin.
Suomalaisen diplomatian historia sisältää annoksen intrigejä ja itse pääasialle kenties varsin riskaabelia salailua ja kähmintää. Eräs esimerkki sellaisesta tässä:
Eräs Suomen historian suuri pieni asia, suorastaan ”trauma”, on niin sanottu jartseviana, eli Neuvostoliiton saladiplomatian erikoiskuvio Talvisotaa edeltävinä aikoina, Itävallan liittämisestä Saksaan huhtikuussa 1938 aina sodan alkamisen alustoihin asti. Max Jakobson kertoo Väkivallan vuodet –historiansa I-osassa:
”Jartsev vannotti Holstia pitämään neuvottelut salaisina. Niistä ei saanut kertoa edes Neuvostoliiton lähettiläälle. Holsti hoiti kuitenkin tiedottamisen omalla tavallaan. Hallituksen piirissä hän kertoi siitä pääministeri Cajanderille ja valtiovarainministeri Tannerille, mutta ei esimerkiksi Maalaisliiton vahvalle miehelle, puolustusministeri Juho Niukkaselle. Puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim ja puolustusvoimien komentaja, kenraali Österman eivät saaneet siitä tietoa. Sen sijaan Ruotsin ulkoministerille Rickard Sandlerille Holsti lähetti välittömästi henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän selosti Jartsevin käyntiä, mutta toimitti sen perille erityiskuriirin välityksellä suomen Tukholman-lähetystön ohitse. [Niinpä lähettiläs J.K.] Paasikiveä hän ei informoinut. Hän kertoi Jartsevin aloitteesta Britannian Helsingin-lähettiläälle, mutta ei lähettänyt siitä tietoa [Suomen lähettiläälle] Gripenbergille Lontooseen. Näin hän asetti Suomen lähettiläät Tukholmassa ja Lontoossa kiusalliseen asemaan: he tiesivät Suomen [äärimmäisen tärkeästä, VH] tilanteesta vähemmän kuin heidän asemamaansa ulkoministeriöt.”
Tuossa tilanteessa J.K. Paasikivi ja G.A. Gripenberg olivat ”kohtalotovereita”, perusteettomasti tärkeätä tietoa vaille jätettyjä.
G.A. Gripenberg - sisäpiirin mies
G.A. Gripenbergillä oli erittäin läheinen suhde puolustusneuvoston puheenjohtajaan, marsalkka Mannerheimiin. Gripenbergin veli, majuri Michael Gripenberg oli naimisissa Mannerheimin sisaren, marsalkalle hyvin läheisen Marguerite (Kissie) Mannerheimin kanssa. Niinpä G.A. Gripenberg oli, paitsi elämänaikuinen ystävä, myös, Jakobsonin sanoja lainatakseni, ”ennen muuta Mannerheimin luottomies”.
Jatkosodan aikana Suomen asioista tunnetusti päätti hyvin suppea sisäpiiri. Jakobson määrittelee jatkosotaan johtaneen vaiheen johtajiston kokoonpanon seuraavasti:
Rytin ja Mannerheimin [siis presidentin ja ylipäällikön] ympärille muodostui pieni sisäpiiri, johon kuuluivat mm. puolustusministeri Rudolf Walldén ja osittain ulkoministeri Rolf Witting. Berliinin-lähettiläs T.M. Kivimäki ja Lontoosta Tukholmaan siirtynyt G.A. Gripenberg olivat tärkeitä neuvonantajia. Väinö Tanner työväenliikkeen johtajana oli itseoikeutettu sisäpiiriläinen silloinkin, kun hän oli hallituksen ulkopuolella. Moskovan-lähettiläs J.K. Paasikivi piti kiinteää yhteyttä ulkopoliittiseen johtoon, mutta joutui vähitellen siitä syrjän asemapaikkansa vuoksi: Moskovaan ei uskallettu lähettää salaisia tietoja. Siis sama ”konservatiivinen johtoryhmä”, joka oli pannut alulle pohjoismaisen suuntauksen [1935 lopulla ja 1936 alkuvuodesta], piti välirauhan aikana ohjaksia käsissään.
Mutta palatkaamme Lontooseen 1932.
Ennen kuin G.A. Gripenbergin tie johti suomalaisen nomenklaturan keulille ja aivan huipun tuntumaan, hänen tiensä kulki Iberian niemimaan ja Etelä-Amerikan lähetystöjen kautta.
Gripenberg-suvun esittely kertoo napakasti:
G.A. ja Michael Gripenbergin isä oli ”vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja ja itsenäisyysaktivisti, valtioneuvos, itsenäisen Suomen ensimmäinen Ruotsin-lähettiläs Alexis Gripenberg (1852-1927). – Suomen kannalta merkittävä oli Alexis Gripenbergin pojan Georg Achates (G.A.) Gripenbergin (1890-1975) elämäntyö. Hän oli yksi itsenäisen Suomen merkittävimmistä diplomaateista. Hänen veljensä majuri Frans Mikael (Michael) Gripenberg (1882-1941) oli Suomen Punaisen Ristin pitkäaikainen pääsihteeri.” [Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö]
Kuten muistettaneen, marsalkka Mannerheim omisti paljon aikaa Suomen Punaiselle ristille jo 1920-luvulta alkaen. Hänellä oli tapana muodostaa oma, mieleisensä esikunta ympärilleen, missä toimikin. Hänen tuttavuudestaan ei varmastikaan ollut haittaa majuri Gripenbergille.
Polvinen kertoo
Nyt lainaan Tuomo Polvisen J.K. Paasikivi – Valtiomiehen elämäntyö 2-osa 1918-1939, selostuksen G.A. Gripenbergin Lontoon-lähettilääksi nimittämismenettelystä 1932:
”Paasikiven ja Mannerheimin yhteistyö ei rajoittunut kampailuun puolustusmäärärahojen varmistamiseksi. Lontoon lähettilään Armas Saastamoisen kuoltua kenraali [Mannerheim] saapui 18.10.1932 pääjohtajan [siis Paasikiven] puheille ehdottamaan viran uudeksi haltijaksi Buenos Airesissa Suomen edustajana toimivaa G.A. Gripenbergiä. Ehdokkaan henkilökohtaisia ominaisuuksia arvostava Paasikivi asettui samalle kannalle ja puhui Mannerheimille antamansa lupauksenmukaisesti myös ulkoministeri Aarno Yrjö-Koskiselle Gripenbergin puolesta. Paasikiven kanssa muista asioista käymässään puhelinkeskustelussa Risto Ryti tiedusteli, eikö tämä itse [siis Paasikivi] olisi halukas lähtemään Lontooseen. Siellä parhaillaan käytävissä kauppasopimusneuvotteluissa hänen panoksensa voisi muodostua tärkeäksi. Paasikivi vastasi kieltävästi.
Savu ei kuitenkaan syntynyt ilman tulta. Seuraavana päivänä Yrjö-Koskinen soitti pääjohtajalle Kansallispankkiin ilmoittaen saaneensa hallitukselta tehtäväksi tarjota Lontoon lähettilään tehtävää Paasikivelle. Taustana, josta ulkoministeri ei tosin maininnut, oli Gripenbergiin kielipoliittisista syistä kohdistunut vastarinta. Yhtä kaikki pääjohtaja torjui tarjouksen suoralta kädeltä. ”Wastasin, että en voi enää lähteä uudelle alalle. Olen pankissa niin kauvan kun olen (ainakin kriisin ohi), ja sitten rupean vapaaksi mieheksi, mm. kirjoittamaan muistelmiani (myös routavuosista). Kannatin edelleen Gripenbergiä. Y-K sanoi hänellä kyllä olevan kannatusta (ellen minä mene)”.
Paasikivi temperamenttinsa armoilla
Asian vuodettu julkisuuteen Paasikiven kieltäytyminen ei pelastanut häntä joutumasta Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsijan Sasu Punasen hyökkäyksen kohteeksi: ”Juho Kusti Paasikivi lähettiläsehdokkaana! No istu ja pala!” Suomen tärkeitä vientietuja ajamaan tarvittiin Lontooseen ennen muuta sitkeätä neuvottelijaa. ”Mutta ken tietää Sir Juhomme temperamentin, hänen maankulun kärttyisyytensä ja mihin tahansa muuhun kuin neuvottelijan ammattiin sopivan satraapin luonteensa, hänen täytyy kauhistua ajatellessa, että on saattanut syntyä ajatuskin tämän miehen mahdollisuudesta tällaiseen tehtävään”.
”Riikinruotsalaisen juristikoulutuksen” saanut aatelismies Gripenberg ei Sasun mielestä liioin voinut tulla kysymykseen. Hänen vaimonsakaan ei ollut suomalainen! [G.A. Gripenberg oli avioitunut toiseen liittoonsa 1927 Marguerite Winfred Moseley-Williamsin kanssa, vaimon isä oli brittiläinen tilanomistaja, everstiluutnantti Edvard Oswald Moseley-Williams, VH]. Sopivin ehdokas olisi tietenkin Väinö Tanner, vaikka tämä arvatenkaan ei olisi käytettävissä. Erään mahdollisuuden tarjosi Rudolf Holsti, jos kohta ”hänen heikkoutensa tunnetaan”.
Paasikivi kiihtyi kieltäytymisestä tienneen Sasu Punasen silti harjoittamasta ”ruokottomasta haukkumisesta”. Tarton rauhanneuvottelijan panostakaan sosialistit eivät nähtävästi halunneet enää muistaa. ”Nykyään on elämä maassamme tosiaankin mennyt matalalle. Kyllä on surkeata! Mitähän tästä lopuksi tulee?... Lurjusmaista!”, [J.K. Paasikivi pauhasi 27. ja 29.10.1932 päiväkirjassaan, jonka hän saattoi aavistaa joskus tulevan julkiseksi].
Paasikiven kieltäydyttyä hallituksen enemmistö asettui Holstin kannalle. Presidentti Svinhufvud nimitti silti Gripenbergin, vaikka hän esittelyssä saikin taakseen Yrjö-Koskisen lisäksi vain ruotsalaiset ministerit.” [Polvinen: JKP 2-osa]
Paasikivi pimittää vuorostaan Gripenbergiä
Tulkoon vielä mainituksi, että myöhemmin Gripenbergin diplomaattiura vielä kiertyi alkusijoilleen, eli Tukholmaan, jossa hän sotavuosien aikana teki arvokasta työtään isänmaansa hyväksi. Tuon Paasikiven raivokohtauksen jatkeeksi sopinee lainata tähän kappale Jukka Seppisen ja Martti Häikiön kirjoittamasta G.A. Gripenbergin nimiartikkelista Kansallisbiografian sivuilta. Siinä tutkijakaksikko kirjoittaa:
”Erityisen merkityksellinen oli Paasikiven käynti Tukholmassa helmikuussa 1944, jolloin Neuvostoliiton lähettilään Kollontain ja Paasikiven välillä käynnistyi ensimmäinen vakava yritys saada Suomi sodasta. Gripenberg joutui seuraamaan sivusta Suomen historian merkkitapahtumaa Tukholmassa. Paasikivi ei ottanut Gripenbergiä mukaansa Kollointain luo kertaakaan, vaikka hän tapasi tämän kaikkiaan kolme kertaa. Tämä on tietysti hyvin erikoista. Gripenberg sai tietää vain sen, minkä Paasikivi halusi hänelle kertoa. Paasikiven ja Kollointain tapaaminen ei ratkaissut Suomen rauhankysymystä, ja on kysymyksenalaista, edistikö se ylipäätään rauhanomaisen ratkaisun syntymistä Suomen ja Neuvostoliiton välille. Neuvostoliitto julkaisi nimittäin pian Paasikiven saamat rauhanehdot, asetti Suomen rauhanhalun kyseenalaiseksi, heikensi näin Suomen asemaa lännessä, hyökkäsi kesäkuussa ja pakotti Suomen rauhaan syyskuussa 1944”.
G.A. Gripenberg julkaisi vuonna 1960 diplomaattielämänsä keskeisten vuosien muistelmat ”Lontoo-Vatikaani-Tukholma”, jossa hän Tukholman osuudessa käsittelee myöskin talven 1944 rauhankosketuksia. Gripenbergin käsityksen mukaan Suomi ei kesällä 1944 saavuttanut minkäänmaailman torjuntavoittoa, vaan kärsi tappion torjuessaan tarjotut aselepoehdot keväällä 1944.
Kekkonen kirjoittaa
Mitähän ”Sir Juho” mahtoi sanoa, kun hänen – ja muiden suomalaisten – silmien eteen avautui 3.6.1933 Urho Kekkosen teksti samasta nimityksestä, joka siis miltei tappiin vuoden ympäri pysyi ”tapeetilla”.
Kekkonen pauhasi oikein ”Kainuun mitalla”. Hän oli kiivaassa kielikiistassa suomalaisuusrintamassa, ja hänellä oli omat syynsä muutoinkin ottaa ruotsinkielinen aatelismies tähtäimeensä.
Samalla hän tuli kuitenkin (jälleen) astuneeksi monille tärkeille varpaille, jos kohta kohotti omaa mainettaan tuolloisten kanssalaistensa keskuudessa. Suurimmat varpaat, joiden päälle hän alla olevalla häväistyskirjoituksellaan tuli astuneeksi, eivät olleet sen pienemmät, kuin sotamarsalkka Mannerheimin (nimitetty 4.6.1933) tunnetusti arat ja paljon kokeneet varpaat, tuon G.A. Gripenbergin, tekisi mieli melkein sanoa, sydänystävän, viileän ja harkitsevan diplomaatin.
Tämä on niin tankeaa tekstiä, että tätä en ryhdy palastelemaan. Tämä on otettava sellaisenaan, kokonaan, tai sitten ei lainkaan.
Mutta tähän yhteyteen, suomalaisen diplomatian vaiheiden kuvauksena ja alussa mainittuihin tapaussattumuksiin liittyvänä se ansaitsee tulla tälläkin tavalla julki. Jostain syystä sitä ei ole pahemmin esille tuotu, vaikka joskus olisi aihettakin ollut, mutta löytyyhän se Kekkosen julkaistun tuotannon nettiaarteistosta [4611]
Näin U.K.K.: http://www.doria.fi/handle/10024/11220
”Tapaus Gripenberg.
Suorastaan käsittämättömältä on vaikuttanut se itsepäisyys ja se kansallisen mielipiteen halveksinta, jota maan hallitus on osoittanut Lontoon lähettiläspaikan täyttämisessä ruotsalaisella miehellä. Vaikka hallituksella piti olla hyvin tiedossaan, että koko maan suomalainen mielipide, eräitä puutavarapiirejä lukuun ottamatta, mitä jyrkimmin vastusti Lontoon lähetystön ruotsalaistoimenpiteiden kruunaamista entisen Ruotsin kansalaisen nimittämisellä lähetystön päälliköksi, se siitä huolimatta, heti eduskunnan hajaannuttua, nimitti hra Gripenbergin ministeriksi Lontooseen.
Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin, kuinka hallitus joutui suorastaan koomilliseen asemaan päätettyään 11.5. pitämässään täysi-istunnossa esittää hra Gripenbergin nimittämisasian seuraavana päivänä pidettävässä presidentin esittelyssä ja muistamatta silloin, että seuraava päivä, 12.5. oli J.V. Snellmanin, kansallisen herättäjämme, kunniapäivä. Hallituksen kipeä omatunto osoittautui siinä, että hra Gripenbergin nimitystä ei otettu esille Snellmanin päivänä, vaan siirrettiin kolmella päivällä eteenpäin.
Hra Gripenbergia on syytetty siitä, että hän v. 1916, aikana, jolloin Suomen tulevaisuus näyttäytyi synkkääkin synkemmältä, haki Ruotsin kansalaiseksi ja hylkäsi isänmaansa. Vasta vapaussodan onnellisesti päätyttyä hän pyrki ja pääsi Suomen kansalaiseksi ja Suomen Ulkoasiainhallinnon palvelukseen, jossa hän sitten, erästä episodia lukuun ottamatta, on yhtämittaisesti toiminut. Tätä hra G:n isänmaan hylkäämistä on hallituksen taholta puolustettu, selittämällä sen tapahtuneen ”isänmaallisista motiiveista”. Onpa nyt pari entistä aktivistia pantu todistamaan hra G:n puolesta. ”Isänmaalliset motiivit” ovat ulkoministeriössämme ennenkin – se tulee tässä mieleen – näytelleen kansalaisuuskysymyksissä hyvin tärkeää osaa.
Parisen vuotta sitten kiinnittyi suomalaisen yleisön huomio Suomen Tukholmassa olevan lähetystön lähetystösihteeriin, Boreniukseen, joka oli anonut Ruotsin kuninkaalta, että hänen toivorikas poikansa otettaisiin Ruotsin kansalaiseksi. Tämän mitä tahdittomimman teon vuoksi vaadittiin Boreniuksen erottamista, mihin silloinen hallitus ei tahtonut millään suostua. Silloin esitettiin myös, että hra Boreniuksen teon takana oli isänmaalliset vaikutteet, sillä hän halusi saada poikansa ruotsalaiseen kadettikouluun, jotta tämä sitten tulevan vaaran hetkellä voisi johdattaa ruotsalaisen armeijan entisen isänmaansa turvaksi Rajajoelle!
Ne todistukset, jotka hra Gripenbergin puolesta on esitetty, ovat vain sanoja ja mielipiteitä, ne eivät todista mitään erikoista. Ne ovat toistoja hra G:n ”tarmosta ja työkyvystä”, joita legendanomaisiksi käyneitä tietoja hra G:n inspiroimalta taholta on jo toista vuosikymmentä tavan takaa levitetty. Erikoisesti yksi kohta puolustelmissa kiinnittää huomiota. Prof. Gummerus [toinen edellä mainituista ex-aktivisteista, VH] väittää, että ”G:n toiminta suomalaisten aktivistien riveissä epäilemättä asetti hänet Ruotsin hallituksen silmissä sellaiseen valoon, joka ajan pitkään olisi tehnyt hänelle mahdottomaksi astua Ruotsin viralliseen palvelukseen”.
Tämän olettamuksen laita on kuitenkin hyvin kyseenalainen, sillä miksikä Ruotsin hallitus v. 1916, johon mennessä hra G:n toiminta suomalaisten aktivistien piirissä oli tullut tunnetuksi – jos oli – ryhtyi Pietarin hovissa aivan erikoisiin toimenpiteisiin G:n vapauttamiseksi Suomen kansalaisuudesta, ja miksi se silloin otti G:n Ruotsin kansalaiseksi, vaikka hän arvatenkaan ei ollut täyttänyt erästä kansalaiseksi pääsemisen edellytystä: määräaikaista maassa asumista.
Hra Gripenberg on nimitetty, ja tällä hetkellä ei siihen asiaan muutosta saada. Juttu olisi saanut jäädä tässäkin käsittelemättä, ellei hra Gripenbergin menneisyys olisi eräässä toisessa yhteydessä joutunut taas esille. Tohtori Aaro Pakaslahden huomiota herättäneessä väitöskirjassa ”Suomen politiikka maailmansodassa” tehdään selkoa Ruotsin nuoroikeiston suunnitelmista [ensimmäisen] maailmansodan puhjettua saada Ruotsi yhtymään sotaan keskusvaltojen puolelle.
Ruotsin n.s. sotapuolue olisi ollut taipuvainen aloittamaan sotatoimet Venäjää vastaan Suomen irrottamiseksi Venäjästä m.m. sillä ehdolla, että Suomi luovuttaisi Ahvenanmaan ja Pohjois-Suomen Kemijokea myöten Ruotsille [vahvennus VH:n].
Nämä ruotsalaisten vaatimukset tulivat suomalaisten aktivistien tietoon syksyllä 1914, jolloin sotapuolueen lähetit saapuivat tänne tunnustelemaan maaperää. Tiedon Suomen alueen pirstomissuunnitelmista tuoneiden lähettien joukossa oli hra Gripenberg, nykyinen Lontoon lähettiläämme.
Jo toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan itsenäisyysliikkeen alkuvaiheista tohtori Ruutu esitti nämä seikat, jotka nyt ovat uudestaan tulleet esille tohtori Pakaslahden äsken ilmestyneessä teoksessa.
Kummassakaan teoksessa ei tehdä asiasta enempiä johtopäätöksiä. Eikä ole tarviskaan, sillä itse tosiasiahan on selvä. ”Tapaus Gripenberg” on saanut näistä jo unohdetuista seikoista lisävalaistusta.
Tulee muistaa, että hra G. on myöhemminkin tullut kosketuksiin Ahvenanmaan asian kanssa. Hänen isänsä, valtioneuvos Alexis Gripenberg, Suomen ensimmäinen lähettiläs Ruotsissa, jonka vaikutusvalta poikaansa kuvaa se, että nykyinen Lontoon lähettiläämme kai lähinnä hänen mielipiteensä pakottamana kuvataan siirtyneen Ruotsin kansalaiseksi, oli taipuvainen luovuttamaan Ahvenanmaan Ruotsille [vahvennus VH:n].
Tämän kantansa takia hän sai jättää lähettiläänpaikkansakin. Ja hänen poikansa, solidaarisena isänsä kanssa, erosi samassa yhteydessä ulkoasiainhallintomme palveluksesta, jouten ”miehekkään tekonsa” takia – kuten silloin arviointi kuului – ystäviensä ja aatetoveriensa juhlimaksi”.
Tähän päättyy Kekkosen teksti vuodelta 1932. [kappalejaon väljennys, VH:n]
Tähän en saata jatkaa muuta kuin kaksi lyhyttä kommenttia.
Tämän kirjoituksen alussa mainittiin kaksi ajankohtaista kytkentää tämän kompilaation ja nykypäivän kesken: Niinistön YK-odysseia sekä Suomen ensimmäisen YK-lähettilään nimitys 57 vuotta sitten ja hänen saamansa evästykset hänen astuessaan virkaansa 1.4.1956.
Mutta onpa tässä kolmaskin kytkentä, joka etsimättä tulee mieleen.
Juuri muutama päivä sitten iltapäivälehdet revittelivät otsikoita Jukka Tarkan uunituoreen Suomen sotienjälkeisten vuosikymmenten ulkopolitiikkaa ansiokkaasti valottavan ”Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990” –järkäleen tiimoilta. Siinähän Tarkka asiantuntijan viileydellä mainitsi Kekkosen fundeerailleen mahdollisuutta esittää Viipurin ja Kannaksen takaisinsaantia vaihtokaupalla, jossa vastikkeena olisi osia Lapista. Viittaan tuohon Kekkosen tasan 80 vuotta sitten paahtamaan tekstiin, jossa hän paheksuvaan sävyyn kertoo isä-Gripenbergin sondeerauksista hieman samantyyppisen asian liepeillä. Kekkosen maakaupoista muistan lukeneeni jo pikkupoikana, joskus 1960-luvulla.
Mutta sitten vielä se viimeinen kysymys.
Kun Kekkonen jäi Talvisodan hallituksesta ulos, se tapahtui varmasti hyvistä ja monista syistä.
Mutta luettuani ylempänä olevan, olen melkoisen varma, että vaikka jotkin tahot olisivat esittäneet Kekkosta sotahallitukseen, voimakkaastikin, häntä ei sinne olisi saatu mahdutettua. Mannerheimilla, jolla tuossa vaiheessa, sodan sytyttyä, oli paitsi hermot tiukalla, myöskin tunnetusti hevosen muisti, kyllä hän nyt hyvinkin vuoteen 1932 saakka muisti, ja hyvin muistikin.
.