Talvisodasta

[Jussi Jalonen]

Kielenkäyttö viestiketjussa oli jo päässyt kovenemaan sen jälkeen kuin filosofian lisensiaatti Jussi Jalonen oli osallistunut keskusteluun.

Tämä kuuluisi kaiketi oikeastaan siihen ketjuun missä jutellaan siitä kuinka kammottavan huonoja keskustelijoita muut palstan jäsenet ovat, mutta ehkä sen voi esittää tässäkin. Keskustelua kun selaa taaksepäin, niin voi havaita Janssonin reilusti viljelleen oikeistofanaatikko- ja rasisti-letkautuksiaan jo hyvän aikaa ennen kuin itse olin tuota kyseessä olevaa kirjoitustani tänne laittanut.

Minä nyt en tiedä, mitä mieltä muut ovat tästä hieman passiivis-aggressiivisesta tyylistä, jossa ensin provosoidaan muita piikittelevällä ja tympeällä kielenkäytöllä ja sitten kun saa takaisin sanan sanasta, niin uhriudutaan oikein reippaasti ja vedetään marttyyrin viitta päälle syyttäen niitä toisia osapuolia "kielenkäytön koventamisesta". Kommentteja?

Kaipa tässäkin jotain ironiaa on aistittavissa, koska tämä tuntuisi jotenkin hassulla tavalla peilaavan sitä käsitystä, mitä Jansson markkinoi talvisotaa edeltävistä neuvotteluista.

Vai mitä mieltä itse olet: vihjataanhan tämän viestissä, joka käsitteli pääasiassa henkilöäni eikä asiaa, että olisin toisaalla seksuaalihäiriöinen (sana fetisisti) ja sitten toisaalla puolihullu.

Olisiko "fiksaatio" soveliaampi?

Mitä tulee tuohon toiseen asiaan, niin palautetaanpa kommenttini tuolta edempää:

Ei hänen puuhastelunsa yhtään sen kummallisempaa tai moitittavampaa ole kuin kaikkien niiden puolihullujen, jotka alkavat kirkua kurkku suorana stalinistia siinä kohtaa, kun joku kehtaa vihjaistakin Suomen olleen aktiivinen osapuoli jatkosodan syttymisessä -- ja näitä tapauksia on istunut vaikutusvaltaisissa asemissa.

Kaipa se tuli vähemmälläkin selväksi, että tuossa ei viitattu Janssoniin?

Mutta palatkaamme tämän osuuden jälkeen sitten niihin varsinaisiin lampaisiimme:

Ne, jotka puolustavat sitä edelleen jäävätkin vähintään selityksen velkaa kun Neuvostoliitto ei tullutkaan. Esim. filosofian lisensiaatti Jussi Jalonen kirjoitti viestissään ”Mutta miksi ihmeessä niitä ei olisi esitetty? Aivan kaikkien muidenkin naapurivaltioiden kohdalla näin tapahtui. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirjassa Suomi mainittiin yhdessä itämerenmaiden kanssa valtiona, joka kuului Neuvostoliiton etupiiriin kokonaisuudessaan. Kyse ei ollut vain yhdestä rajaseudun provinssista, kuten Romanian kohdalla.” Sopii todellakin kysyä miksi ihmeessä Neuvostoliitto ei sitten hyökännytkään?

Siksi, koska alkukesästä 1940 oli Neuvostoliitto keskittynyt Bessarabian miehitykseen. Suomen talvisodan jälkeen oli Neuvostoliitto valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että Romania ei suostuisi ultimaatumiin ja myös etelässä pitäisi käydä sota. Tähän tehtävään oli keskitetty varsin suurehko voimaryhmä, ja komentajaksikin oli kutsuttu itse Žukov.

Jansson on täällä kovasti korostanut Neuvostoliiton politiikan pragmaattisuutta. Otaksun hänen tietävän tämän käytännöllisyyden ilmenneen myös siinä, että toisin kuin Hitler, niin Stalin halusi -- jos mahdollista -- käydä vain yhden sodan kerrallaan. Hyökkäystä Puolaan ei toteutettu ennen kuin Kaukoidässä oli tehty aselepo Japanin kanssa; Suomeen ei hyökätty ennen kuin Puolan itäalueet oli rauhoitettu; aika selvää siis on, että Romanian vastaisen sodan valmistelujen aikana ei ollut mielekästä harkita uutta sotaretkeä Suomea vastaan [1].

Hyökkäystä Romaniaa vastaan ei tietysti tarvinnut toteuttaa, koska Romania alistui ultimaatumiin muutenkin. Heinä-elokuussa Neuvostoliiton aika kului Baltian maiden tilanteen viimeistelyyn.

Syksystä 1940 alkaen ei mahdollisuuksia Suomen kysymyksen ratkaisemiseksi enää ollut. Täällä oli jo "kauttakulkumatkalla" olleita saksalaisia joukkoja, joiden Moskova halusi poistuvan maasta.

Seuraavaksi voisikin Jansson kertoa, millä tavoin Neuvostoliitto olisi menetellyt Suomen suhteen kesällä ja syksyllä 1940, jos Suomi olisi taipunut neuvotteluissa syksyllä 1939, jos talvisotaa ei olisi käyty, ja jos maassa ei olisi ollut saksalaisia joukkoja, vaan ainoastaan niin ikään kauttakulkumatkalla olleita neuvostojoukkoja. Koska hän on esittänyt selkeän ja varman otaksuman siitä, miten kehitys olisi kulkenut, ja edellyttänyt "pohjia myöten menemistä", niin sopii aloittaa.

---

[1] Seuraavaksi kai tulee kysymys siitä, miksei hyökkäystä oltu jatkettu maaliskuussa 1940 loppuun asti. Kehoitan pohtimaan länsivaltain interventiohankkeiden vaikutusta Neuvostoliittoon. Eivät nämä asiat ole rakettitiedettä; on hyvä muistaa, että maailmassa oli muitakin valtioita kuin Suomi ja Neuvostoliitto, ja että historian kulku ei ollut yksinomaan ulkoministeri Erkon käsissä.

[JariL]

Seuraavaksi voisikin Jansson kertoa, millä tavoin Neuvostoliitto olisi menetellyt Suomen suhteen kesällä ja syksyllä 1940, jos Suomi olisi taipunut neuvotteluissa syksyllä 1939, jos talvisotaa ei olisi käyty, ja jos maassa ei olisi ollut saksalaisia joukkoja, vaan ainoastaan niin ikään kauttakulkumatkalla olleita neuvostojoukkoja. Koska hän on esittänyt selkeän ja varman otaksuman siitä, miten kehitys olisi kulkenut, ja edellyttänyt "pohjia myöten menemistä", niin sopii aloittaa.

Olipa kerran laitumella joukko lampaita. Susi saapui paikalle ja totesi lampaitten olevan turvassa aitauksessa jonka aidan yli susi ei päässyt. Niinpä susi ryhtyi nyhtämään ruohoa aitauksen ulkopuolella ja puhui mäkättävällä äänellä siitä, kuinka lammaslaumaa pitäisi johtaa demokraattisesti. Vähän ajan kuluttua lampaat alkoivat ihmetellä ruohoa syövää sutta ja alkoivat kysellä siltä mikä eläin se oikein oli. Susi kertoi olevansa lammas, vaikkakin toista rotua kuin aitauksen lampaat ja jatkoi poliittista agiteeraustaan. Parin päivän kuluttua susi oli saavuttanut siinä määrin lauman luottamuksen, että se sai houkutelluksi lampaat avaamaan aitauksen portin. Ei aikaakaan kun susi oli valituttanut itsensä lauman johtajaksi, jonka jälkeen se aloitti puhdistuksen laumassa epädemokraatisten lampaiden joukossa. Ensimmäiseksi sen suihin joutuivat luonnollisesti portin avanneet lampaat ja muut seurasivat sitten pikkuhiljaa perässä. Kun viimeinenkin lammas oli syöty, susi totesi:" mikä ihana harmonia täällä vallitseekaan. Menkäämme ja demokratisoikaamme toinenkin lauma!" (Giovanni Guareshia mukaillen).

Tällä tiellähän Suomi oli kesällä 1940. Ja olisi kuoppaan myös pudonnut jollei sos.dem työväenliike olisi ollut Janssonia epäluuloisempi suden aikeita kohtaan.

[jsn]

Luulisin, että useimmille keskustelijoille on selvää ettei "fetissi" viittaa yksinomaan seksuaalisiin asioihin, vaan sillä tarkoitetaan esineiden uskonnollista käyttöä, johon liittyy usko niiden maagisista ominaisuuksista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fetissi

Historiatieteelliseen keskusteluun tutustuneille lienee tuttu termi "lähdefetisismi" (en muista kuka sitä Suomessa ensimmäisen kerran käytti, mutta ei tarkoittanut tällä mitään autoerotiikkaa arkistossa), jolla viitataan siihen, että kiistetään jonkin asian olemassaolo sillä perusteilla, ettei mitään eksplisiittisesti sitä koskevaa asiakirjalähdettä ei ole arkistosta löytynyt. Koska Heikki Jansson on osoittanut tuntevansa historiatieteellistä kirjallisuutta jonkin verran, olisinkin taipuvainen katsomaan, että hän tuntee hyvin myös tämän ilmauksen, joten tosiasiassa tämä taitaa jo olla 6-0. Lisää loogista argumentaatiota ja faktoja sekä vähemmän teatraalista niskojen nakkelua, niin väitteistä tulee edes hitusen uskottavampia.

Aivan yhtä hyvin voidaan todeta, ettei Neuvostoliitolla ollut rauhanomaisia aikeita, koska niistäkään ei ole vielä löytynyt täsmällisen eksplisiittisiä asiakirjalähteitä. Kuitenkin sotaisista aikeista kertovia lähteitä on näitä monin verroin enemmän. Kyse oli kiivaasti sotaan varustautuvasta maasta, joka uhkasi ja vakoili naapureitaan ja näiden tekemiä puolustussuunnitelmia. Unohdetaan se Erkko, joka oli pelkkä statisti, jota tuskin edes mainittiin Moskovan pohdinnoissa.

[MM]

Mutta otaksun, että seuraavaksi on taas vuorossa uusi kirjoitus, jossa Erkko julistetaan suureksi saatanaksi.

Annetaan Baryshnikovin Talvisodan taustan hoitaa tämä puoli:

"Kuten edempänä mainittiin, Eljas Erkon linjalla oli suuri rooli Saksan hyökkäyksen torjuntatoimien suunnittelussa Suomenlahden alueella. Hän ei tavoitellut yhteisymmärrystä ja yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa, ja oikeastaan tyrkytti omia näkemyksiään niille hallituspiirien edustajille, joista päätöksenteko riippui. Toisin kuin Holstille, diplomaattinen joustavuus ei ollut Erkolle tunnusomaista. Erkon vieraantunut suhtautuminen Neuvostoliittoon syntyi ehkä jossain määrin hänen vaimonsa vaikutuksesta, joka oli Venäjällä asuneen ja vuoden 1917 vallankumouksen aikana Suomeen muuttaneen englantilaisen insinöörin tytär.[72] Suomen Ruotsin lähettilään Carl von Heidenstamin mukaan ”Herra Erkko oli voimakastahtoinen ja energinen, hän oli hyvin temperamenttinen, ehkä jopa oikullinen ja vaihtaa häikäilemättömästi ja mistään välittämättä mielipidettään, kun se sopii hänelle tai hänen intresseilleen”.[73] Se, että tämä kuvasi Suomen ulkoasiainministeriä parhaalla mahdollisella tavalla, kävi selväksi vielä monta kertaa, kun diplomatian kannalta välttämättömän joustavuuden sijasta Erkko osoitti tinkimättömyyttä ja kovuutta. Tästä voi syntyä kysymys: Kiinnitetäänkö Eljas Erkon persoonaan liikaa huomiota? Historiallisten tapahtumien kulku on osoittanut, että tarvitaan yksityiskohtaisempaa lähestymistä hänen henkilöönsä. Olosuhteiden vaikutuksesta ulkoasiainministeriksi tultuaan Erkko monopolisoi maan ulkopolitiikan omiin käsiinsä ja hänen roolinsa päätöksenteossa kasvoi hämmästyttävästi. Erkon ministerin virkaan nimittänyt pääministeri Cajander siirsi pian kaikki ulkopolitiikkaan liittyvät asiat Erkon käsiteltäväksi. Presidentti Kallio ei erityisemmin perehtynyt diplomatian alaan ja sitä paitsi sairasteli usein, joten Erkon oli mahdollista noudattaa linjaansa. Presidentti ei epäillyt ministerin kykyjä. Toisin sanoen, yhdellä hallituksen jäsenellä oli yhtäkkiä ainutlaatuisia valtuuksia sekä itsenäisyys päättää maan ulkopoliittisesta linjasta.[74]"

[Emma-Liisa]

Teksti kertoo hyvin "Johan Beckman Instituten" julkaisujen linjasta.

Toki vaimolla on voinut vaikutusta Erkkoon, mutta tästä ei tiedetä mitään. Sen sijaan tiedetään, että Erkko oli Pietarissa vallankumouksen keskellä 1917, joskaan elämäkerturitkaan eivät tiedä, miten se tähän vaikutti. Arvata kuitenkin voi, ettei se hyvää vaikutusta tehnyt. Erkkohan oli perheineen niitä, jotka olisivat olleet vaarassa menettää, paitsi omaisuutensa, myös henkensä. (Myös Rytin kohdalla pitää muistaa suorastaan Kordeklinin murhan traumaattinen kokemus, Gerda R. joutui kokemaan myös prokuraattori Soisalon-Soinisen murhan.)

Kuitenkin ratkaisevin vaikutus Erkolle oli hänen perheensä perustuslaillinen linja ns. sortovuosien aikana, mikä oli vienyt maanpakoon mutta myös opettanut, että isänmaan tähden pitää uhrata kaikki ja että oikeus lopulta voittaa. Erkolle ei juolahtanut mieleen, että hänen kaltaisensa pääsevät aina pakoon ulkomaille, mutta tavallinen kansa joutuu jäämään Suomeen olivat olot sitten mitä vain (jos ei sitten viedä Siperiaan).

Mitä tulee Erkon valtuuksiin hoitaa ulkopolitiikkaa, niin täytyy taas muistuttaa, että hallitus ja eduskuntaryhmät (ml. oppositio) olivat yklsimielisiä siitä, mitä myönnytyksiä voi tehdä - ja yleinen mielipide vielä jyrkemmin. Voinee tehdä vastakysymyksen: mikähän olisi ollut reaktio, jos ulkoministeri olisi valinnut "neuvostomyönteisen" linjan? Hän olisi ollut pian ex-ministeri.

Toinen asia on, että NL ei silloin ollut vain dktatuuri, joka oli tappanut tuhansia suomalaisia ja siirtänyt pois inkeriläiset (muiden uhrien lisäksi), vaan se oli solminut sopimuksen Natsi-Saksan kanssa ja jakanut sen kanssa Puolan. Eli "neuvostomyönteisyys" tarkoitti, että Suomea vaadittiin asettumaan suursodassa diktatuurien rintamaan demokratioita vastaan.

Loppujen lopuksi kuitenkin kyse ei ollut henkilökohartisista ominaisuuksista, vaan siitä, että Suomen ja NL:n turvalisuuspoliittiset intressit olivat vastakkaiset. Sellainen tilanen yleensä ratkaistaan sodalla, jos tilaisuus tulee. Sellainen maailman vain on (tai oli Euroopassa, kun ei ollut vielä atomiaseitakaan).

[Emma-Liisa]

Timo Vihavainen kirjoittaa Leningradista teoksessa Itäraja häviää (s. 139-141):

"Tosiasiassa suurkaupunki ei ole mikään herkkä ansarikasvi, vaan voimakeskittymä, jota sotilaalliselta kannalta voi pitää ja normaalisti pidetään ympäristöään uhkaavana teräsnyrkkinä."

"Puheet Leningradin vaaranalaisesta asemasta sen takia, että Suomen raja oli tykinkantaman päässä, olivat täysin nurinkurisia. Pietarusta katsoen lähin suomalainen kaupunki oli Viipuri. Se siis oli paikka, joka saattoi palvella jonkinlaisena suurempien voimien tukikohtana, joiden avulla hyökkäystä Leningradiin olisi joissakin oloissa voitu edes ajatella. Vaara Leningradin sijaitsemisesta Suomen rajan tuntumassa suuntautui itse asiassa meidän puolellemme ja se myös aktualisoitui kesällä 1944. Suomen puolella rajaa ei ksokaan olisi voitu huomaamatta keskittää sellaista hyökkäysarmeijaa naapuria vastaan kuin Leningradissa Suomea vastaan 1944."

"Puhe siitä, että kaupunki oli vaarassa sijaitessaan rajasta tykinkantaman päässä, oli tietenkin tarkoitettu hölmöille. Kukapa olisi tuonut ne kauaskantoiset tykit rajaviivalle? Ja Leningradin edes jonkinlaiseen uhkaamiseen olisi sentään tarvittu ainakin tuhat tykkiä. Vuonna 1939 Suomella oli yhteensä vain nelisensataatykkiä ja nekin kevyitä. Mikäli tällaista arsenaalia olisi Kannaksella tosiaan ruvettu kasaamaan, olisi kaiketi ollut uhatulta puolelta sekä asianmukaista että esittää vaatimuksia moisten toimien keskeyttämisestä, että myös helppo vaikuttaa asiaan aseellisillakin toimilla."

"Tosiasiassa Hangon ja osmussareen välisen linjan ylittävää liikennettä ei sodan sytyttyä pystytty pahastikaan häiritsemään, vaikka tykit ja joukot olikin asetettu paikoilleen suunnitelmien mukaan. Tukikohtien sotilaallienn merkitys oli pelkkä nolla. Maihinnousuoperaatiot suurkaupunkia vastaan olivat pelkkää fanatsiaa eikä sellaisia yriitetty missään."

[jsn]

Vaikka olen monista asioista hyvin eri mieltä Vihavaisen kanssa, niin Leningradin turvallisuusintressien suhteen hän on oikeassa. Kyse ei ollut sotilaallisista vaan poliittisista asioista.

Lisäksi voidaan muistaa se seikka, että Neuvostoliitto ei ollut rakentanut Kannaksen rajalle minkäänlaisia isompia varustuksia Suomesta tulevan maahyökkäyksen torjumiseksi (ellei suomenkielisen väestön tuhoamista ja alueen tyhjentämistä 1930-luvun alussa lasketa tällaiseksi, samoin NKVD:n suomalaisoperaatiota, joka kohdistui Suomen kansalaisiin) vaan nimenomaan keskittyi hyökkäämään Kannaksella itse. Hyökkäykseen perustui koko NL:n sotilasdoktriini. Heti kun jonkin kolmannen vallan joukkoja olisi rajaseudulla näkynyt, se olisi voinut toteuttaa ennakkoiskun.

On paljon todisteita siitä, kuinka neuvostotiedustelu hääri aktiivisesti Suomen rajan takana ja tunsi siellä olevan joka kohteen erittäin hyvin. Samalla se loukkasi 1930-luvulla Suomen ilmatilaa ja aluetta ylilennoilla ja muilla keinoin jo kauan ennen kuin mitään alueneuvotteluja oli käyty. Mm. suomalaisten alusten Tarton rauhassa saamaa Nevan kauttakulkua Laatokan ja Suomenlahden välillä pyrittiin vaikeuttamaan jo 1930-luvun alusta lähtien, vaikka se oli täysin laillinen oikeus. Miten suomalainen puutavaraliikenne uhkasi Leningradin sotilaallista turvallisuutta?

[Emma-Liisa]

Hyökkäykseen perustui koko NL:n sotilasdoktriini. Heti kun jonkin kolmannen vallan joukkoja olisi rajaseudulla näkynyt, se olisi voinut toteuttaa ennakkoiskun.

Eikä niiden olisi tarvinnut olla edes rajaseudulla vaan pelkkä uhka olisi riittänyt.

Tämän NL kertoi ihan avoimesti vuosia aiemmin: Puna-armerija ei odota Rajajoella. Mihin sitten perustuu HJ:n usko, että se olisi odottanut uuden rajan takana, joka myönnytyksillä oli aikaansaatu? Eihän strategia siitä mihinkään muuttunut. No mutta odottihan se 1941. Mutta sota joka silloin puhkesi oli ihan erilainen kuin Stalin odotti ja kaikki hänen strategiansa joutui romukoppaan.

[Heikki Jansson]

Mutta otaksun, että seuraavaksi on taas vuorossa uusi kirjoitus, jossa Erkko julistetaan suureksi saatanaksi.

Annetaan Baryshnikovin Talvisodan taustan hoitaa tämä puoli:

"Kuten edempänä mainittiin, Eljas Erkon linjalla oli suuri rooli Saksan hyökkäyksen torjuntatoimien suunnittelussa Suomenlahden alueella. Hän ei tavoitellut yhteisymmärrystä ja yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa, ja oikeastaan tyrkytti omia näkemyksiään niille hallituspiirien edustajille, joista päätöksenteko riippui. Toisin kuin Holstille, diplomaattinen joustavuus ei ollut Erkolle tunnusomaista. Erkon vieraantunut suhtautuminen Neuvostoliittoon syntyi ehkä jossain määrin hänen vaimonsa vaikutuksesta, joka oli Venäjällä asuneen ja vuoden 1917 vallankumouksen aikana Suomeen muuttaneen englantilaisen insinöörin tytär.[72] Suomen Ruotsin lähettilään Carl von Heidenstamin mukaan ”Herra Erkko oli voimakastahtoinen ja energinen, hän oli hyvin temperamenttinen, ehkä jopa oikullinen ja vaihtaa häikäilemättömästi ja mistään välittämättä mielipidettään, kun se sopii hänelle tai hänen intresseilleen”.[73] Se, että tämä kuvasi Suomen ulkoasiainministeriä parhaalla mahdollisella tavalla, kävi selväksi vielä monta kertaa, kun diplomatian kannalta välttämättömän joustavuuden sijasta Erkko osoitti tinkimättömyyttä ja kovuutta. Tästä voi syntyä kysymys: Kiinnitetäänkö Eljas Erkon persoonaan liikaa huomiota? [74]"

Aivan. Muistutan vielä lisäyksenä teemaan Erkon henkilökohtaisesta roolista, että Erkon vaikutusvalta todellakin näkyy olleen hyvin suuri kuten mainitsin jo viestissäni 17.12.12 jossa kirjoitin:

On tietenkin niin, ettei Suomessa poliittinen johto, jossa erimielisyydet olivat sillä tasolla että esiintyi nimittelyä selän takana (Mannerheimin ”puolisokeat aasit) pystynyt tai halunnut perääntymään kompromissihaluttomasta linjastaan kärsimättä merkittävää arvovaltatappiota. Tämä koski mitä suurimmassa määrin ulkoministeri Erkkoa, joka oli jo alun alkaen tehnyt selväksi että hän tuli ulkoministeriksi vain edellyttäen, että hän määräsi missä kaappi seisoi: tästä esittää valt.tri Juhani Suomi kirjassaan ”Talvisodan tausta” käyttäen hyväkseen von Blücherin suorasanaisuutta että:

tärkein [Erkon asettamista ehdoista] oli toivomus, että ”asioiden hoito ulkomaitten kanssa tapahtuisi yksinomaan ulkoministeriön välityksellä, samaten kuin sitä koskevat tiedoksiannot”, eli kuten ehdot tietoonsa saanut Blücher asian ilmaisi: Erkolla oli todellinen määräysvalta ulkopolitiikan alueella.
(Juhani Suomi: Talvisodan tausta, Helsinki, 1973)

Erkolle luopuminen omasta linjastaan oli tietysti lähinnä mahdoton ajatuksenakin. Olihan tämä katkaissut Jartsev-neuvottelut ja jättänyt kallistamatta edes korvaansakaan lähettiläs Steinin edellisenä keväänä tekemille esityksille saartemme rajajärjestelystä. Erkon kalkyylit perustuivat aikaan ennen M-R-sopimusta ja olivat siis tehdyt täysin toisissa olosuhteissa. Ne perustivat ajatukseen pohjoismaiden keskinäisen puolustusliiton toteuttamisesta, joka oli lopullisesti upotettu Tukholman valtionpäämiesten kokouksessa lokakuun lopulla --- ja edelleen ---

Mitään vaihtoehtoa ei Erkko nähnyt perääntymiselle diplomaattiseen ratkaisuun. Erkko oli (jo) ummistanut silmänsä ja painanut kaasun pohjaan päättäneenä että Suomi ei anna periksi, tuli mitä tuli, ja kaasutti siten itsensä ja Suomen suoraan Stalinin kuolettavaan syleilyyn.

Havaitsemme siis että Erkon henkilökohtainen rooli oli poikkeuksellisen merkittävä tuon aikaisessa hallituksessa ja politiikassamme yleensäkin. Eri asia on onko oikeutettua kutsua talvisotaa ”Erkon sodaksi” kuten Paasikivi teki. Esim. Ylikangas on tästä eri mieltä (teoksessa Käännekohdat Suomen historiassa). Ylikankaan esittämää kritiikkiä vaivaa sinänsä yksityiskohtien puute.

Mutta vielä palatakseni Erkon kompromissihaluttoman politiikkamme perustaksi esittämään salamiteoriaan, jonka opponenttini haluavat vähin äänin - ymmärrettävistä syistä - sivuuttaa, niin, opponenteillani ei sitten ollutkaan edes yhtä ainokaista lähdettä esittää tuolle ”totuutena” markkinoimalleen salamiteorialle - saati sitten että ulkoministeri Erkolla olisi aikanaan ollut. Tämän toimia ei voida näet arvostella jonkun jälkiviisauden perusteella vaan arvion perustaksi on otettava se tietämys joka oli saatavilla kun tämä teki päätöksensä.


Onkin todettava, että täten on käynyt täälläkin yksiselitteiseksi, että ns. salamiteoria jää yhä edelleenkin salaliittoteoriaksi jolta puuttuu kaikki tieteellinen arvo. Sen nimiin yhä edelleen vannotaan, mutta ilman mitään näyttöä. Lisäksi, vaikka se olisikin oikea, ei talvisota tilannetta helpottanut, vaan entisestään pahensi. Ymmärtääkseni salaliittoteorioiden yhteinen piirre on siinä, että ne ovat selityksiä jollekin kohutulle tapahtumalle, jolle ei ole mitään (tai vain osittain) näyttöä ja salaliittoteoriat ovat siten teoretisointia siitä miten asiat olisivat voineet olla, eivät siitä miten asiat ovat olleet.

Opponenttieni ”teoria” osoittautuu niin muodoin heidän omaksi uskokseen, - kuten salaliittoteorioilla tapana on – mutta uskossaan he ovat kyllä yhtä lujia kuin irrationaalisia, ts. he kieltäytyvät alistamasta tätä uskoaan millekään järjen arvostelulle. Salamiteoria on oman arvioni mukaan salaliittoteoreetikkojen tärkein dogmi. Sen kiistämiseen vastataan vaihtelevasti, usein esittämällä fantasioita siitä, miten talvisota oli muka keino, jolla vältettiin vielä suuremmat pahat, jotka olivat - yhä näiden uskonnon mukaan - ovella. Jostain täysin käsittämättömästä syystä nämä pahat jotenkin muka vältettiin talvisodalla. Näin siitäkin huolimatta, että faktat osoittavat yhtäpitävästi, ettei Suomen poliittinen johto uskonut sodan mahdollisuuteen Moskovan uhkauksista huolimatta. Moskovan näkemyksistä kun ei tuon aikaisessa Suomen idänpolitiikassa juuri välitetty. Toimittiin ikään kuin Neuvostoliitto olisi edelleen ollut heikko. Se vain murisi minkä murisi, oletettiin. Muriskoon. minkä murisee. Sitten Neuvostoliitto hyökkäsikin. Silloin äkättiin: vaihdetaan hallitusta. Ulkoministeri ei ollut enää ulkoministeri. Itsenäisen Suomen suurin poliittinen möhläys oli tapahtunut: ulkopolitiikkamme oli rakennettu idealististen kuvitelmien - eikä realiteettien - varaan.


Tieteellisenä teoriana salamiteorialta kaiketi puuttuu arvo mutta sen tunteminen on tarpeen jotta Suomen merkillisyys maan ryhtyessä talvisotaan mieluummin kuin antoi vähäisessä määrin perin sille epäolennaisissa kysymyksissä (= ns. "peräänantamattomuus") kävisi jotenkin ymmärrettäviksi. Meillä olisi syytä tarkemmin tutkia, miltä uhkakuvat näyttävät Leningradista käsin eikä toitottaa suomalaisten näkökohtia siitä oliko Leningrad todella uhanalainen Suomen alueelta. Eversti Aladar Paasonen sai tilaisuuden selittää Stalinille henkilökohtaisesti 5.10 alkaneella neuvottelumatkalla Moskovassa, ettei Suomen alueelta uhannut mikään vaara, mutta tämä epäonnistui surkeasti yrityksessään vakuuttaa Stalin. Tokkopa prof. Vihavainen olisi tuskin onnistunut yhtään sen paremmin vakuuttamaan Stalinin esittämällä tälle huomionsa, että tämän "puhe siitä, että kaupunki oli vaarassa sijaitessaan rajasta tykinkantaman päässä, oli tietenkin tarkoitettu hölmöille".

Joka tapauksessa, jotta myös suomalaisten neuvottelutapa -39 syksyllä kävisi ymmärrettäväksi on luonnollisesti myös ministeri Erkon persoonan ymmärtäminen tarpeen. Siteeraamasi kohta erään tällaisen "uskovaisen" kirjoituksessa on mielestäni hyvä alku sen uskonnollisine viittauksineen (”saatana”) sen absurdiuteen saakka yltävistä liioittelusta huolimatta. En ole kuitenkaan löytänyt Erkon henkilöstä muita kuvauksia kuin esittämäni ja Sinun nyt esittämäsi.

Semmottii...

[nylander]

kertoo hyvin "Johan Beckman Instituten" julkaisujen linjasta

Minäkin ruperin vähän häpeillen kaivelemaan hyllyjäni oheisen kommentin luettuani. Löytyihän sieltä ensinnäkin Nikolai Baryshnikovin Leningradin piiritys ja Suomi 1941 - 1944 (2003). Ostin sen aikoinani ihan mielenkiinnosta, kun muistaakseni Timo Vihavainen kyseisestä opuksesta niin kovin raivosi HS:ssa. No, onhan kirjassa mielenkiintoisten näkökulmien ohella vissinlainen ns. väritys, mutta onko se sittenkään juuri sen räikeämpi kuin vastaavissa suomalaissa hengentuotteissa - mieleen tulevat esim. viime vuonna ilmestyneet pääministerielämäkerta ja suomettumisjeremiadi. - Sitten löytyi vielä tällainen Helge Seppälän Leningradin saarto 1941 - 1944. Murhenäytelmän sävyttämä voitto (2003). Pidätkö sitäkin jo pelkästään kustantajan perusteella jotenkin "saastuneena"?

Mutta mitäpä meikäläinen tällaisia asioita sen tarkemmin rupeaa sorkkimaan. Pianaikaa saanemme taas lukea siitä horjumattoman objektiivisesta, suoraselkäisestä suomalaisesta "kulttuurilehdestä", mitä historian kiistanalaisista kysymyksistä oikein on lupa ajatella, vai mitä... :)

[Jussi Jalonen]

Erkon toimia ei voida näet arvostella jonkun jälkiviisauden perusteella vaan arvion perustaksi on otettava se tietämys joka oli saatavilla kun tämä teki päätöksensä.

Hienoa, sittenhän kaikki on kunnossa, ja Jansson voi unohtaa kaiken sen mitä aiemmin on tähän ketjuun postittanut suomettumisesta, valvontakomissiosta ja Hotelli Tornista.

[Emma-Liisa]

Erkolle luopuminen omasta linjastaan oli tietysti lähinnä mahdoton ajatuksenakin.

No niin se oli Leninillekin.

Erkko kuitenkin tarjoutui eromaan, mikäli hallitus on eri mieltä eli sikäli hän noudatti demokratian periaatteita.

Toimittiin ikään kuin Neuvostoliitto olisi edelleen ollut heikko. Se vain murisi minkä murisi, oletettiin. Muriskoon. minkä murisee. Sitten Neuvostoliitto hyökkäsikin.

No itse asiassa NL ja puna-armeija oli edelleen heikko, koska ei kerran onnistunut pääsemään Helsinkiin kahdessa viikossa kuten oli suunniteltu. Eikä kolmessa ja puolessa kuukaudessa edes edes Viipuriin.

Lainasin jo aiemmin Wahlbäckin kirjan Jättens andedräkt, että NL itse - ex-ulkoministeri Litvinov ja lähettiläs Kollontai - olivat onnistuneet vakuuttamaan Ruotsin ulkoministeri Sandlerin NL:n rauhantahdosta.

Suomen kohdalla kyse oli ihan samasta kuin Stalinilla 22.6.1941: eipä hänkään uskonut sotaan joutuvansa, koska ajatus oli liian kamala. (Samalla tavoin Paasikivi uskoi, että Suomi saa samanlaisen aseman autonomiaikana, koska vaihtoehto - se mitä tapahtui sitten Baltialle - ja oli jo tapahtunut Tshekkoslovakialle - oli liian kamala.)

Wahlbäck jatkoi: Sandlerin väärä arvio oli, että hän aliarvioi Stalinin kyvyn tehdä vääriä arvoita.

Ratkaisevaahan talvisodan synnyssä oli juuri se, että Stalin uskoi Suomen kukistuvan kahdessa viikossa. Jos hänellä olisi uskonut Shaposnikovin arviota Suomen puolustuskyvystä, joukkoja olisi heti alkuun pantu tuleen enemmän. Tai jos hän olisi tajunnut mahdolliset yleispoliittiset seuraukset, talvisotaa ei olisi syttynyt lainkaan.

[Emma-Liisa]

kertoo hyvin "Johan Beckman Instituten" julkaisujen linjasta

Minäkin ruperin vähän häpeillen kaivelemaan hyllyjäni oheisen kommentin luettuani. Löytyihän sieltä ensinnäkin Nikolai Baryshnikovin Leningradin piiritys ja Suomi 1941 - 1944 (2003). Ostin sen aikoinani ihan mielenkiinnosta, kun muistaakseni Timo Vihavainen kyseisestä opuksesta niin kovin raivosi HS:ssa. No, onhan kirjassa mielenkiintoisten näkökulmien ohella vissinlainen ns. väritys, mutta onko se sittenkään juuri sen räikeämpi kuin vastaavissa suomalaissa hengentuotteissa - mieleen tulevat esim. viime vuonna ilmestyneet pääministerielämäkerta ja suomettumisjeremiadi. - Sitten löytyi vielä tällainen Helge Seppälän Leningradin saarto 1941 - 1944. Murhenäytelmän sävyttämä voitto (2003). Pidätkö sitäkin jo pelkästään kustantajan perusteella jotenkin "saastuneena"?

Mutta mitäpä meikäläinen tällaisia asioita sen tarkemmin rupeaa sorkkimaan. Pianaikaa saanemme taas lukea siitä horjumattoman objektiivisesta, suoraselkäisestä suomalaisesta "kulttuurilehdestä", mitä historian kiistanalaisista kysymyksistä oikein on lupa ajatella, vai mitä... :)

Baryshnikov on varmaan aiemmin ollut ihan kohtuulista tutkimusta (esim. kokoomateoksessa Yksin suurvaltaa vastaan), mutta nyt hän näyttää kai JB:n vaikutuksesta taantuneen. (Baryshnikovin arvostelu ei tietenkään tarkoita, ettei Suomestakin löytyisi pöllöpäitä.)

Esim. Baryshnov näpertelee Seppo isotalon teorian kimpussa, ettei Mainilan laukauksia ollut lainkaan, ja talvisota olisi voitu estää tutkimalla asiaa yhteiskomission avulla. Sinänsähän on aivan yksi ja sama, ampuiko NL ne itse vahingossa vai tarkoituksella vai oliko laukauksia lainlaan - oleellista on, että NL syytti asiasta Suomea saadakseen syyn sotaan, jonka se siinä vaihesssa oli kyllä päättänyt aloittaa.

[Emma-Liisa]

Erkon toimia ei voida näet arvostella jonkun jälkiviisauden perusteella vaan arvion perustaksi on otettava se tietämys joka oli saatavilla kun tämä teki päätöksensä.

Hienoa, sittenhän kaikki on kunnossa, ja Jansson voi unohtaa kaiken sen mitä aiemmin on tähän ketjuun postittanut suomettumisesta, valvontakomissiosta ja Hotelli Tornista.

Ja siloin tulee käyttöön ottaa salamiteoria, sillä sitä käyttäen Hitler oli ensin vienyt Tshekkoslovakialta rajalinnoitukset ja sitten vallannut maan. Tästä olisi jokainen sotilasasiantuntija varoittanut, ihan ilman ideologiaakin.

HJ on koko ajan väittänyt "tietävänsä", että NL olisi tyytynyt syksyn 1939 myönnytyksiin (tai ainakin tilanne olisi ollut sellainen 13.3.1940). Näin vaikka tämä olisi ollut kaikkea logiikkaa ja NL:n sotilasdoktriinin vastaista. Mistä tämä "tieto" oikein on HJ:lle tullut?

Toki on olemassa pienenpieni mahdollisuus, että Suomen kohdalla olisi tapahtunut toisin kuin Baltiassa. Kuten Janne Kivivuori sanoi Pohjantähdessä, saattaahan ihme tulla vastaan rauhan tielläkin. "Ihme" tässä tarkoittaa, että ulkopuoliset tapahtumat olisivat tulleet avuksi.

Samaten Apunen ja Wolff olettavat, että seuraavaksi olisi neuvoteltu Viipurista, mutta kukaan ei voi tietää, missä olosuhteissa se olisi tapahtunut. Tällainen mahdollisuuden toteaminen on ihan toista kuin "tietäminen", ettei sellaista olisi voinut tapahtua.

[Jussi Jalonen]

Tieteellistä teoriaa kun täällä edellytetään -- olen muuten itse kuvitellut, että kyseessä on vain forumkeskustelu -- niin minua kiinnostaa edelleenkin selvennys siihen, millainen kristallipallo Suomen hallituksella olisi pitänyt olla?

Ilmeisesti se kaiketi vain olisi pitänyt muutenkin tajuta, että kun neuvottelut katkeavat, niin naapurivaltiolle ei jää siinä tilanteessa mitään muita mahdollisuuksia -- ei siis edes suoranaista uhkavaatimusta -- kuin aloittaa hyökkäyssota ja vielä peräti pystyttää marionettihallitus?

On se kumma, ettei Neuvostoliitto saman tien hyökännyt Turkkiin.

HJ on koko ajan väittänyt "tietävänsä", että NL olisi tyytynyt syksyn 1939 myönnytyksiin (tai ainakin tilanne olisi ollut sellainen 13.3.1940). Mistä tämä "tieto" oikein on HJ:lle tullut?

Sen minäkin haluaisin tietää. Varmasti sen takana on jokin viimeisen päälle hiottu ja huoliteltu tieteellinen teoria. Tapahtumattomasta historiasta yleensä ei voi tietää varmasti mitään asiaa, mutta Janssonin mielestä näemmä ainakin tämä asia -- ja nimenomaan vain tämä -- on mahdollista todeta lähes varmasti.