Matti Klingen muistelmat

[Emma-Liisa]

Veli-Pekka Leppäsen selostaa Hesarin arvostelunsa oheisjutussa (Sivistyneistöä ja kirvesmiehiä, 9.12.2012) 13-vuotiaan Matti Klingen tapaamista sipoolaisen kirvesmiehen kanssa, jonka tytär kävi keskikoulua (s. 142): "Perheen isä lausahti nimen Gottfried von Bouillon - ja Klingen valtasi häpeäntunne: 'Eikö ole jotenkin väärin opettaa - siis välittää tyttären kautta - keskiajan ristiretkien historiaa sipoolaiselle kirvesmiehelle?' " (alkutekstissä lause jatkuu: , vaikka hän olisi kuinka reilu ja mukava?"

Moinen elitismi sai Leppäsen melkein jättämään kirjan kesken, koska hänen isänsä oli kivesmies, joka joutui jättämään koulun kesken mutta iloitsi poikansa opinnoista.

No, aivan noin moukkamainen ei Klinge ole kuin miltä Leppänen saa asian kuulostamaan: hänen mielestään vain pohjatietoja vailla olevalle ei kannata opettaa irrallista nippelitietoa vaan "pedagogisesti, pääasioita korostamalla". "Jos kouluopetus johti hajatietoihin, mikä arvo sillä olisi?"

Mutta mitä haittaa nippelitiedonkaan oppimisella on, jos joku on sellaisesta kiinnostunut? Puhumattakaan että Klingen mielestä "koko tieto" kuuluu eliitille, joka sitten päättää, mitä kansalle "pedagogisesti" kerrotaan (samoin hänestä on ihan turhaa, että kuka tahansa saa lukea ja tulkita Raamattua, kun ei siitä kuitenkaan ymmärrä - parempi että viisaat piispat ja papit selittäisivät saarnassa aina sellaisen kohdan mitä tarvitaan).

[Emma-Liisa]

Klingen muistelmat ovat pikemmin sosiologinen tutkielma, jopa silloin kun hän kuvaa puolison löytämistä "eliittipiireissä". Olikohan silloin muotia antaa kansanomainen nimi (puoliso on Marketta)? Myös aatelisessa Kuusen perheessä pojat olivat Matti ja Pekka ja Järnefelteillä löytyy Liisaa ja Heikkiä.

Tuttuja teemoja on esim. veteraanikultin arvostelu, joka keskittyy nimenomaan nuorempiin ikäluokkiin. Samalla on jäänyt syrjään, että kaikki eivät suinkaan olleet vaarallisissa paikoissa, kun sen sijaan Helsingissä naiset ja lapset istuivat pommisuojissa. Klinge huomauttaa myös, miten omaisten levottomuus aviomiehen, isän jne puolesta on nykyään sivuutettu. - Hänen omalla kohdallaan kävi onnellisesti: isä oli sen verran vanha, että oli rintamalla vain osan aikaa ja palasi sekä fyysisesti että henkisesti vahingoittumana.

Edelleen Klinge puhuu historian hyväksikäytöstä päivänpolitiikassa. 50-luvulla AKS-taustaisten nationalistien keppihevosen oli Risto Ryti, kun taas Eurooppaan suuntautuneet porvarit suosivat enemmän Mannerheimia. Mitähän pitäisi päätellä Iltalehden Ryti-ekstrasta?

[nylander]

No, aivan noin moukkamainen ei Klinge ole kuin miltä Leppänen saa asian kuulostamaan

Mutta kuitenkin riittävän moukkamainen, siis aivan hämmästyttävän moukkamainen, kun ottaa huomioon, että kyseessä on suomalaisen ns. sivistyneistön kirkkaimmin loistava akateeminen johtotähti, joka aina ja kaikkialla on korostanut viiteryhmänsä uhrautuvaa tehtävää kansakunnan "moraalisena" esikuvana. Turhaan ei Veli-Pekka Leppänen, itsekin korkeimman akateemisen oppiarvon saavuttanut henkilö, kirjoita mainitussa kainalojutussaan:

Kuulostavat kauheilta nämä klingeläiset pohdinnat "sivistyneistön tehtävästä ja velvoituksesta". - - On monenlaista sivistystahtoa.

Jälkimmäisessä virkkeessä pilkistänee Leppäsen Klingelle suuntaama "intertekstuaalinen" piikki vertauskohtanaan edesmennyt Jaan Kross, joka tunnetusti edusti Klingeen verrattuna täysin vastakkaista humanismi- ja ihmiskäsitystä.

Klinge itse antaa ymmärtää puheena olevassa "formatiivisten vuosiensa" äärimmäisen pikkutarkassa (joku voisi sanoa: äärinarsistisessa) ylöskirjauksessa, että kritiikki, jota monien aikaisempien tutkijoiden ohella tässä saa edustaa mainittu Leppänen, kumpuaa kaatoluokasta "professori Klinge vastustajien ja kadehtijoiden silmin". Sivusta seuranneesta maallikosta tuntuisi kuitenkin siltä, että kritiikin asialliset perusteet tuntuisivat löytyvän enimmältään kohdehenkilön sielutieteellisestä puolesta - täydellisyyttä hipovasta kyvyttömyydestä tuntea empatiaa muita kuin "vertaisiaan" kohtaan.

[Emma-Liisa]

Kuulostavat kauheilta nämä klingeläiset pohdinnat "sivistyneistön tehtävästä ja velvoituksesta". - - On monenlaista sivistystahtoa.

Jälkimmäisessä virkkeessä pilkistänee Leppäsen Klingelle suuntaama "intertekstuaalinen" piikki vertauskohtanaan edesmennyt Jaan Kross, joka tunnetusti edusti Klingeen verrattuna täysin vastakkaista humanismi- ja ihmiskäsitystä.

Juu, Sivistystahto on Juhani Salokanteleen Kross-kirjan nimi - kirjan jonka Klinge eräässä päiväkirjassaan murskasi, koska Salokannel kuvasi sekä Viroa että Suomea "nationalistisesti" eikä ymmärtänyt Krossin klassista koulutusta.

Salokannel huomautti myös, että Virossa vieraskielisten termien ja sitaattien käyttöä, mitä Kross harrasti, ei pidetä elitistisenä kuten Suomessa.

täydellisyyttä hipovasta kyvyttömyydestä tuntea empatiaa muita kuin "vertaisiaan" kohtaan.

No eipä Klingeltä riittäänyf empatiaa Krossillekaan, joka Klingen mukaan eleli Siperian karkotuksessa varsin mukavasti, kun oli oma talokin. Selvää tietysti on, ettei karkotus - kuten sotakaan - ollut yhtämittaista kärsimystä, varsinkin kun Kross oli tasapainoinen luonne. Mutta mitähän Klinge olisi tuumannut, jos hänet olisi viety tuhansien kilometrien päähän ja pantu ruumiilliseen työhön, eroon nuoresta vaimosta ja muista omaisista, ja kerrottu että tätä elämäsi on sitten loppuun asti (Kross tosin kuulemma uskoi aina, että muutos tapahtuu).

Oikeastaan tämä empatian puute on sitä kummallisempaa, koska Klingen isänpuoleisia sukulaisia, jotka jäivät Neuvosto-Venäjälle, tuhoutui. Toisaalta tietenkin liika emotionaalisuus tällaisen sukutaustan takia olisi kenties estänyt Klingeä liittymästä Paasikiven linjan kannattajiin. Käydessään 50-luvun lopussa Leningradissa opiskelijoiden mukana Klinge kuitenkin halusi tutustia vain tsaarin ajan Pietariin - siis aikana, jolloin Neuvostoliitto suojasään myötä alkoi jonkin verran avautua.

[Sinikka Sahi]

Professori Klingen näkemys on elitistinen, koska siitä saa käsityksen oppineesta luokasta, joka haluaa rajoittaa jäsentensä määrää.Oli myös vastavoima: sivistyksen saamisen palo.

Edustan sukupolvea, jonka vanhemmat taistelivat taloudellisia esteitä vastaan päästäkseen opintielle. Isäni syntyi vuonna 1913 ja äitini on nyt 96-vuotias. Jälkimmäistä opettaja tuli hakemaan Viipurin tyttölyseon pääsykokeisiin. Varattomana keskikoulun suorittaminen oli jo jotain ja sen jälkeen Suistamon alakouluseminaari. Isäni kulki pidemmän tien: Mäntän ammattikoulu, Sortavalan seminaari, sotilasylioppilaskirjoitukset, maisterin paperit Jyväskylästä ja psykologian alan väitöskirja samasta yliopistosta ja neljännesvuosisata suuren oppikoulun rehtorina Hyvinkäällä. Isälleni on jäänyt väkevästi muistiin kaksi tapausta, jolloin hän koki tulleensa sosiaalisesti estetyksi saamasta sivistystä. Kansakoulunopettajalle ei tullut mieleenkään ehdottaa yksinhuoltajamummolleni isäni lähettämistä oppikouluun, vaikka hän oli luokan parhaita. Opettajan poika samalta luokalta kyllä pantiin opintielle. Seminaarissa taas katsottiin, että kansakoulunopettajat eivät tarvitse kieliopintoja. Luokkaero oppikoulun lehtoreihin oli pidettävä selvänä. 50-luvulla paikallisen eliitin jäsenet kauppalassa empivät, oliko Jyväskylän maisteri oikea maisteri.

Suuria ikäluokkia kouluttaessaan isäni nimenomaan näki suurien villatehtaiden ja VR:n konepajan paikkakunnalla tehtävänään olevan kaikkien kansankerrosten lasten "sivistämisen" ja opintielle avustamisen. Sota-aikana isäni palvellessa Äänislinnassa autokomppanian päällikkönä äitini valmensi pohjalaisen Töysän pitäjän Mutkan syrjäkylän koulun oppilaita Alavuden oppikoulun toiselle luokalle. Molemmat vanhempani panivat siis saamansa hyvän kiertämään.

Suomen ylpeys, peruskoulu on samalla asialla. Se on kruununjalokivemme, joka edistää kansallista demokratiaa ja sivistystä.

Muuten: Harjoitellesani opettamisen alkeita 60-luvulla isäni koulussa muistan, kun piirsimme oppilaiden kanssa historianvihkoon keskiajasta sarjakuvia, jonka yhtenä hahmona oli tämä Gottfried. Innostus oli melkoinen! Urani aikana olen havainnut, että lähes kaikkea voi opettaa kaikille, kun valitsee oikeat opetusmenetelmät.

Jotkut kasvatussosiologit edelleenkin valittavat sitä, että yliopistoihin pääsevät akateemisten lapset yliedustettuina muuhun väestöön nähden. Kukaan ei ole ottanut esille sitä, että suurien ikäluokkien koulutustaso on huomattavasti korkeampi kuin heidän vanhempiensa. Nyt he panostavat lastensa ja lastenlastensa koulutukseen.

Sinikka Sahi, Helsingin normaalilyseon historian lehtori(emer.)

[Sinikka Sahi]

Klingen muistelmat ovat pikemmin sosiologinen tutkielma, jopa silloin kun hän kuvaa puolison löytämistä "eliittipiireissä". Olikohan silloin muotia antaa kansanomainen nimi (puoliso on Marketta)? Myös aatelisessa Kuusen perheessä pojat olivat Matti ja Pekka ja Järnefelteillä löytyy Liisaa ja Heikkiä.

Tällaiset nimet eivät olleet vain eliitin valitsemia lapsilleen. Ne kuvastelevat lähinnä kansallisromantiikkaa. Sen vallassa oli isänikin sota-aikana ja sen jälkeen, kun saimme nimet Sinikka, Marjatta, Pellervo ja Päivikki. Uskoisin, että yleinen kansallinen mieliala oli vallalla 30-luvun lopulla ja sota-aikana. Se ei varmaankaan ollut yksinomaan osa eliitin tunnemaailmaa.

[Klaus Lindgren]

Klingen muistelmat ovat pikemmin sosiologinen tutkielma, jopa silloin kun hän kuvaa puolison löytämistä "eliittipiireissä". Olikohan silloin muotia antaa kansanomainen nimi (puoliso on Marketta)? Myös aatelisessa Kuusen perheessä pojat olivat Matti ja Pekka ja Järnefelteillä löytyy Liisaa ja Heikkiä.

Tällaiset nimet eivät olleet vain eliitin valitsemia lapsilleen. Ne kuvastelevat lähinnä kansallisromantiikkaa. Sen vallassa oli isänikin sota-aikana ja sen jälkeen, kun saimme nimet Sinikka, Marjatta, Pellervo ja Päivikki. Uskoisin, että yleinen kansallinen mieliala oli vallalla 30-luvun lopulla ja sota-aikana. Se ei varmaankaan ollut yksinomaan osa eliitin tunnemaailmaa.

Kerätessäni melkoisen laajan aineiston Venäjän-ajan säätyläistöstä panin merkille kaksi seikkaa: ensinnäkin herrasväki loi itselleen aika nopeasti oman sukunimikulttuurinsa, jossa säätyläissukujen nimet kalskahtavat komeammilta kuin rahvaan Lahtiset ja Korhoset: Nevanlinna, Paloheimo, Vuorenheimo, Ant-Wuorinen, Tuomas-Kettunen jne. jne. Toisekseen panin merkille, että vielä 1900-luvun alussa säätyläislapset eivät olleet Matteja tai Maijoja, vaan Ainoja, Aarneja ja muita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nämä Pekat, Matit, Maijat ja Liisat yleistyivät sitten "paremmankin" väen keskuudessa.

[Emma-Liisa]

Olen nyt Klingen muistelmien lukemisessa voiton puolella ja täytyy kyllä todeta, etten oikein ymmärrä, miksi hän katsoo jokaisen pikkuseikan kertomisen arvoiseksi. Tämähän on juuri vastoin sitä pedagogista näkökulmaa, että "kansalle" ei tarvitsi kertoa nippelitietoa vaan keskittyä päälinjoihin. Joskin muistelmissa tämän pitäisi tapahtua kohtausten avulla jotka elävöittäisivät asian.

Klinge kiistää myös opilla keikaroinnin, mutta mitä muuta on tarpeettomien sivistyssanojen käyttö, esim. koululaisattitydi koululaisasenteen sijasta. Puhumattakaan latinan- ja ranskankielisistä sitaateista joita ei useimmiten käännetä. Vai onko tarkoitus sanoa, että "kansa" älköön vaivaantuko?

Verrattuna Tony Judtin teokseen Thinking the twentieth century kiinnittää huomiota, että Judtille ei tuota vaikeutta kertoa asioista, joissa hän on erehtynyt tai muuttanut mieltään, tai ylipäänsä kehittyä kun aika muuttuu (mutta ei suinkaan välttämättä "ajan hengessä") mutta Klinge pitää jääräpäisesti kiinni asenteista, joita teini-iässä on omaksunut, olipa kyseessä inho "potkupalloilua", "maaseuturomaaneja", pieniä valtioilta tai Yhdysvaltoja kohtaan. Mistä sitten seuraa, että kun vaikka Salokangas kuvasi Jaan Krossia eri näkökulmasta kuin Klinge, niin hän oli välttämättä väärässä.

[nylander]

Olen nyt Klingen muistelmien lukemisessa voiton puolella

Valitettavasti (itseni kannalta) en voi sanoa samaa; tahmeasti etenee (vasta alle puolet, nimittäin Lapsuus-osio töin tuskin luettu), vaikka kirja jo kohtapuoleen pitää palauttaakin... Eniten lukemista on jarruttanut ja lukijaa hermostuttanut erilaisten "Muskettisoturien" ja "Myladyjen" ynnä muiden poikakirjojen loputon, äärimmäisen piinallinen esittely sekä sen pohtiminen, miten "formatiivisesti" ne ovat vaikuttaneet omaelämäkerturin (tai pitäisi varmaan kirjoittaa: autobiografin) persoonallisuuden ja roomalaisen moraalieetoksen kuontumiseen.

etten oikein ymmärrä, miksi hän katsoo jokaisen pikkuseikan kertomisen arvoiseksi. Tämähän on juuri vastoin sitä pedagogista näkökulmaa, että "kansalle" ei tarvitsi kertoa nippelitietoa vaan keskittyä päälinjoihin.

Ei professori missään nimessä olekaan tarkoittanut kirjaa kulumaan kansan käsissä; itsekin kääntelen sen sivuja aika lailla omantunnonarkana mielessäni sipoolaisen "Gottfrid av Bouillon"-kirvesmiehen itselleen aiheuttama häpeä. Ja käyhän kirjan ajateltu kohdeyleisö ilmi jo heti alun jylhästä Montaigne-sitaatista.

Ehkä merkittävin uusi asia minulle kirjassa on se, miten avoimen halveksivasti Klinge oppi jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan suhtautumaan "alempiin" yhteiskuntaryhmiin; aikaisemmin tämä puoli on Klingessä kuitenkin ollut jotenkin verhotumpaa. Tosin nyt käsillä olevassa teoksessakin Klinge motivoi omaa ja perheensä ylemmyyttä "kulttuuri- ja sivistyskapitaalin" korostamisella ja, monien kaltaistensa tavoin, jatkuvasti vähättelemällä lähipiirinsä varallisuuden merkitystä. (Tahattomassa avoimuudessaan lähes koomisia ovat toistuvat vähätelmät, vaikkapa: "- - meille ostettiin 1952 pienehkö tummanvihreä [Vauxhall]-auto - -". Tai että kolme kansakoulussa vietettyä vuotta olivat Klingen pankinjohtajaperheen varhaiskypsälle esikoiselle äärimmäisen vastenmielistä aikaa jo siksikin, että kansakoulunopettajat yhtenään moittivat rikkaita ihmisiä [!].) Pohjimmiltaan kyseessä lienee ollut jo lapsuudesta asti esim. suhteessa Normaalilyseon "sosiaalisesti heikompaan ainekseen" kehkeytynyt ja sitten pysyväksi kivettynyt paljas ja alaston luokka-asenne, sama, jonka Väinö Linna mielestäni niin mestarillisesti vangitsi suomalaisen sivistyneistön vain hivenen karrikoiduksi (ja siten todellisuutta vahvistavaksi) sielunmaisemaksi etenkin ruustinna Ellen Salpakarin henkilöhahmossa. Sama peruspiirre tuntuu selittävän Klingessä paljon muutakin, vaikkapa sen, miksi Klinge 1900-luvun alkupuolen runoudessa on aina arvostanut koskenniemeläistä "avaruuden kylmää laulua" ja osoittanut halveksuntansa Eino Leinon tunneperäistä "helskyttelyä" kohtaan.

Mutta ettei tämäkin kommentti menisi pelkästään professori Klingen kirjan "haukkumiseksi", on todettava, että hänen mittavalla omaelämäkerrallisella lapsuuden ja nuoruuden kuvauksellaan on myös puolensa. Suomalaisista julkisuuden henkilöistä ymmärtääkseni vain harva olisi pystynyt vastaavan kirjallisen ja paikoin ajatuksellisenkin tason saavuttamiseen. Esimerkiksi kirjan alkusivujen proustilainen pohdinta muistista ja muistamisesta ja erityisesti leikkaus Goethen kautta Hegelin dialektiseen teesin, antiteesin ja synteesin malliin ihmiselämän hahmottamisessa ja jäsentämisessä on älyllisyydessään kerrassaan hieno - sikäli kuin sitä nyt kykenen oikein tulkitsemaan.

[Emma-Liisa]

Urakka on ohi!

Tuossa lainausmerkki lienee paikallaan, mutta Klinge käyttää niitä aivan tuhottomasti, suorastaan inflatorisesti, ja ennen kaikkea paikoissa, joissa ei ole mitään "huudahdettavaa".

Opettajan ajoilta lienee peräisin asioiden toistaminen, mutta se liittyy omien ansioiden korostamiseen, esim. siihen että Klinge oli promootiossa ultimus.

Promootion yhteydessä Klinge kertoo, että hänestä tuolloin oli aivan luonnollista puhua naiselle perinteisin termein, vaikka yli puolet promovoiduista maistereista oli jo naisia. Mutta jostain syystä häntä ei ole vieläkään yhtään hämmästyttänyt se valokuvasta ilmituleva seikka, että HYY:N koko hallituksessa ei ollut yhtään naista. Ja se, mitä morsian opiskelikaan, jää suoraan kertomatta - jotain luonnontieteellistä se oli -, samoin tämän arvosanat.

[Emma-Liisa]

jatkuvasti vähättelemällä lähipiirinsä varallisuuden merkitystä. (Tahattomassa avoimuudessaan lähes koomisia ovat toistuvat vähätelmät, vaikkapa: "- - meille ostettiin 1952 pienehkö tummanvihreä [Vauxhall]-auto - -".

Ei kai auto (tai mikään muukaan) sinänsä todista varakkuutta? Klingehän kertoo, että isällä oli velkoja, vanhemmat asuivat vuokralla (työnantajapankin tarjoamissa asunnoissa) ja että isä pääsi plussalle (siis varat ylittivät menot) vasta 60-vuotiaana. Mikä kai osittain johtui siitä, että isän piti ulospäin näyttää mm. vaatteilla ja juomarahoilla varakkaampaa kuin olikaan (sekä aatelinen että ranskalainen piirre, eikö vain).

Varakkuuden vähättely johtunee siitä, että Klinge vertaa itseään siihen tasoon, mikä vanhempien suvuilla aikoinaan oli ollut ja mistä oli tultu alaspäin, isän kohdalla Venäjän vallankumpuksen ja äidin kohdalla vanhempien avioeron takia.

Tai että kolme kansakoulussa vietettyä vuotta olivat Klingen pankinjohtajaperheen varhaiskypsälle esikoiselle äärimmäisen vastenmielistä aikaa jo siksikin, että kansakoulunopettajat yhtenään moittivat rikkaita ihmisiä [!].)

Aika harvinainen kansakoulu, sanoisin. Melkein on vaikea uskoa. Jollei sitten kyseessä ollut dickensiläis-topealiaaninen saiturin satiitinen kuvays ja siten herättely hyväntekeväisyyteen, jonka MK ymmärsi väärin.

Kramsun runoa Jaakko Ilkasta, jota MK niin inhoaa, tuskin vielä luettiin 1-3- luokalla.

Sama peruspiirre tuntuu selittävän Klingessä paljon muutakin, vaikkapa sen, miksi Klinge 1900-luvun alkupuolen runoudessa on aina arvostanut koskenniemeläistä "avaruuden kylmää laulua" ja osoittanut halveksuntansa Eino Leinon tunneperäistä "helskyttelyä" kohtaan.

Koskeneniemen ihailu liittynee klassisten runomittojen käyttöön. Mutten kyllä ymmärrä, miten Klinge saa Koskenniemen liberaaliksi - tai itsensä. Liberaalillehan on tyypillistä yksilön vapauden puolustus, ja MK:lle "vapaus" on vain "antikommunismin" toinen nimi.

[Jyrki Ilva]

Timo Vihavainen kommentoi blogissaan Matti Klingen muistelmia
(hieno teksti, kannattaa lukea!):

"Klingen menneisyys" (Vihavainen, 4.1.2013)
http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2013 ... isyys.html

[Emma-Liisa]

Timo Vihavainen kommentoi blogissaan Matti Klingen muistelmia
(hieno teksti, kannattaa lukea!):

"Klingen menneisyys" (Vihavainen, 4.1.2013)
http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2013 ... isyys.html

En kiellä, etteivät Klingen muistelmat olisi hyödyllisiä tarjoamansa aineiston vuoksi. mutta kirjoittajan kapeakatseisisuus nyppii. Tässä mielessä AKS-läisen Matti Kuusi on Ohituksissa paljon avarampi.

Myös ihmettelen, miksi niin taitava kirjoittaja kuin Klinge sortuu pitkäpiimäisyyteen. Kuusi on iskevämpi.

[Emma-Liisa]

Jatkoa: Kuusi myös kuvaa perheensä kotiapulaista, ja tuskin vain siksi että kyseessä on Väinö Linnan sisar.

[Emma-Liisa]

Elsa Eklundin (myöh. Enäjärvi, myöh. Enäjärvi.Haavio) tytönpäiväkirjoissa 1913-20 Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin toimittaja, tytär Katarina Eskola lainaa Marjatta Rahikaista (Aineeton pääoma kilpailukeinona, teoksessa Luottamus, sosiaalinen pääoma, historia, roim. Jarkko Keskinen ja Kari Teräs, 2008), jonka mukaan herrasväen neitien pitämissä valmistavissa kouiuissa "siirrettiin seuraavalle polvelle sellaista kulttuurista pääomaa, jonka siirtäminen onnistuu vain ja nimenomaan päivittäisessä epämuodollisessa kanssakäymisessä: miten käyttäytyä, liikkua, esiintyä ja puhua missäkin tilanteessa luontevasti säätyaseman mukaisesti, mitkä maalaukset ja taiteilijat, mitkä kirjat ja mitkä sävelmät on tunnettava, miten pukeutua, miten suhtautua palvelusväkeen, miten seurustella ylempiensä ja alempiensa kanssa".

Elsa Eklund kävi Alli Nissisen valmistavaa koulua, joka oli "kansakoulumaisempi" ja keräsi keskiluokan ja ylemmän keskiluokan lapsia. Alli Nissinen oli talonpojan tytär, mutta "kartutti määrätietoisesti sosiaalista pääomaansa, joka ainakin taloudellisessa suhteessa korvasi perityn kulttuuripääoman".