Heikki Ylikankaan kirja
Yhden miehen jatkosota julkaistiin vuonna 2009. Siinä Ylikangas vastasi aikaisemman teoksensa
Romahtaako rintama (2007) nostattamaan kritiikkiin, joka kuuden kirjoittajan toimesta oli esitetty teoksessa
Teloitettu totuus (2008). ”Yhden miehen jatkosodan” jälkeen ilmestyi vielä
Teloitetun totuuden tekijöiden kirjoitus Historiallisessa aikakauskirjassa 3/2010. Tämän jälkeen ei kesän 1944 dramaattisista tapahtumista olekaan sitten kirjoitettu.
Ainakin minä olisin yllättynyt, jos Ylikangas olisi jättänyt viimeisen sanan ns. vastapuolelleen. Koska uusien tieteellisten argumenttien esittäminen ei ilmeisesti enää Ylikankaaltakaan onnistu, on keinoksi valittu vanhan kertaaminen fiktion avulla. Kaunokirjallisena teoksena
Aseveljen petos ei mielestäni ole erityisen hyvin onnistunut. Sujuvaa kerrontaa siinä toki on, mutta muuten on pakko yhtyä Helsingin Sanomien arvioon, jonka mukaan kirjan virolaisia vapaaehtoisia käsittelevä teema jää irralliseksi ja päämajan tapahtumien varjoon. Virolaisteeman olisikin voinut jättää pois, ja keskittää tapahtumat kokonaan päämajaan. En myöskään pidä Ylikankaan tavasta käyttää muuallakin kuin dialogissa puhekielisiä ilmaisuja, kuten ”vissi” tai ”tykkänään”, joita hän viljelee myös tietokirjoissaan. Samoin Ylikankaan tapa käyttää itse keksimiään uudissanoja, kuten ”sotakalut” tai ”henkituomio”, ei mielestäni tuo teokseen taiteellista lisäarvoa. Kielen kehittäjänä Ylikangas ei tosin ole yksin. Toinen emeritusprofessori, Matti Klinge, on myös kunnostautunut tässä suhteessa. Kirjassa esiintyy myös joitakin Ilmari Turjan näytelmästä tuttuja kielikuvia, kuten luopuminen Viipurista ”miekan iskutta” sekä ”Suomen armeija taistelee taas”. Mitään yksinoikeutta ei Turjalla näihin ilmaisuihin toki ole.
Aseveljen petoksen ongelma on mielestäni kirjan lähtökohdassa; se on kirjoitettu aikaisemmin tietokirjoissa esitettyjen väitteiden kertaamiseksi. Kirjoittaja on halunnut esittää uudelleen kesää 1944 koskevat näkemyksensä, ja on sitten vaihtelevalla menestyksellä rakentanut kerrontaa näiden väitteiden ympärille. Ja väitteitä ja näkemyksiä on paljon. Epäluotettavaksi koetulle äärivasemmistolle ei uskallettu antaa asekoulutusta, kuten ylipäällikkö ehkä hieman yllättävästi toteaa parturilleen, rouva Himaselle. Heinrichsin ”ampumiskäsky” johti luonnevikaisten ja juoppojen upseerien toimesta niin lukuisiin ampumisiin, että sotaväen rikoslakia piti muuttaa paukuttelun hillitsemiseksi. Kenttäoikeudessa kuolemaantuomitut olivat vasemmistolaisia. Päämajassa oltiin myös kaukonäköisiä myöhemmän tutkimuksen suhteen. Sota-arkisto ”seulottiin” (Ylikankaan tietokirjoissaan käyttämä termi) päämajoitusmestarin aloitteesta, ja koska tutkijat tunnetusti ovat ”sidottuja kirjallisiin dokumentteihin” (tästä Ylikangas syytti kriitikkojaan), eivät armeijan kannalta kiusalliset seikat paljastu sodan jälkeenkään. Kaiken kukkuraksi on päämajoitusmestari vieläpä niin huomaavainen, että todistaa Ylikankaan teorian talvisodan rauhanteosta oikeaksi. Enempää ei voi päämajaupseerilta vaatia.
Aseveljen petos on fiktiota, eikä Ylikankaan edellä mainittujen, perättömäksi osoitettujen väitteiden pitäisikään antaa häiritä lukukokemusta. Itse en kuitenkaan voinut tätä välttää, ja viihdyinkin paremmin kirjan niiden kohtien parissa, joissa on pohdinnalle avoimia kysymyksiä. Eräs tällainen on 20.6.1944 annettu aseenkäyttöohje. Kenen aloitteesta se syntyi? Ylikangas panee sen romaanissaan Airon piikkiin, mutta epäilen ohjeen syntyneen ylipäällikön aloitteesta. Mannerheim korosti jo loppuvuodesta 1941 päällikköjen ja komentajien velvollisuutta pitää järjestystä yllä joukoissaan tarvittaessa vaikka asetta käyttämällä. Tässä suhteessa 20.6. annettu ohje ei ollut ristiriidassa ylipäällikön aikaisempien käskyjen kanssa, kuten Ylikangas on Mannerheimin laittanut lausumaan. Se, että käsky annettiin lopulta Heinrichsin nimissä, on saattanut johtua ylipäällikön haluttomuudesta tulla liitetyksi niin ikävään asiaan kuin aseenkäyttöön omia sotilaita kohtaan. Mannerheim oli, kuten tiedetään, tarkka omasta imagostaan.
Kovin pahasti pieleen ei Ylikangas välttämättä osu siinä, kun hän Airon suulla toteaa, että ”[s]ynkkä viesti annostellaan ukolle aina pala palalta, syötetään pitkässä liemessä”. Monet päämajan ongelmista vuonna 1944 juontavat todennäköisesti juurensa ylipäällikön persoonaan, hänen ikäänsä ja terveyteensä. Hän on ollut työyhteisön jäsenenä varsin vaativa, ellei jopa hankala. Hän on ollut väsynyt, kiukutteleva, kunniastaan arka sekä omannut vanhentuneet tiedot ja taidot sodankäynnin suhteen. Hänen lähimmät työtoverinsa ovat todennäköisesti ylipäällikköä, mutta myös itseään, säästääkseen toimineet toisin kuin olisivat menetelleet aktiivi-iässä olevan terveen esimiehen kanssa. Mannerheimille asiat eivät olleet pelkkiä asioita, vaan niissä oli usein mukana arvovaltaan liittyviä tekijöitä. On esimerkiksi helppo kuvitella, että painopisteen siirtäminen Itä-Karjalasta Kannakselle on ollut hänelle vaikeaa mm. siksi, että sitä ehdotettiin hänelle jo keväällä 1944 siviilien (mm. Ryti) toimesta.
Ylikangas on romaanissaan laittanut myös päämajan upseerien rouvat pohtimaan suurstrategisia kysymyksiä. Ja ehkä näin on hyvä, sillä maallikot ja muut asioita ymmärtämättömät osaavat ehkä joskus tehdä tarpeellisia ”tyhmiä kysymyksiä”. Rouva Paasonen nimittäin päätyy ihmettelemään, kuinka ”venäläiset pystyivät murskaamaan Saksan voittamattomat miljoona-armeijat, mutta eivät murtamaan suomalaisten siihen nähden suhteellisen vähävoimaista puolustusta Kannaksella”. Tämä, ja torjuntavoittoon liittyvä problematiikka ovat mielestäni mielenkiintoisimpia Ylikankaan romaanin herättämiä kysymyksiä. Mitä Neuvostoliitto lähti hyökkäyksellään 9.6.1944 hakemaan? Laskettiinko Neuvostoliitossa, että 260 000 miehellä (romaanin Paasosen arvio) Suomi voitaisiin miehittää?
Ohto Manninen on tutkinut Neuvostoliiton tavoitteita kesällä 1944 ja tullut ymmärtääkseni siihen tulokseen, että joukkojen oli tarkoitus jatkaa Kymijoki-linjalle ja siitä edelleen Helsinkiin. Tähän ei ole huomauttamista, mutta minulla on sellainen käsitys, että mainitut tavoitteet oli annettu komentajille
sotilaallisesta näkökulmasta. Toisin sanoen, Suomen operaatioon oli varattu tietty aika, kalusto ja joukot. Tavoitteena oli edetä mainittujen edellytysten puitteissa niin pitkälle kuin mahdollista, ja etenemistä varten oli komentajille asetettu tavoitteet, sijainnit, joihin heidän tuli pyrkiä. Oma kysymyksensä on sitten se, mihin Stalin oli asettanut
poliittiset tavoitteensa. Suomi piti vähintään irrottaa sodasta ja samalla paikata puna-armeijan kolhiintunut kunnia, mutta pitikö Suomi miehittää, ja vieläpä liittää pysyvästi osaksi Neuvostoliittoa? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttäisi asiantuntemusta arvioida Neuvostoliiton hyökkäysvoiman riittävyyttä Suomen miehityksen suhteen. Onko realistista ajatella, että Stalin katsoi varatun voiman riittävän Suomen miehitykseen? Minulla ei tähän asiantuntemus riitä, mutta olisin ehkä taipuvainen yhtymään rouva Paasosen näkemykseen tässä. Eli jos Neuvostoliitto todella olisi tähdännyt Suomen armeijan murskaamiseen sekä maan miehitykseen ja miehitettynä pitämiseen, olisi se varannut yritykseen enemmän voimaa ja aikaa. Omasta näkökulmastani tämä kysymys jää kuitenkin toistaiseksi vastausta vaille. Ja varmaa vastausta tuskin saamme, ennen kuin Venäjän arkistot avautuvat tämänkin kysymyksen suhteen.
Neuvostoliiton tavoitteisiin liittyy olennaisesti kysymys torjuntavoitosta. Ja torjuntavoitto on asia, jolla on aina ollut kova kysyntä. Torjuntavoittoa on tarvittu heti sodan jälkeen, ja sitä tarvitaan kipeästi edelleen. Jos ajatellaan termiä käyttäneitä aikalaisia komentajia (esim. Oesch), niin heidän näkökulmastaan sen käytölle on helposti ymmärrettäviä syitä. On selvää, että Kannaksella divisioonaa, armeijakuntaa tai armeijaa komentanut upseeri päätyy pohdinnassaan siihen, että käydyt taistelut olivat nimenomaan torjuntavoitto. Jos ne eivät sitä olisi, olisi taistelu tai sota hävitty. Ja missä on sellainen upseeri, joka haluaisi myöntää hävinneensä taistelun tai sodan?
Jatkosotaan ei kuitenkaan lähdetty sillä mielellä, että Suomen rajaksi muodostuisi se, mikä se nyt on. Jatkosotaan lähdettiin, jotta Saksan tuella saataisiin talvisodassa menetetyt alueet takaisin, ns. turvalliset rajat Itä-Karjalaan, ja taisipa jollakulla olla hieman heimoaatettakin mukana. Kun rauha syksyllä 1944 tehtiin, ei näistä tavoitteista ollut jäänyt käteen mitään. Meni sekä oma että Itä-Karjala, ja päälle tulivat vielä raskaat sotakorvaukset sekä sota Lapissa entistä aseveljeä vastaan. Ei siis ole ihme, että monet aikalaiset kokivat sodan hävityksi. Miten he ja tulevat polvet sitten kestäisivät sodan aiheuttamat tappiot ja kärsimykset? Mistä saada voimavaroja ponnistaa eteenpäin? Tähän tarvitaan torjuntavoittoa ja sodan tavoitteiden päivitystä. Jotta jatkosota tappioineen ja teloituksineen kaikkineen näyttäytyisi edes jollain tavalla mielekkäältä ja kestettävältä, on sen oikeastaan pakko päättyä torjuntavoittoon. Sodassa ei enää ollutkaan kyse turvallisten rajojen hankkimisesta tai Karjalan palauttamisesta, vaan Suomen säilymisestä itsenäisenä kansakuntana. Ja tässä suhteessa meillä on suorastaan huutava tilaus sellaiselle tulkinnalle, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki kesällä 1944 Suomen miehitykseen ja liittämiseen Neuvostoliittoon. Ellei näin olisi, putoaisi torjuntavoitolta pohja pois, ja sitä taas emme helpolla kestäisi.
Riippumatta siitä, perustuuko torjuntavoitto historiallisesti kiistattomiin faktoihin vai ei, saavat kesän 1944 tapahtumat mielestäni joskus hieman liikaa huomiota jatkosodan hyökkäysvaiheeseen 1941 verrattuna. Armeija kävi tuolloin voitokkaita taisteluja ja kärsi kovimmat tappionsa. Karkuruuttakin esiintyi hyökkäyksen alkuvaiheessa tappioihin suhteutettuna vähän. Tästä huolimatta sodan muistelu ja erilaiset kunnianosoitukset ovat viime vuosikymmeninä pyörineet aika vahvasti Talin, Ihantalan, Tienhaaran ja Vuosalmen seuduilla. Suomen sotilaan nimimerkki ”Kari” on mielestäni syystä kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota
kolumnissaan.
Emma-Liisa kirjoitti:Mannerheim ensin luhistuu ja Viipurin menetyksen jälkeen odottaa jo panssareita Mikkeliin, mutta näyttelee Marttiselle toiveikasta päättäväisyyttä, joka sitten sai tehosikin ja sai tämän joukkoineen pitämään Tiehaaran. Tuo kohtaus on - ainakin fiktiona - parempi kuin elokuvan Tali-Ihantala 1944 marski.
Ja se ei ole vielä paljon se. Åke Lindmanin
Tali-Ihantala on mielestäni yksi kaikkien aikojen huonoimmista sotaelokuvista. Se ei oikeastaan ole edes elokuva, vaan pikemminkin jonkinlainen kömpelösti näytelty dokudraama. On sääli, ettei Suomessa ilmeisestikään ole resursseja tehdä kunnon elokuvia esim. juuri kesän 1944 tapahtumista.
Emma-Liisa kirjoitti:Kesän 1944 päämajassa väitetään, ettei karkureiden joukossa ollut juurikaan suojeluskuntalaisia. Mitenkähän asiaa tutkittu tai edes voitu niin nopeasti tutkia, että tieto olisi ehtinyt päämajaan, kun kaikkia karkureita oli tuskin edes tavoitettu ja tutkittu?
Selvähän se on, ettei päämajassa voitu tietää mitään suojeluskuntalaisten osuuksista karkureista. Kirjailijan hellimään ajatukseen, jonka mukaan kesän 1944 karkuruus (ja sen rankaiseminen) olisi ollut poliittisesti motivoitunutta, mainittu tieto totta kai hyvin istuu.
Ilmo Kekkonen kirjoitti:Kesän -44 karkureissa on tietysti ollut myös suojeluskuntalaisia. Määrä on ollut vähäinen jo asennesyistäkin. Lisäksi suojeluskuntalaisia oli vain ehkä 15–20 % vahvuudesta, sotilaspoikatausta oli ehkä 30 %:lla. Tästä joukosta valittiin kuitenkin enemmistö johtajiksi ja erikoismiehiksi koulutettavista. Karkurit taas olivat enimmäkseen jalkaväen miehistöä.
Jotta voitaisiin sanoa jotain suojeluskuntalaisten osuudesta karkureiden joukossa, täytyisi ensin jonkinlaisella varmuudella tietää, mikä heidän osuutensa oli vahvuudesta. Jukka Kulomaan tutkimuksista tiedämme, että karkureiden enemmistö oli miehistöön kuuluvia sotilaita. Mutta koska miehistö oli muutenkin lukumääräisesti suurin ryhmä vahvuudesta, ei tästä vielä voida vetää mielekkäitä johtopäätöksiä eri henkilöstöryhmien karkuruuden suhteen. Tarvitaan lisäksi tietoa aliupseerien ja upseerien suhteellisesta osuudesta vahvuudessa. Tämän jälkeen voidaan selvittää, ylittääkö vai alittaako esim. aliupseerien osuus karkureista ja heidän osuutensa kokonaisvahvuudesta.
Ilmo Kekkonen kirjoitti: Kenttäoikeuksissa tuomittiin kuolemaan vain vähintään kaksinkertaiseen karkuruuteen syyllistyneet.
Tämä pitää paikkansa kahta poikkeusta lukuun ottamatta. 3.D:n kenttäoikeus tuomitsi yhden sotilaan kuolemaan kieltäytymisestä ja erään toisen sotapelkuruudesta, jolla katsottiin olleen erittäin haitallinen seuraus sotatoimille. Lisäksi teloitettiin kaksi sellaista sotilasta, jotka olivat kesällä 1944 karanneet vain kerran, mutta joilla oli tuomio karkaamisrikoksesta jatkosodan aikaisemmilta vuosilta.
Ilmo Kekkonen kirjoitti:Rangaistukset olivat kaksiteräinen miekka. Jonkin verran ne tehosivat, mutta nostivat myös vastustushenkeä. Yleisesti voitaneen sanoa, että ne ehkä paransivat kuria, mutta laskivat mielialaa ja taistelutahtoa. Kesän -44 kuolemanrangaistukset tulivat kaiken lisäksi taistelutoimien kannalta myöhässä.
Tässä suhteessa on mielestäni olennaista pohtia, mitä kurilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Jos parantuneella kurilla tarkoitetaan sitä, että sotilaat eivät enää lähteneet karkuun, ei kuolemanrangaistuksilla voinut olla tähän asiaan oikeastaan mitään vaikutusta. Karkuruuden huippu osuu kesäkuulle, ja kesäkuussa tuomittiin ainoastaan yksi kuolemanrangaistus, ja sekin kieltäytymisestä. Heinäkuun puoliväliin mennessä, jolloin tilanne ainakin Kannaksella alkoi jo vähitellen rauhoittua, oli tuomittu vain kaksi kuolemanrangaistusta, molemmat 6.D:ssa. Kuolemanrangaistusten huippu osuu ajalle 22. – 24.7., jolloin tuomittiin 12 kuolemanrangaistusta, kaikki Kannaksen yhtymissä. Yhteensä heinäkuussa tuomittiin 27 kuolemanrangaistusta ja vielä elokuussa 15. (Tässä on kyse kuolemanrangaistuksista, jotka johtivat teloitukseen). Miltei kaikki kuolemanrangaistukset tuomittiin siis ajankohtana, jolloin rintamatilanne oli jo rauhoittunut, ja karkuruus hiipunut. Kuolemanrangaistusten kuria mahdollisesti parantava vaikutus olisikin selvinnyt vain siinä tapauksessa, että taistelutoiminta olisi uudelleen kiihtynyt.
Kuolemanrangaistuksilla ja teloituksilla on sen sijaan saattanut olla vaikutusta joukkojen yleiseen kuriin tai sotilaallisuuteen. Kesää 1944 koskevissa asiakirjoissa on mainintoja siitä, kuinka sotilaat suhtautuivat paikoin hieman naureskellen karkuruuteen. Samoin kenttäoikeuden tuomitsemia vapausrangaistuksia ei ilmeisestikään otettu kovin vakavasti, koska uskottiin yleiseen armahdukseen sodan jälkeen. Tämä, sekä kesäkuun hajaantumisilmiöt söivät todennäköisesti komentajien arvovaltaa. Tässä suhteessa kuolemanrangaistukset ovat ehkä tuoneet lisää ”ryhtiä” joukkoihin. Naureskelu loppui, ja komentajat pääsivät tavallaan sanomaan viimeisen sanan.