Teoksessa Finland in World War II Tiina Kinnunen ja Markku Jokisipilä kirjoittavat sodan muuttuvasta kuvasta. Selostan tässä alkuosan, joka osoittaa, ettei sotaveteraanien todellakaan ollut "pakko olla hiljaa", kuten nykyisin usein esitetään.
Sodan jälkeen ei ollut olemassa yhtä tapaa käsitellä sotaa, vaan menneisyyden patrioottinen narratiivi eli edelleen sodan lopputulosta huolimatta ja jatkoi vaikuttamista siihen miten Suomen historiaan suhtauduttiin. Poliittiset muutokset johtivat kuitenkin muistelukulttuurin jakaantumiseen viralliseen ja populaariin diskurssiin. Uusi ulkopolitiikka, joka suuntautui tulevaisuuteen, perustui poliittiseen realismiin ja sen mukaisesti julkinen, valtion tasolla oleva muistokulttuuri oli katuvasti vaiti sodista. Neuvostoliitto piti vakuuttaa siitä, että tulevat suhteet perustuisivat molemminpuoliselle yhteistyölle ja luottamukselle.
Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan olleet – eivätkä voineet olla, koska sota oli aiheuttanut seurauksia jokapäiväiseen elämään ja traumoja – yhtä unohtuvaisia. 600 sankarihautajaismaata olivat heille tärkeitä muistelupaikkoja. Ne olivat keskeisesti myös kollektiivisia muistelupaikkoja sekä paikallisesti että kansallisesti, koska niillä tapahtui tärkeitä julkisia rituaaleja vuosittain esim. kaatuneiden muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja jouluna. Kunnioittava suhtautuminen kaatuneisiin säilyi kaikkien poliittisten muutosten halki. Vielä tänään ylioppilaat järjestävät soihtukulkueen itsenäisyyspäivänä.
Vaikka syksyä 1944 on pidetty totaalisena muutoksena, monessa suhteessa muutokset olivat pinnallisia. Karkeimmat sovinismin ilmaukset sensuroitiin poliittisesta keskustelusta ja politiikassa oikeistolainen retoriikka joutui peräytymään, mutta poliittisesti korrektin pinnan alla sotaa edeltävät nationalistiset ja antikommunistiset asenteet elivät edelleen. Virkamiehistö, koululaitos ja yliopistot säilyivät suhteellisen ennallaan, huolimatta radikaalin vasemmiston puhdistusvaatimuksista. Akateemiset historioitsijat, joista monet olivat jatkosodan aikana osallistuneet sotapropagandaan ja mm. legitimoineet Itä-Karjalan miehitystä, jatkoivat nationalistista historiankirjoitusta. Esim. Suomen historian käsikirja.
Tavalliset ihmiset olivat ensimmäisinä sotavuosina yleensä hiljaa sotakokemuksistaan. Sen sijaan julkaistiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyjen puolustuspuheet. Olavi Paavolainen leimattiin Synkän yksinpuhelun johdosta epäisänmaalliseksi opportunistiksi ja mudanheittäjäksi.
50-luvulla julkaistiin, marsalkka Mannerheimin muistelmat, Tannerin ja Niukkasen muistelmat ja oeschin Mannerheim-elämäkerta. 1956 kenraali Oesch loi käsitteen torjuntavoitto.
Kaikki tämä osoittaa, miten heikolla pohjalla ovat nykyiset uuspatrioottiset väitteet että sodan jälkeen ”oli vaiettava”.
Tämän jälkeen käsitellään 60-luvun ulkomaisia historiantutkijoita ja Väinö Linnaa, lyhyesti Palasteen, Lauttamuksen ja Lehväslaihon sotaromaaneja sekä Kansa taisteli – miehet kertovat –lehteä.
60- ja 70-luvulla tapahtui ”muistojen konflikti” sodan merkityksestä. Vaikka jo Tuntematon sotilas oli murtanut ”muistorauhan”, joka vielä 50-luvulla ulkopoliittisen korrektiuden alla helli patrioottisia arvoja, se voitiin lukea myös patrioottisten silmälasien läpi.
Sotien merkitys asetettiin kyseenalaiseksi esimerkiksi Paavo Rintalan Sissiluutnantissa, joka aiheutti kirjasodan. Edelleen mainitaan Rintalan Pojat ja sen elokuvaversio jotka käsittelevät teemoja jotka nykyinen uuspatrioottinen tulkinta on unohtanut. Rintalan Leningradin kohtalonsinfonia on harvoja esimerkkejä että sota nähtiin muusta kuin nationalistisesta perspektiivistä.
Neuvostoliiton ”totuus” hyväksyttiin vasemmistolaisten lehtimiesten ja kulttuuri-ihmisten piirissä. Mm. M-R-sopimus ja NL:n hyökkäys talvisodassa korvattiin versiolla, jossa painotettiin Suomen syyllisyyttä ja aktiivista roolia sodan aloittamisessa. Kekkosen tukemana tuotettiin tulkinta ”Suomen ristiretkestä 1939-44” opetuksena mitä tapahtuu kun ulkopolitiikka on virheellinen ja seikkailullinen. Kun Neuvostoliittoa pidettiin maailmanrauhan takajana, monet veteraanit kokivat että heidän sodanaikaisia uhrauksiaan häpäistiin.
Vaikka nuoret vasemmistolaiset olivat äänekkäitä, vastustajat eivät olleet hiljaa vaan kiistivät edellisten tulkinnat. Sodan vuosipäiviä vietettiin edelleen. Sotaromaanien tulva jatkui. Helge Seppälän teoksia arvosteltiin rankasti, mutta Antti Laineen tutkimus Itä-Karjalan miehityksestä sai positiivisen vastaanoton.
Seuraavaksi käsitellään Sodan ja rauhan miehiä ja Jokipiin Jatkosodan syntyä sekä laajoja kirjasarjoja.
Kaiken kaikkiaan, sodan jälkeiset vuosikymmeniä 80-90-luvun taitteeseen asti voi luonnehtia ”a period of simultaneus phenomena of memory conflicts, contested meanings and continuing patriotic heritage reagarding the past wars of 1939-45 rather than a period of hegemonic youth radicalism and pro-Soviet self-censorship”.
Edellä esitetty vastaa suurimmalta osalta omia muistojani 60-luvulta alkaen. Voisinpa jopa sanoa, että monessa suhteessa sodan kuva oli silloin monipuolinen. nimenomaan kirjallisuuden ansiosta.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Uuspatrioottisen kauden suhteen Kinnunen ja Jokisipilä ovat kriittisempiä, suorastaan poleemisia.
Aloituksena on, että jokainen muistokulttuuri on funktionaalinen, rakennettu kunakin ajankohtana ”hyödyllisistä” merkityksistä. Lisäksi vaikuttavat tapaukset ja kehitykset rajojen ulkopuolella. Suomen tapauksessa jo glasnost. Itä-Euroopan poliittiset muutokset loivat siellä uutta muistokulttuuria.
Tänä ajankohtana suuri määrä suomalaisia kiinnostui – ja suorastaan riivaantumiseen asti – sodista NL:oa vastaan. Kriittisen käsittelyn sijasta he enimmäkseen riippuivat patrioottisessa, jopa nationalistisessa tulkinnassa. 1989 talvisodan puhkeamista 50 vuotta sitten vietettiin laajasti. Antti Tuurin romaaniin perustuva Pekka Parikan elokuva Talvisota sai ensi-iltansa.
1980-90-luvun taitteen muutosta muistokulttuurissa voi luonnehtia uuspatrioottiseksi käänteeksi. Tällä tarkoitetaan nationalististen asenteiden ja esitysten julkista renessanssia. Ne alkoivat dominoida Suomen sota-ajan julkista kuvaa. Uuspatrioottinen diskurssi rakentuu käsitykselle että sodan aikaisesta Suomesta ”yhtenäisenä ja ainutlaatuisena”. Tämä on ollut keskeinen Suomen nationalistiselle historiankirjoitukselle siitä alkane kun se alkoi 1800-luvun keskivaiheilla. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nationalistinen tulkinta sodista oli pinnan alla, mutta se ei dominoinut suomalaisuuden julkista kuvaa siinä määrin kuin nykyään.
Uuspatrioottisessa tulkinnassa talvi- ja jatkosota on idealisoitu ja romantisoitu. Ne edustavat parasta suomalaisuutta: tahtoa uhrata itsensä yhteisen hyvän edestä, kansallista solidaarisuutta, päättäväisyyttä ja ”never-say-die” pyrkimystä suvereeniseen demokraattiseen valtioon. Tärkeänä piirteenä veteraanijärjestöt haluavat delegoida tämän perinnön tuleville sukupolville,
Talvisodan 50-vuotimuistovuosi 1989-90 merkitsi sitä että talvisota palasi julkiseen muistiin. Myöhempinä muistovuosina 1999-2000 ja 2009-10 talvisota oli jälleen hyvin näkyvä julkisina muistotilaisuuksina. Ennen Neuvostoliiton kukistumista jatkosota dominoi Suomen sotanarratiivia. Ensinnäkin se pituutensa takia oli vaikuttanut jokapäiväiseen elämään Toiseksi Tuntemattomasta sotilaasta, joka käsitteli vain vuosia 1941-4, oli tullut kanonisoitu versio suomalaisen sotilaan kokemuksista (huomautus: tässä on unohtunut Pohjantähden kotirintamakuvaukset nimenomaan talvisodan kohdalla). Lisäksi neuvostonarratiivi marginalisoi talvisodan. Vasta 1989 NL tunnusti NL:N syyllisyyden talvisotaan.
Uuspatrioottisesta perspektiivistä talvisota oli ”täydellinen” sota, koska se tarjoaa niin paljon aineksia romantisoidulle narratiiville yhtenäisestä ja puhtaasta kansasta joka jätettiin hyäkkääjän armoille.
Sotilaallisesti katsoen Suomi hävisi sekä talvi- että jatkosodan, mutta tämä muutettiin pian käsitykseksi torjuntavoitosta. Tulkinta voidaan nähdä funktionaalisena, koska se antaa merkityksen koville vuosille rintamalla ja kotirintamalla. Uuspatrioottisen käänteen jälkeen sodat muistetaan sankarillisina torjuntavoittoina. Lisäksi, vaikka Suomi menetti huomattavia alueita, sotien muistoa hellitään kansakunnan tärkeimpänä kollektiivisena kokemuksena. Korostetaan että Helsinki oli Moskovan ja Lontoon ohella ainoa sotaa käyvän eurooppalaisen maan pääkaupunki, jota ei miehitetty. Vaikka käsitys torjuntavoitosta vääristääkin vuoden 1944 historiallisen todellisuuden, kiistämätön tosiasia on että on aivan poikkeuksellista, ettei Suomea miehittänyt sen enempää Saksan kuin NL:n armeija. Lisäksi nykyinen suuri painotus että Suomi oli voittoisa liittyy NL:n kukistumiseen: ”lopullinen voitto” tuli 1991. Näin ollen julkisessa muistissa sotia pidetään kansallisen itsenäisyyden kulmakivinä.
Patrioottisen tulkinnan mukaan ”totuus” vuosista 1939-44 oli aiemmin vaiennettu ja sen sijaan neuvostoystävällisen ulkopolitiikan takia vääristyneet tulkinnat jopa kansallisen itseruoskintaan asti hallitsivat julkista diskurssia. Tällaisissa kommenteissa ”totuudellinen” tarkoittaa ainoastaan nationalistista tapaa nähdä Suomen nykyisyys ja tulevaisuus. Sodanjälkeisiä sukupolvia syytetään symbolisista väkivallanteoista sotaveteraanien uhrauksia kohtaan erityisesti 1960-70-öuvuilla. On esitetty myös vaatimuksia kumota sotasyyllisyysoikeuden tuomiot anteeksipyyntönä kahdeksaa tuomittua ja koko sotasukupolvea kohtaan, jota oikeudenkäynnin on väitetty loukanneen ja traumatisoineen.
Uuspatrioottisen käänteeseen on muitakin syitä. Idealisoitu käsitys sodanaikaisen Suomen harmoniasta ja solidaarisuudesta vastasi monien tarpeita 90-luvun laman epävarmuudessa. Myös ulkopolitiikan suunta muutti. Tässä tilanteessa sekä poliitikot että tavalliset ihmiset katsoivat menneisyyteen löytääkseen sieltä lohtua ja argumentteja. Kansalliseen konseksukseen vedotaan poliittisissa debateissa.
Eurooppalaisessa vertailussa ilmenee sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Sodan jälkeen hallitukset, sosiaaliryhmät ja yksilöt loivat kaikkialla tapoja muistaa – ja samalla siirtää traumaattiset kokemukset maton alle. Sotasukupolven poliittiset ja psykologiset tarpeet estivät kriittisen keskustelun. Itä-Euroopassa dominoi antifasistisen vastarinnan diskurssi NL:n esimerkin mukaan. Myös Saksan miehittämissä Länsi-Eutoopan maissa hellittiin kollektiivisen vastarinnan ja uhriuden myyttiä ja vaikeat aiheet kuten kollaboraatio ja vastuu sivuutettiin. Sodanjälkeisessä Suomessa oli tärkeintä luoda rauhanomaiset suhteet NL:oon, joten virallinen hiljaisuus sota-ajasta oli tarpeellista poliittista realismia.
Myöhemmin monet Euroopan maat ovat käyneet läpi keskustelun rool(e)istaan konfliktissa ja rikoksista joista hallitus tai yksilöt ovat vastuussa. Suomi on tässä asiassa jäljessä. Kylmä sota siunasi nationalistiset käytännöt vaientamalla vastakkaiset muistot ja kriittiset äänet, kun taas kylmän sodan loppumisen jälkeen nationalistiset aiheet konstruktoitiin uudelleen. Vertailu Länsi-Saksaan ja Länsi-Euroopan maihin. Itä-Euroopassa demokratian paluu merkitsi sota-ajan ja sodan jälkeisen ajan käsittelyä. Näissä maissa esiintyy myös samankaltaisia uuspatrioottisia ilmiöitä, jotka usein ovat radikaalimpia.
Suomessa herkkiä kohtia ovat olleet Itä-Karjalan miehitys, suhde Saksaan ja Suomen rooli holokaustissa kollektiivisessa muistissa tähän päivään asti. Akateemisessa tutkimuksessa aiheita on käsitelty kriittisesti, mutta uuspatrioottinen narratiivi pitää kiinni siitä että Suomi joutui provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi myös 1941, Suomi oli viaton ja kyse oli puolustussodasta, joka oli erillissota Hitlerin päämääristä idässä. Suomi oki vain aseveli ja jatkosota oli vain talvisodan legitiimi jatko. ”Hyvät saksalaiset” taistelivat Suomen rinnalla ja ”pahat natsit” olivat vastuussa sotarikoksista muualla. Lapin sota ei sovi narratiiviin, jossa Suomi taistelee yksin vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta puhtain keinoin.
Uuspatrioottinen tulkinta ei rohkaissut kansakuntaa tutkimaan Suomen ja Saksan suhteen ja sen seurausta todellista luonnetta. Myös sodan institutionalisoitunut tulkinta on NL:n kukistumsien jälkeen hellinyt uuspatrioottisia tulkintoja. Esimerkkinä presidentti Halosen puhe Pariisissa 2005.
Esimerkkinä Oula Silvennoisen tutkimuksen vastaanotto. Poikkeuksena Sirpa Kähkönen.
Uuspatrioottinen tulkinta yhdistää näennäisesti vastakkaisia elementtejä. Suomi oli samaan aikaan uhri ja voittaja, ja huolimatta sodan aiheuttamasta kärsimyksestä sota nähdään positiivisena. Voiton ja sodan positiivisten puolien painottaminen yhdistää Suomen pikemmin liittoutuneisiin kuin Saksan johtamaan koalitioon. Suomalaisessa versiossa on paljon yhteistä brittiläiseen versioon (”Hyvä sota”), samoin amerikkalaiseen (”suurin sukupolvi”) sekä neukkulaiseen/venäläsieen. Suomessa patriotismi ilmaistaan sotilasparaatien avulla itsenäisyyspäivänä ja puolustusvoimien lippujuhlana.
NL:ssa 60-luvulta lähtien ja nykyisellä Venäjällä sota on patriotismin keskipiste. Toisen maailmansota nähdään kärsimyksen, rohkeuden ja uhrauksien perspektiivistä. NL:ssa Suomi nähtiin hyökkääjänä ja vasta vähän ennen NL:n kukistumista tunnustettiin vastuu talvisodasta. Toisaalta juuri siinä vaiheessa 80-lub´vun lopussa ja 90-luvun alussa kun Suomessa tarrauduttiin patrioottisiin tulkintoihin, NL:ssa/Venäjällä oltiin avoimia sotien kriittiseen uudelleenarviointiin, mutta viime vuosina uusi nationalismin aalto on saanut valtaansa muistokulttuurin.
Aloituksena on, että jokainen muistokulttuuri on funktionaalinen, rakennettu kunakin ajankohtana ”hyödyllisistä” merkityksistä. Lisäksi vaikuttavat tapaukset ja kehitykset rajojen ulkopuolella. Suomen tapauksessa jo glasnost. Itä-Euroopan poliittiset muutokset loivat siellä uutta muistokulttuuria.
Tänä ajankohtana suuri määrä suomalaisia kiinnostui – ja suorastaan riivaantumiseen asti – sodista NL:oa vastaan. Kriittisen käsittelyn sijasta he enimmäkseen riippuivat patrioottisessa, jopa nationalistisessa tulkinnassa. 1989 talvisodan puhkeamista 50 vuotta sitten vietettiin laajasti. Antti Tuurin romaaniin perustuva Pekka Parikan elokuva Talvisota sai ensi-iltansa.
1980-90-luvun taitteen muutosta muistokulttuurissa voi luonnehtia uuspatrioottiseksi käänteeksi. Tällä tarkoitetaan nationalististen asenteiden ja esitysten julkista renessanssia. Ne alkoivat dominoida Suomen sota-ajan julkista kuvaa. Uuspatrioottinen diskurssi rakentuu käsitykselle että sodan aikaisesta Suomesta ”yhtenäisenä ja ainutlaatuisena”. Tämä on ollut keskeinen Suomen nationalistiselle historiankirjoitukselle siitä alkane kun se alkoi 1800-luvun keskivaiheilla. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nationalistinen tulkinta sodista oli pinnan alla, mutta se ei dominoinut suomalaisuuden julkista kuvaa siinä määrin kuin nykyään.
Uuspatrioottisessa tulkinnassa talvi- ja jatkosota on idealisoitu ja romantisoitu. Ne edustavat parasta suomalaisuutta: tahtoa uhrata itsensä yhteisen hyvän edestä, kansallista solidaarisuutta, päättäväisyyttä ja ”never-say-die” pyrkimystä suvereeniseen demokraattiseen valtioon. Tärkeänä piirteenä veteraanijärjestöt haluavat delegoida tämän perinnön tuleville sukupolville,
Talvisodan 50-vuotimuistovuosi 1989-90 merkitsi sitä että talvisota palasi julkiseen muistiin. Myöhempinä muistovuosina 1999-2000 ja 2009-10 talvisota oli jälleen hyvin näkyvä julkisina muistotilaisuuksina. Ennen Neuvostoliiton kukistumista jatkosota dominoi Suomen sotanarratiivia. Ensinnäkin se pituutensa takia oli vaikuttanut jokapäiväiseen elämään Toiseksi Tuntemattomasta sotilaasta, joka käsitteli vain vuosia 1941-4, oli tullut kanonisoitu versio suomalaisen sotilaan kokemuksista (huomautus: tässä on unohtunut Pohjantähden kotirintamakuvaukset nimenomaan talvisodan kohdalla). Lisäksi neuvostonarratiivi marginalisoi talvisodan. Vasta 1989 NL tunnusti NL:N syyllisyyden talvisotaan.
Uuspatrioottisesta perspektiivistä talvisota oli ”täydellinen” sota, koska se tarjoaa niin paljon aineksia romantisoidulle narratiiville yhtenäisestä ja puhtaasta kansasta joka jätettiin hyäkkääjän armoille.
Sotilaallisesti katsoen Suomi hävisi sekä talvi- että jatkosodan, mutta tämä muutettiin pian käsitykseksi torjuntavoitosta. Tulkinta voidaan nähdä funktionaalisena, koska se antaa merkityksen koville vuosille rintamalla ja kotirintamalla. Uuspatrioottisen käänteen jälkeen sodat muistetaan sankarillisina torjuntavoittoina. Lisäksi, vaikka Suomi menetti huomattavia alueita, sotien muistoa hellitään kansakunnan tärkeimpänä kollektiivisena kokemuksena. Korostetaan että Helsinki oli Moskovan ja Lontoon ohella ainoa sotaa käyvän eurooppalaisen maan pääkaupunki, jota ei miehitetty. Vaikka käsitys torjuntavoitosta vääristääkin vuoden 1944 historiallisen todellisuuden, kiistämätön tosiasia on että on aivan poikkeuksellista, ettei Suomea miehittänyt sen enempää Saksan kuin NL:n armeija. Lisäksi nykyinen suuri painotus että Suomi oli voittoisa liittyy NL:n kukistumiseen: ”lopullinen voitto” tuli 1991. Näin ollen julkisessa muistissa sotia pidetään kansallisen itsenäisyyden kulmakivinä.
Patrioottisen tulkinnan mukaan ”totuus” vuosista 1939-44 oli aiemmin vaiennettu ja sen sijaan neuvostoystävällisen ulkopolitiikan takia vääristyneet tulkinnat jopa kansallisen itseruoskintaan asti hallitsivat julkista diskurssia. Tällaisissa kommenteissa ”totuudellinen” tarkoittaa ainoastaan nationalistista tapaa nähdä Suomen nykyisyys ja tulevaisuus. Sodanjälkeisiä sukupolvia syytetään symbolisista väkivallanteoista sotaveteraanien uhrauksia kohtaan erityisesti 1960-70-öuvuilla. On esitetty myös vaatimuksia kumota sotasyyllisyysoikeuden tuomiot anteeksipyyntönä kahdeksaa tuomittua ja koko sotasukupolvea kohtaan, jota oikeudenkäynnin on väitetty loukanneen ja traumatisoineen.
Uuspatrioottisen käänteeseen on muitakin syitä. Idealisoitu käsitys sodanaikaisen Suomen harmoniasta ja solidaarisuudesta vastasi monien tarpeita 90-luvun laman epävarmuudessa. Myös ulkopolitiikan suunta muutti. Tässä tilanteessa sekä poliitikot että tavalliset ihmiset katsoivat menneisyyteen löytääkseen sieltä lohtua ja argumentteja. Kansalliseen konseksukseen vedotaan poliittisissa debateissa.
Eurooppalaisessa vertailussa ilmenee sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Sodan jälkeen hallitukset, sosiaaliryhmät ja yksilöt loivat kaikkialla tapoja muistaa – ja samalla siirtää traumaattiset kokemukset maton alle. Sotasukupolven poliittiset ja psykologiset tarpeet estivät kriittisen keskustelun. Itä-Euroopassa dominoi antifasistisen vastarinnan diskurssi NL:n esimerkin mukaan. Myös Saksan miehittämissä Länsi-Eutoopan maissa hellittiin kollektiivisen vastarinnan ja uhriuden myyttiä ja vaikeat aiheet kuten kollaboraatio ja vastuu sivuutettiin. Sodanjälkeisessä Suomessa oli tärkeintä luoda rauhanomaiset suhteet NL:oon, joten virallinen hiljaisuus sota-ajasta oli tarpeellista poliittista realismia.
Myöhemmin monet Euroopan maat ovat käyneet läpi keskustelun rool(e)istaan konfliktissa ja rikoksista joista hallitus tai yksilöt ovat vastuussa. Suomi on tässä asiassa jäljessä. Kylmä sota siunasi nationalistiset käytännöt vaientamalla vastakkaiset muistot ja kriittiset äänet, kun taas kylmän sodan loppumisen jälkeen nationalistiset aiheet konstruktoitiin uudelleen. Vertailu Länsi-Saksaan ja Länsi-Euroopan maihin. Itä-Euroopassa demokratian paluu merkitsi sota-ajan ja sodan jälkeisen ajan käsittelyä. Näissä maissa esiintyy myös samankaltaisia uuspatrioottisia ilmiöitä, jotka usein ovat radikaalimpia.
Suomessa herkkiä kohtia ovat olleet Itä-Karjalan miehitys, suhde Saksaan ja Suomen rooli holokaustissa kollektiivisessa muistissa tähän päivään asti. Akateemisessa tutkimuksessa aiheita on käsitelty kriittisesti, mutta uuspatrioottinen narratiivi pitää kiinni siitä että Suomi joutui provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi myös 1941, Suomi oli viaton ja kyse oli puolustussodasta, joka oli erillissota Hitlerin päämääristä idässä. Suomi oki vain aseveli ja jatkosota oli vain talvisodan legitiimi jatko. ”Hyvät saksalaiset” taistelivat Suomen rinnalla ja ”pahat natsit” olivat vastuussa sotarikoksista muualla. Lapin sota ei sovi narratiiviin, jossa Suomi taistelee yksin vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta puhtain keinoin.
Uuspatrioottinen tulkinta ei rohkaissut kansakuntaa tutkimaan Suomen ja Saksan suhteen ja sen seurausta todellista luonnetta. Myös sodan institutionalisoitunut tulkinta on NL:n kukistumsien jälkeen hellinyt uuspatrioottisia tulkintoja. Esimerkkinä presidentti Halosen puhe Pariisissa 2005.
Esimerkkinä Oula Silvennoisen tutkimuksen vastaanotto. Poikkeuksena Sirpa Kähkönen.
Uuspatrioottinen tulkinta yhdistää näennäisesti vastakkaisia elementtejä. Suomi oli samaan aikaan uhri ja voittaja, ja huolimatta sodan aiheuttamasta kärsimyksestä sota nähdään positiivisena. Voiton ja sodan positiivisten puolien painottaminen yhdistää Suomen pikemmin liittoutuneisiin kuin Saksan johtamaan koalitioon. Suomalaisessa versiossa on paljon yhteistä brittiläiseen versioon (”Hyvä sota”), samoin amerikkalaiseen (”suurin sukupolvi”) sekä neukkulaiseen/venäläsieen. Suomessa patriotismi ilmaistaan sotilasparaatien avulla itsenäisyyspäivänä ja puolustusvoimien lippujuhlana.
NL:ssa 60-luvulta lähtien ja nykyisellä Venäjällä sota on patriotismin keskipiste. Toisen maailmansota nähdään kärsimyksen, rohkeuden ja uhrauksien perspektiivistä. NL:ssa Suomi nähtiin hyökkääjänä ja vasta vähän ennen NL:n kukistumista tunnustettiin vastuu talvisodasta. Toisaalta juuri siinä vaiheessa 80-lub´vun lopussa ja 90-luvun alussa kun Suomessa tarrauduttiin patrioottisiin tulkintoihin, NL:ssa/Venäjällä oltiin avoimia sotien kriittiseen uudelleenarviointiin, mutta viime vuosina uusi nationalismin aalto on saanut valtaansa muistokulttuurin.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Uuspatrioottista muistokulttuuri ilmenee romaanien, populaarien tietokirjojen, elokuvien, dokumenttien, näytelmien, TV-sarjojen, näyttelyiden ja nettisivujen muodossa. Uusia sotamuistomerkkejä on pystytetty. Laineen ohjaama Tuntematon sotilas esitetään itsenäisyyspäivänä TV:ssä.
Myös kylmän sodan vuosina julkaistiin yli tuhat kauno- ja tietokirjaa ja vain korkeimmalla tasolla ja erityisesti kanssakäymisessä NL:n kanssa vältettiin sotaan liittyviä aiheita. Uuspatrioottisen käänteen jälkeen julkinen näkyvyys on kuitenkin lisääntynyt. Talvisodan muistovuodet. 2004 vuoden 1944 taistelut esitettiin lukemattomissa TV- ja radiodokumenteissa, lehtiartikkeleissa, nettisivustoilla ja puheissa.
Institutionaalisella tasolla ryhmiä ja henkilöitä on virallisesti rehabilitoitu: sotasyyllisyydestä tuomittujen omaisilta pyydettiin anteeksi, valtion korkeimmat edustajat olivat läsnä lottajärjestön juhlassa, sotaveteraanien kulttiasema alkaen kansallisesta veteraanipäivän luomisesta 1987, heidät esitetään kunniakansalaisina ja moraalisina esikuvina joita myöhempien sukupolvien pitää kunnioittaa ja seurata. Myös naiset on sisällytetty historiaan. Veteraanien koulukäynnit.
Sotakokemuksista kerrotaan myös perheissä. Lapsenlapset suhtautuvat positiivisesti isovanhempien kertomuksiin, toisin kuin lapset aikoinaan. Sukupolvien välisen kommunikaatiokuilun korvasi sukupolvien välinen, ihailua painottava konsensus. Nuoret eivät ole pohtineet ristiriitaisia asioita kuten suhteita Saksaan. (Lähteenä Ahonen: historiaton sukupolvi)
Suuret suomalaiset –äänestys jossa Mannerheim 1., Ryti 2., Kekkonen 3. ja kenraali Ehrnrooth
Muistokulttuurissa ei yleensä ole vihaa tai halveksuntaa venäläisiä tai NL:oa kohtaan, siis poistettu aikalaiselementtejä.
Militarismin ihannointia: Läuri Törni.
Sitten palataan Kekkosen rooliin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja talvisotaan koskevaa puhetta 1973. Tulkinta ei saanut kannatusta: Suomi nähtiin edelleen uhrina. Vertailu Ahtisaaren päiväkäskyyn kansallisena veteraanipäivänä 1995: Suomi oli ainoa sotaakäyvä manner-Euroopan maa, joka vältti miehityksen, ja ainoa jolla ei ole mitään hävettävää mutta paljon ylpeydellä muistettavaa. Kirjoittajien kommentti: Ahtisaari näytti vihjaavan, että myös liittoutuneilla oli motaalisesti epäilyttäviä tekoja.
Seuraavaksi lainaus Paavo Lipposen kirjasta Järki voittaa (s. 116): Suomen ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään, länsivallat tekivät häpeällisen Münchenin sopimuksen ja jättivät pienet maat totalitarismin armoille. Toisaalta Lipponen on ollut aktiivinen holokaustin muistamisessa ja Suomen vastuusta siinä. Samoin romanit. Lipposen elämäkerta: nuoruuden radikalismin aikana kriittisiä kommentteja esim. Lotta Svärdistä. Pääministerinä 1994 esitti kollegoilleen filmin Talin-Ihantalan taistelusta.
Huomio naisten kokemuksiin. Vääristynyt koska kohdistunut vain ”patrioottisiin naisiin”, erityisesti lottiin. Lottajärjestö lyhyesti. Lottien kuvaaminen seksuaalisesti Tuntemattomassa ja Rintalan Sissiluutnantissa nöyryytti entisiä lottia, jotka olivat olleet ankarien käytössääntöjen alaisia ja joiden työ oli ollut korvaamatonta sotaponnisteluille. Kirjasodat. Linna ja Rintala esittivät lottien kautta kansallisromanttisten ihanteiden vararikon, joka oli ollut sotaa edellisen ja sodanaikaisen Suomen arvojärjestelmän perusta.
Elokuva Lupaus (2005): kova työ, moraalisuus, epäpoliittisuus. Puhdas, viaton kansakunta – puhtaat ja viattomat tyttäret. Suomi uhri – yksi lotista kuolee. Kaikki ristiriitaiset elementit, kuten suhde Saksaan, ovat poissa, vaikka lotat hoitivat myös saksalaisia sotilaita ja lottajärjestön johtajilla oli suhteet Saksan naisjärjestöihin. Suomi kävi erillissotaa.
Mannerheim: vasemmisto kritisoi, mutta patrioottinen tulkinta sai ilmaisunsa hautajaisissa 1951 ja ratsastajapatsaan paljastamisessa 1960. Nykyisin kansallinen ikoni. Jopa ammattihistorioitsijat eivät ole niin kriittisiä kuin muuten. Eriäville mielipiteille ei haluta antaa tilaa, kuten kävi ilmi Uralin perhosen tapauksessa. Absurdi ja paljastava debatti: näennäisesti koski M:n seksuaalista suuntautumista mutta todellisuudessa suomalaisuuden ja kansallisten arvojen erilaisia merkityksiä. Muistutti väittelyitä lottien moraalista. Ulla-Maija Peltosen artikkeli. Uralin perhosen vastaanotto paljasti kuinka sisällissodan perintö on suljettu pois uuspatrioottisesta narraatiosta, joka on myytti yhtenäisestä kansasta ilman minkäänlaisia erimielisyyksiä. Eriimielisyys M-n roolista 1918.
Myös kylmän sodan vuosina julkaistiin yli tuhat kauno- ja tietokirjaa ja vain korkeimmalla tasolla ja erityisesti kanssakäymisessä NL:n kanssa vältettiin sotaan liittyviä aiheita. Uuspatrioottisen käänteen jälkeen julkinen näkyvyys on kuitenkin lisääntynyt. Talvisodan muistovuodet. 2004 vuoden 1944 taistelut esitettiin lukemattomissa TV- ja radiodokumenteissa, lehtiartikkeleissa, nettisivustoilla ja puheissa.
Institutionaalisella tasolla ryhmiä ja henkilöitä on virallisesti rehabilitoitu: sotasyyllisyydestä tuomittujen omaisilta pyydettiin anteeksi, valtion korkeimmat edustajat olivat läsnä lottajärjestön juhlassa, sotaveteraanien kulttiasema alkaen kansallisesta veteraanipäivän luomisesta 1987, heidät esitetään kunniakansalaisina ja moraalisina esikuvina joita myöhempien sukupolvien pitää kunnioittaa ja seurata. Myös naiset on sisällytetty historiaan. Veteraanien koulukäynnit.
Sotakokemuksista kerrotaan myös perheissä. Lapsenlapset suhtautuvat positiivisesti isovanhempien kertomuksiin, toisin kuin lapset aikoinaan. Sukupolvien välisen kommunikaatiokuilun korvasi sukupolvien välinen, ihailua painottava konsensus. Nuoret eivät ole pohtineet ristiriitaisia asioita kuten suhteita Saksaan. (Lähteenä Ahonen: historiaton sukupolvi)
Suuret suomalaiset –äänestys jossa Mannerheim 1., Ryti 2., Kekkonen 3. ja kenraali Ehrnrooth
Muistokulttuurissa ei yleensä ole vihaa tai halveksuntaa venäläisiä tai NL:oa kohtaan, siis poistettu aikalaiselementtejä.
Militarismin ihannointia: Läuri Törni.
Sitten palataan Kekkosen rooliin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja talvisotaan koskevaa puhetta 1973. Tulkinta ei saanut kannatusta: Suomi nähtiin edelleen uhrina. Vertailu Ahtisaaren päiväkäskyyn kansallisena veteraanipäivänä 1995: Suomi oli ainoa sotaakäyvä manner-Euroopan maa, joka vältti miehityksen, ja ainoa jolla ei ole mitään hävettävää mutta paljon ylpeydellä muistettavaa. Kirjoittajien kommentti: Ahtisaari näytti vihjaavan, että myös liittoutuneilla oli motaalisesti epäilyttäviä tekoja.
Seuraavaksi lainaus Paavo Lipposen kirjasta Järki voittaa (s. 116): Suomen ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään, länsivallat tekivät häpeällisen Münchenin sopimuksen ja jättivät pienet maat totalitarismin armoille. Toisaalta Lipponen on ollut aktiivinen holokaustin muistamisessa ja Suomen vastuusta siinä. Samoin romanit. Lipposen elämäkerta: nuoruuden radikalismin aikana kriittisiä kommentteja esim. Lotta Svärdistä. Pääministerinä 1994 esitti kollegoilleen filmin Talin-Ihantalan taistelusta.
Huomio naisten kokemuksiin. Vääristynyt koska kohdistunut vain ”patrioottisiin naisiin”, erityisesti lottiin. Lottajärjestö lyhyesti. Lottien kuvaaminen seksuaalisesti Tuntemattomassa ja Rintalan Sissiluutnantissa nöyryytti entisiä lottia, jotka olivat olleet ankarien käytössääntöjen alaisia ja joiden työ oli ollut korvaamatonta sotaponnisteluille. Kirjasodat. Linna ja Rintala esittivät lottien kautta kansallisromanttisten ihanteiden vararikon, joka oli ollut sotaa edellisen ja sodanaikaisen Suomen arvojärjestelmän perusta.
Elokuva Lupaus (2005): kova työ, moraalisuus, epäpoliittisuus. Puhdas, viaton kansakunta – puhtaat ja viattomat tyttäret. Suomi uhri – yksi lotista kuolee. Kaikki ristiriitaiset elementit, kuten suhde Saksaan, ovat poissa, vaikka lotat hoitivat myös saksalaisia sotilaita ja lottajärjestön johtajilla oli suhteet Saksan naisjärjestöihin. Suomi kävi erillissotaa.
Mannerheim: vasemmisto kritisoi, mutta patrioottinen tulkinta sai ilmaisunsa hautajaisissa 1951 ja ratsastajapatsaan paljastamisessa 1960. Nykyisin kansallinen ikoni. Jopa ammattihistorioitsijat eivät ole niin kriittisiä kuin muuten. Eriäville mielipiteille ei haluta antaa tilaa, kuten kävi ilmi Uralin perhosen tapauksessa. Absurdi ja paljastava debatti: näennäisesti koski M:n seksuaalista suuntautumista mutta todellisuudessa suomalaisuuden ja kansallisten arvojen erilaisia merkityksiä. Muistutti väittelyitä lottien moraalista. Ulla-Maija Peltosen artikkeli. Uralin perhosen vastaanotto paljasti kuinka sisällissodan perintö on suljettu pois uuspatrioottisesta narraatiosta, joka on myytti yhtenäisestä kansasta ilman minkäänlaisia erimielisyyksiä. Eriimielisyys M-n roolista 1918.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Lopuksi käsitellään vaihtoehtoisia tulkintoja. Uuspatrioottinen narraatio sisältää useita ongelmia. Se perustuu kompensaatiota etsivään ja uhmaavaan tulkintaan sotavuosista, ja kaikki alistetaan vuodelle 1939, väittäen että M-R-sopimus ja NL:n hyökkäys talvisodassa selittää ja oikeuttaa kaikki Suomen niitä seuraavat sodanaikaiset päätökset ja toimet, mukaan lukien liitto Hitlerin Saksan kanssa, hyökkäävä sodankäynti ja Itä-Karjalan miehitys. Narraatio lepää kahdella perustalla: tavallisen suomalaisen sotilaan sotilaallisella sankaruudella ja Suomen sodankäynnin ymmärtämisenä moraalisesti puhtaana puolustustaisteluna demokratian puolesta aggressiivista, totalitaarista neuvostokommunismia vastaan.
On syntynyt ambivalenssi: toisaalta muistovuosian vietetään yhä lisääntyvällä hartaudella, toisaalta tutkimus suhtautuu yhä suuremmalla kriittisyydellä nationalistisiin tulkintoihin ja on kiinnittänyt huomiota sota-ajan pimeisiin ja vaiettuihin puoliin. Tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan ole saaneet sijaa yleisessä tietoisuudessa. Vallitseva ei-akateeminen diskurssi ei käsittele toista maailmansotaa yleisinhimillisenä tragediana, vaan painottaa kansallista uhria ja tuntee ylpeyttä Suomen sotilaallisesta suorituksesta, sekä painottaa tarvetta olla kiitollinen niille jotka tämäön saavuttivat, ennen kaikkea tavallisille veteraaneille, mutta myös sota-ajan naisille ja Suomen johtajille. Sota nähdään perustaltaan positiivisena ja jakamattomana kokemuksena, sellaisena joka on korvaamaton kansakunnan olemukselle, koska se teki Suomesta sen mitä se on nyt.
Uuspatrioottinen tulkinta hellii sodanaikaisen Suomen eri ryhmien kestävyyttä ja uhrauksia. Tragediat, tuho ja kärsimykset ylittävät ne poikkeukselliset ilmiöt jotka sota loi ja samaan aikaan välttämättömyys selviytyä niistä: kansallinen yhtenäisyys, tahto uhrautua ja jaettu yhteinen päämäärä. Kärsimystä esiintyy, mutta se ei ole ilman tarkoitusta, vaan yhteydessä kansakunnan uhrauksiin. Yhteys sodanaikaiseen kaatuneita koskevaan retoriikkaan. Myös lasten ja muiden siviiliryhmien kuten evakkojen näennäisesti tarkoituksetonta kärsimystä esitetään, mutta poliittisesti ja moraalisesti retoriikka joka kohdistuu vain kansalliseen uhriutumiseen, on ongelmallista. Post-patrioottisessa retoriikassa, oma kärsimys nähdään suhteessa toisten kärsimykseen kansallisten rajojen takana. Lisäksi muille aiheuitettua kärsimystä ei saa jättää huomiotta. Toisin sanoen, myytti oman kansakunnan puhtaasta uhriudesta on korvattava tunnustamalla yhteinen vastuu. Ennen NL:n kukistumista ei voitu käsitellä NL:n väkivaltaa suomalaisia siviilejä kohtaan. Esim. Elisenvaraana pommitus..
Tällainen suomalasten kärsimyksen muistaminen ei kuitenkaan ei kuitenkaan saa merkitä, että suljetaan pois venäläisten siviilien kohtelu Itä-Karjalassa. Marja-Leena Mikkolan Menetetty lapsuus. Aihe on tutkittu, mutta se ei ole muuttanut suomalaista kollektiivista tietoisuutta.
Myös väitteet vaikenemisesta ja kansallisesta itsesyyttelystä merkkeinä neuvostvaikutuksesta Suomesssa ovat huomattavasti liioiteltuja. Väite että ”totuudelliset” sotamuistot oli vaiennettu, sisältää väitteen että ”totuus” on kiistaton ja koko kansan jakama. Ne jotka eivät siihen yhdy, ovat kansakunnan sivullisia. Vertaus nationalistiseen tai oikeistolaiseen agendaan vuoden 1918 jälkeen, jolloin ristiriitaiset muistot oli suljettu pois kansallisesta muistista.
Jako synkkiin sodanjälkeisiin vuosiin jolloin ”totuus” oli vaiennettu ja nykyisyyteen jolloin ”totuus” vallitsee, vahingoittaa suomalaista muistokulttuuria. Jako ei ole todellinen, koska sotamuistoja oli paljon julkisuudessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ja niiden kohtelu oli harvoin vihamielistä patrioottisesta näkökulmasta katsoen. Toisaalta argumentilla on myös todistusvoimaa, ainakin ihmisten oman kokemuksen kertojana, joita olisi syyttä kohdella sensitiivisesti.
Monien sotaveteraanien tulkinta 60- ja 70-luvusta näyttää, miten muistot menneisyydestä ovat yhteydessä sen ajan kanssa, jolloin ne artikuloidaan. Tuona aikana monet veteraanit varmasti kokivat nöyryyttäviä kokemuksia, johtuen virallisesta sotia koskevasta hiljaisuudesta ja nuorison näennäisestä kiittämättömyydestä. Tämä aiheutti katkeruutta ja halun kompensoida joka nykyisessä uuspatrioottisessa ilmapiirissä vääristää sotien käsittelyä. Nykyisessä ilmapiirissä unohdetaan usein että 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa sotaveteraaneilla oli aktiivinen ja vaikutusvaltainen rooli Suomen politiikassa ja silloin luotiin sosiaaliset edut, eläkkeet ja kuntoutus.
On syntynyt ambivalenssi: toisaalta muistovuosian vietetään yhä lisääntyvällä hartaudella, toisaalta tutkimus suhtautuu yhä suuremmalla kriittisyydellä nationalistisiin tulkintoihin ja on kiinnittänyt huomiota sota-ajan pimeisiin ja vaiettuihin puoliin. Tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan ole saaneet sijaa yleisessä tietoisuudessa. Vallitseva ei-akateeminen diskurssi ei käsittele toista maailmansotaa yleisinhimillisenä tragediana, vaan painottaa kansallista uhria ja tuntee ylpeyttä Suomen sotilaallisesta suorituksesta, sekä painottaa tarvetta olla kiitollinen niille jotka tämäön saavuttivat, ennen kaikkea tavallisille veteraaneille, mutta myös sota-ajan naisille ja Suomen johtajille. Sota nähdään perustaltaan positiivisena ja jakamattomana kokemuksena, sellaisena joka on korvaamaton kansakunnan olemukselle, koska se teki Suomesta sen mitä se on nyt.
Uuspatrioottinen tulkinta hellii sodanaikaisen Suomen eri ryhmien kestävyyttä ja uhrauksia. Tragediat, tuho ja kärsimykset ylittävät ne poikkeukselliset ilmiöt jotka sota loi ja samaan aikaan välttämättömyys selviytyä niistä: kansallinen yhtenäisyys, tahto uhrautua ja jaettu yhteinen päämäärä. Kärsimystä esiintyy, mutta se ei ole ilman tarkoitusta, vaan yhteydessä kansakunnan uhrauksiin. Yhteys sodanaikaiseen kaatuneita koskevaan retoriikkaan. Myös lasten ja muiden siviiliryhmien kuten evakkojen näennäisesti tarkoituksetonta kärsimystä esitetään, mutta poliittisesti ja moraalisesti retoriikka joka kohdistuu vain kansalliseen uhriutumiseen, on ongelmallista. Post-patrioottisessa retoriikassa, oma kärsimys nähdään suhteessa toisten kärsimykseen kansallisten rajojen takana. Lisäksi muille aiheuitettua kärsimystä ei saa jättää huomiotta. Toisin sanoen, myytti oman kansakunnan puhtaasta uhriudesta on korvattava tunnustamalla yhteinen vastuu. Ennen NL:n kukistumista ei voitu käsitellä NL:n väkivaltaa suomalaisia siviilejä kohtaan. Esim. Elisenvaraana pommitus..
Tällainen suomalasten kärsimyksen muistaminen ei kuitenkaan ei kuitenkaan saa merkitä, että suljetaan pois venäläisten siviilien kohtelu Itä-Karjalassa. Marja-Leena Mikkolan Menetetty lapsuus. Aihe on tutkittu, mutta se ei ole muuttanut suomalaista kollektiivista tietoisuutta.
Myös väitteet vaikenemisesta ja kansallisesta itsesyyttelystä merkkeinä neuvostvaikutuksesta Suomesssa ovat huomattavasti liioiteltuja. Väite että ”totuudelliset” sotamuistot oli vaiennettu, sisältää väitteen että ”totuus” on kiistaton ja koko kansan jakama. Ne jotka eivät siihen yhdy, ovat kansakunnan sivullisia. Vertaus nationalistiseen tai oikeistolaiseen agendaan vuoden 1918 jälkeen, jolloin ristiriitaiset muistot oli suljettu pois kansallisesta muistista.
Jako synkkiin sodanjälkeisiin vuosiin jolloin ”totuus” oli vaiennettu ja nykyisyyteen jolloin ”totuus” vallitsee, vahingoittaa suomalaista muistokulttuuria. Jako ei ole todellinen, koska sotamuistoja oli paljon julkisuudessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ja niiden kohtelu oli harvoin vihamielistä patrioottisesta näkökulmasta katsoen. Toisaalta argumentilla on myös todistusvoimaa, ainakin ihmisten oman kokemuksen kertojana, joita olisi syyttä kohdella sensitiivisesti.
Monien sotaveteraanien tulkinta 60- ja 70-luvusta näyttää, miten muistot menneisyydestä ovat yhteydessä sen ajan kanssa, jolloin ne artikuloidaan. Tuona aikana monet veteraanit varmasti kokivat nöyryyttäviä kokemuksia, johtuen virallisesta sotia koskevasta hiljaisuudesta ja nuorison näennäisestä kiittämättömyydestä. Tämä aiheutti katkeruutta ja halun kompensoida joka nykyisessä uuspatrioottisessa ilmapiirissä vääristää sotien käsittelyä. Nykyisessä ilmapiirissä unohdetaan usein että 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa sotaveteraaneilla oli aktiivinen ja vaikutusvaltainen rooli Suomen politiikassa ja silloin luotiin sosiaaliset edut, eläkkeet ja kuntoutus.
-
Eki
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Hyvää pohdintaa. Menee kyllä perille!
Sotiin ja sotien jälkeiseen aikaan liittyvät asiat ovat tavattoman monitahoisia. Siitä lienee esimerkkinä sekin, että Emma-Liisa joutui jakamaan sanottavansa neljään eri viestiin!
Otan esille vain yhden, en edes kaikkein olennaisimman asian.
Puhuttaessa ns Itä-Karjalan miehityksestä olisi, jotta tilanne tulisi oikein ymmärretyksi kuvailtava, millaisesta alueesta ja väestöstä oli kysymys. Osa Tarton rauhan takaisesta alueesta oli vielä kansallisesti yhtenäistä karjalaista aluetta. Sen väestön yhteys Suomeen oli ollut hyvin kiinteä vielä 20-luvulle tultaessa. Osa Suomen haltuunsa ottamasta alueesta taas oli auttamattomasti todellisen karjalaisalueen ulkopuolelta. Sielläkin oli toki muistoja aikaisemmasta karjalaisesta ja vepsäläisestä asutuksesta; ehkä joku karjalaiskyläkin ja ainakin "tutun oloisia" paikannimiä. Oma asiansa oli pääkaupungin Petroskoin väestö, joka oli suurelta osin venäläistä.
Suomalaisten suhtautuminen Itä-Karjalan hallussapitämiseen selittyi tuon kaksinaisen tilanteen mukaan. Yhtäältä hyväksyttiin asia ilman muuta, toisaalta siihen suhtauduttiin hyvin kriittisesti. "Valistus" eli sotapropaganda pyrki esittämään asiat vain yhdellä tavoin eli että oltiin sotimassa Suomen heimon asuinalueilla. Rivisotilaat ja kotirintama kokivat monasti asian aivan eri tavoin; "valistus" kääntyi itseään vastaan. Sodan jälkeisessä "narraatiossa" (hieno termi!) tämä kaikki edelleen toistui.
Sotiin ja sotien jälkeiseen aikaan liittyvät asiat ovat tavattoman monitahoisia. Siitä lienee esimerkkinä sekin, että Emma-Liisa joutui jakamaan sanottavansa neljään eri viestiin!
Otan esille vain yhden, en edes kaikkein olennaisimman asian.
Puhuttaessa ns Itä-Karjalan miehityksestä olisi, jotta tilanne tulisi oikein ymmärretyksi kuvailtava, millaisesta alueesta ja väestöstä oli kysymys. Osa Tarton rauhan takaisesta alueesta oli vielä kansallisesti yhtenäistä karjalaista aluetta. Sen väestön yhteys Suomeen oli ollut hyvin kiinteä vielä 20-luvulle tultaessa. Osa Suomen haltuunsa ottamasta alueesta taas oli auttamattomasti todellisen karjalaisalueen ulkopuolelta. Sielläkin oli toki muistoja aikaisemmasta karjalaisesta ja vepsäläisestä asutuksesta; ehkä joku karjalaiskyläkin ja ainakin "tutun oloisia" paikannimiä. Oma asiansa oli pääkaupungin Petroskoin väestö, joka oli suurelta osin venäläistä.
Suomalaisten suhtautuminen Itä-Karjalan hallussapitämiseen selittyi tuon kaksinaisen tilanteen mukaan. Yhtäältä hyväksyttiin asia ilman muuta, toisaalta siihen suhtauduttiin hyvin kriittisesti. "Valistus" eli sotapropaganda pyrki esittämään asiat vain yhdellä tavoin eli että oltiin sotimassa Suomen heimon asuinalueilla. Rivisotilaat ja kotirintama kokivat monasti asian aivan eri tavoin; "valistus" kääntyi itseään vastaan. Sodan jälkeisessä "narraatiossa" (hieno termi!) tämä kaikki edelleen toistui.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Edelleen jatkoa:
Myös post-nationalistisia trendejä on. Huhtikuussa 2010 Suomessa oli kansainvälinen konferesnssi romanien kansanmurhasta.
Muistelmabuumiin on vaikuttaneet myös muut tekijät, kuten ikääntyminen, ja näin uudet ryhmät jotka edustavat tavallisia ihmisiä ovat saaneet äänensä kuuluviin. Esim. evakot, partisaanien uhrit, sotalapset, naiset, erityisesti lotat. Homoseksuaalien kokemuksia on tutkittu.
Juutalaiset ovat jo aiemmin luoneet omat tapansa muistella. Uutena ryhmänä ovat romanit, joiden kiertonäyttely oli nimeltään Isämme sodassa - meidänkin isänmaamme.
Elokuvista huomiota omistetaan elokuvalle Äideistä parhain (joskin kertomatta että Heikki Hietamiehen kirjassa on erilainen, ei-sovinnollinen loppu) osoituksena, että muistojen tuottaminen on siirtynyt sodanaikaisten lasten ikäryhmään, Kerrotaan myös sotaorvoista ja muistojen kirjoittamisen terapeuttisesta vaikutuksesta.
Seuraavaksi vuorossa ovat saksalaisten kanssa seurustelleet naiset (Virpi Suutarin dokumenttifilmi Auf Widersehn, Finnland) sekä vielä enemmän stigmatisoitu ryhmä, neuvostoliittolaisten sotavankien kanssa seurustelleet.
Kiinnostusta sodan ajan lapsiin ei tule pitää yksinomaan uuspatrioottisena, vaan on olemassa myös aitona haluna löytää sukupolvien välinen sovinto ja keskinäinen ymmärrys aiempien muistokonfliktien jälkeen. Kyse on myös sota-ajan lasten vanhempien jälleenrakennuksesta samaan aikaan kun he yrittivät selviytyä sotaan liittyvistä ongelmista. Siinä missä uuspatriotismi esittää sodanjälkeisen jälleenrakennuksen sankarillisena ponnistuksena, perhetarinat ja henkilökohtaiset elämäntarinat kertovat myös haavoittuvammista ja vaikeammista aiheista. Uuspatriotismi ei siis ole kaiken kattava ilmiö.
Yleinen kiinnostus tavallisten ihmisten sotakokemuksiin ja eri ryhmien ja yksilöiden tarve kertoa niistä on tervetullut ilmiö, koska se tekee muistoyhteisöstä demokraattisemman ja heterogenisemmän. Toisaalta on kyseenalaista, voivatko uudet narraatiot murtaa patrioottisen muistokonssenuksen, joka perustuu myyttiin yhtenäisestä ja puhtaasta kansakunnasta ilman eroja sukupuolen, etnisyyden, sosiaalisen aseman tai poliittisen sitoutumisen suhteen. Vai lisääkö muistotuotannon demokratisointi illusorista käsitystä jaetusta suomalasiuudesta joka on riippuvainen sodanajan menneisyydestä integroimalla aina uusia ryhmiä ja yksilöitä kansalliseen kertomukseen?
Myös post-nationalistisia trendejä on. Huhtikuussa 2010 Suomessa oli kansainvälinen konferesnssi romanien kansanmurhasta.
Muistelmabuumiin on vaikuttaneet myös muut tekijät, kuten ikääntyminen, ja näin uudet ryhmät jotka edustavat tavallisia ihmisiä ovat saaneet äänensä kuuluviin. Esim. evakot, partisaanien uhrit, sotalapset, naiset, erityisesti lotat. Homoseksuaalien kokemuksia on tutkittu.
Juutalaiset ovat jo aiemmin luoneet omat tapansa muistella. Uutena ryhmänä ovat romanit, joiden kiertonäyttely oli nimeltään Isämme sodassa - meidänkin isänmaamme.
Elokuvista huomiota omistetaan elokuvalle Äideistä parhain (joskin kertomatta että Heikki Hietamiehen kirjassa on erilainen, ei-sovinnollinen loppu) osoituksena, että muistojen tuottaminen on siirtynyt sodanaikaisten lasten ikäryhmään, Kerrotaan myös sotaorvoista ja muistojen kirjoittamisen terapeuttisesta vaikutuksesta.
Seuraavaksi vuorossa ovat saksalaisten kanssa seurustelleet naiset (Virpi Suutarin dokumenttifilmi Auf Widersehn, Finnland) sekä vielä enemmän stigmatisoitu ryhmä, neuvostoliittolaisten sotavankien kanssa seurustelleet.
Kiinnostusta sodan ajan lapsiin ei tule pitää yksinomaan uuspatrioottisena, vaan on olemassa myös aitona haluna löytää sukupolvien välinen sovinto ja keskinäinen ymmärrys aiempien muistokonfliktien jälkeen. Kyse on myös sota-ajan lasten vanhempien jälleenrakennuksesta samaan aikaan kun he yrittivät selviytyä sotaan liittyvistä ongelmista. Siinä missä uuspatriotismi esittää sodanjälkeisen jälleenrakennuksen sankarillisena ponnistuksena, perhetarinat ja henkilökohtaiset elämäntarinat kertovat myös haavoittuvammista ja vaikeammista aiheista. Uuspatriotismi ei siis ole kaiken kattava ilmiö.
Yleinen kiinnostus tavallisten ihmisten sotakokemuksiin ja eri ryhmien ja yksilöiden tarve kertoa niistä on tervetullut ilmiö, koska se tekee muistoyhteisöstä demokraattisemman ja heterogenisemmän. Toisaalta on kyseenalaista, voivatko uudet narraatiot murtaa patrioottisen muistokonssenuksen, joka perustuu myyttiin yhtenäisestä ja puhtaasta kansakunnasta ilman eroja sukupuolen, etnisyyden, sosiaalisen aseman tai poliittisen sitoutumisen suhteen. Vai lisääkö muistotuotannon demokratisointi illusorista käsitystä jaetusta suomalasiuudesta joka on riippuvainen sodanajan menneisyydestä integroimalla aina uusia ryhmiä ja yksilöitä kansalliseen kertomukseen?
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Kyseessä on Tiina Kinnusen ja Mrkku Jokisipilän artikkelissa teoksesa Finland in the World War II, jota rupesin referoimaan aavistamatta, miten pitkä jutusta tuli. Ehkä kuitenkin parempi näin kuin repostella joitakin yksityiskohtia kuten Holmilan kohdalla tuli tehdyksi.Eki kirjoitti: Hyvää pohdintaa. Menee kyllä perille!
Sotiin ja sotien jälkeiseen aikaan liittyvät asiat ovat tavattoman monitahoisia. Siitä lienee esimerkkinä sekin, että Emma-Liisa joutui jakamaan sanottavansa neljään eri viestiin!
Tästä ei oikeastaan ollut kyse, vaikkakin voin tässä yhteydessä mainita Lauri Kokkosen 60-luvulla esitetyn näytelmän Ruskie neitsyt, valgie neityt, jossa Suur-Suomi-intoilija tulee kääntymykseen tavattuaan paikallisia.Eki kirjoitti: Otan esille vain yhden, en edes kaikkein olennaisimman asian.
Puhuttaessa ns Itä-Karjalan miehityksestä olisi, jotta tilanne tulisi oikein ymmärretyksi kuvailtava, millaisesta alueesta ja väestöstä oli kysymys. Osa Tarton rauhan takaisesta alueesta oli vielä kansallisesti yhtenäistä karjalaista aluetta. Sen väestön yhteys Suomeen oli ollut hyvin kiinteä vielä 20-luvulle tultaessa. Osa Suomen haltuunsa ottamasta alueesta taas oli auttamattomasti todellisen karjalaisalueen ulkopuolelta. Sielläkin oli toki muistoja aikaisemmasta karjalaisesta ja vepsäläisestä asutuksesta; ehkä joku karjalaiskyläkin ja ainakin "tutun oloisia" paikannimiä. Oma asiansa oli pääkaupungin Petroskoin väestö, joka oli suurelta osin venäläistä.
Suomalaisten suhtautuminen Itä-Karjalan hallussapitämiseen selittyi tuon kaksinaisen tilanteen mukaan. Yhtäältä hyväksyttiin asia ilman muuta, toisaalta siihen suhtauduttiin hyvin kriittisesti. "Valistus" eli sotapropaganda pyrki esittämään asiat vain yhdellä tavoin eli että oltiin sotimassa Suomen heimon asuinalueilla. Rivisotilaat ja kotirintama kokivat monasti asian aivan eri tavoin; "valistus" kääntyi itseään vastaan. Sodan jälkeisessä "narraatiossa" (hieno termi!) tämä kaikki edelleen toistui.
Sen sijaan Itä-Karjalan siviilien leirien (samoin kuin sotavankileirien) suuri kuolleisuus liittyy väitteeseen, ettei Suomella ei ole mitään hävettävää (Ahtisaari) eikä keneltäkään anteeksipyydettävää (Lippinen). Näin ylevään saavutukseenhan eivät länsiliittoutuneet päässeet!
Kinnunen ja Jokisipilä tuovat avoimesti ilmi kantansa, että sotia olisi jo syytä tarkastella post-nationalistisesta perspektiivistä. Lähinnä siis kai yhteisenä onnettomuutena.
Viimeksi muokannut Emma-Liisa, 28.03.12 14:57. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Jatkoa edelliseen: on syytä todeta, että Kinnunen ja Jokisipilä ymmärtävät kyllä syyt uuspatriotistiseen käänteeseen. Se, mitä he arvostelevat, on että se on saavuttanut liian vallitsevan aseman ja syrjii nyt muita narraatioita.
Olisi kiinnostavaa tietää, miksi sellaiset vasemmistolaiset politiitikot kuin Paavo Lipponen ja Tarja Halonen (Ahtisaarta ei kai vasemmistoalisena pitää) menivät trendiin mukaan ja olisiko se ilman heitä kasvanut näin kaikenkattavaksi.
Uusi käänne vaatii nähdäkseni ulkoisia muutoksia ja uutta sukupolvea. Ja varmaan myös veteraanipolven viimeistä iltahuutoa, jotta tiettyjä tabuja voidaan murtaa.
Olisi kiinnostavaa tietää, miksi sellaiset vasemmistolaiset politiitikot kuin Paavo Lipponen ja Tarja Halonen (Ahtisaarta ei kai vasemmistoalisena pitää) menivät trendiin mukaan ja olisiko se ilman heitä kasvanut näin kaikenkattavaksi.
Uusi käänne vaatii nähdäkseni ulkoisia muutoksia ja uutta sukupolvea. Ja varmaan myös veteraanipolven viimeistä iltahuutoa, jotta tiettyjä tabuja voidaan murtaa.
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Miksi militarismia ei saa ihannoida? Esim. Martin van Creveld ja J. F. C. Fuller ovat sitä mieltä, että sota kuuluu elimellisenä osana ihmisen kulttuuriin. Samaa mieltä ovat lukuisat luonnonkansat Afrikassa ja Amerikoissa. Jos asiaa viitsii analysoida, niin kaikkein suurimmat julmuudet ovat olleet idealististen siviilipolitikoiden käsialaa (Stalin, Hitler, Churchill, Roosevelt jne.).
-
Jaakko Anttila
- Viestit: 66
- Liittynyt: 19.09.12 18:09
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Johan oli taas jeremiaadi Emma-Liisalta: Suomi oli itse syyllinen talvisotaan ja mitään torjuntavoittoa ei ollut kesällä 1944.
Professori Tuomo Polvinen on omistanut kymmeniä sivuja syksyn 1939 neuvotteluille Paasikivi-elämänkerran osassa 3, 1919–1944. Suomelle ehdotettiin liittosopimusta. Paasikivi torjui liittosopimuksen, koska se sisälsi keskinäisen sotilaallisen avunantosopimuksen. Suomelta vaadittiin tukikohtia Hangossa, Lappohjassa, Viipurin läänissä, Petsamossa, Lapin läänissä sekä Suomenlahden ulkosaarilla.
Seuraavassa vaiheessa vaadittiin välittömiä alueluovutuksia. Stalin maksimiohjelma oli Pietari Suuren rajalinja eli Suomen nykyinen itäraja, ja se sisälsi kaikki Suomenlahden saaret. Meri- ja ilmavoimien tukikohta Hangosta ja Lappohjasta sekä Ahvenanmaan valvontaoikeus. Minimiohjelma puolestaan käsitti samat tukikohdat mutta vain puolet Kannaksesta.
Syksyn 1939 neuvotteluja ja Neuvostoliiton vaatimuksia kuvataan yksityiskohtaisesti Polvisen Paasikivi-elämänkerran osan 3 sivuilla 3-63. Paasikivi ja Tanner ja Tanner palasivat Helsinkiin marraskuun toisella viikolla, koulut avattiin uudelleen ja Suomessa jäätiin odottamaan uutta kutsua Moskovaan.
Moskovassa Stalin veti hihastaan Suomen kansanhallituksen ja Neuvostoliiton Helsingin lähetystön päivystävä NKVD-upseeri aloitti räävittömän Suomen vastaisen propagandakampanjan Neuvostoliiton tiedotusvälineissä:
Professori Tuomo Polvinen siteeraa mainittua kampanjaa Paasikivi-elämänkerran osassa 3 (1939-1944) sivulla 55: "Pian Paasikiven Moskovasta paluun jälkeen alkoi myös Moskovan Suomeen kohdistuva propaganda käydä täysillä kierroksilla. Lehdistö raportoi naapurimaassa yleisesti vallitsevasta neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja sotahysteriasta. Toisaalta näiden kääntöpuolena oli kansanjoukkojen tyytymättömyys taantumuksellisten pääomapiirien ja Englannin ohjeita seuraavaan hallitukseen. Neuvostoliiton ehdotuksista ei haluttu kertoa kansalle, koska tarkoituksena oli katkaista neuvottelut ja kenties saada aikaan aseellisia selkkauksia."
"Armeijasta noin neljännes kuului sotilaallisesti hyvin koulutettuun, riistäjäluokalle uskolliseen suojeluskuntaan, kun taas pääosa koostui huonosti koulutetuista työläis- ja talonpoikaisreserviläisistä, jotka poliittisesti epäluotettavina muodostivat vaaratekijän porvaristolle. Suojeluskuntalaisten karkea käytös sekä reserviläisten tyytymättömyys omaan ja perheittensa vaikeaan taloudelliseen asemaan kärjistivät tilannetta. Armeijan kuri oli höltymässä ja joukoissa voitiin havaita hajaantumisilmiöitä. Karkaamisia ja itsemurhia esiintyi, minkä lisäksi suojeluskuntalaisten ja reserviläisten riidat sekä veriset tappelut kuuluivat niin ikään kuvaan. Hallituksen taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen ja sen liikkeelle laskema sotalaina epäsuosittu."
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta Suomen kansanhallituksen ja Suomen kansanarmeijan savuverhon suojassa.
Emma-Liisalle torjuntavoitosta: Ota ja lue "Jatkosodan pikkujättiläinen", "Ilmasodan pikkujättiläinen" ja "Torjuntataistelut 1942–1944", joista viimeksi mainittu perustuu Suomen armeijan ja puna-armeijan sotapäiväkirjoihin.
Stalin päätti maaliskuussa 1944 irrottaa Suomen sodasta ja miehittää Suomen. Karjalan kannakselle keskitettiin 26 jalkaväkidivisioonaa; 20 panssarivaunuprikaatia ja rynnäkkötykkiprikaatia sekä satoja maataistelukoneita, satoja hävittäjiä ja satoja pommikoneita. 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä, 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä sekä 1000 ilmavoimien taistelukonetta.
Saksa oli toimittanut Suomelle panssarivaunujen lähitorjunta-aseita eli panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja jo huhtikuussa 1944. Suomen armeijan byrokratia piilotti ne salaamissyistä asevarikoille siitä huolimatta, että lähitorjunta-aseita oli jäänyt venäläisten käsiin itärintamalla jo keväällä 1944. Kun puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut, plommattuja aselaatikoita lähetettiin kiireellä rintamalle, missä lähitorjunta-aseita käytettiin aluksi ilman minkäänlaista käyttökoulutusta.
Panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja käytettiin torjuntataisteluissa Vammelsuu-Taipale -linjan taisteluista lähtien eli Siiranmäen torjuntataisteluista (13.–16.1944) ja Kuuterselän torjuntataisteluista (14.–15.6.1944) lähtien. Marsalkka Mannerheim pyysi Saksalta sotilaallista apua ja kuutta divisioonaa. Wehrmacht pystyi lähettämään vain yhden divisioonan ja yhden rynnäkkötykkiprikaatin, mutta saksalainen lento-osasto Kuhlmey saapui Immolan kentälle jo 17.6.1944 eli viikkoa ennen kuin presidentti Ryti vastasi Neuvostoliiton antautumisvaatimukseen sitomalla Suomen kohtalon Saksan kohtaloon henkilökohtaisella sitoumuksella, josta Suomi vapautui myöhemmin kesällä 1944 sen myötä, että Risto Ryti erosi presidentin virasta.
Lento-osasto Kuhlmeyn Focke-Wulf 190 -hävittäjät tuhosivat heti Immolaan saavuttuaan yhteensä 100 punatähti-ilmavoimien taistelukonetta. Lento-osasto Kuhlmeyn Stukat ja Focke-Wulf hävittäjäpommittajat osallistuivat Talin-Ihantalan suurtaisteluun. Suomen ilmavoimien pommikoneet ja lento-osasto Kuhlmey pudottivat Ihantalaan 765 tonnia pommeja, josta lento-osasto Kuhlmeyn osuus oli 486 tonnia.
Suomen armeijan raskas tykistö (25 patteria) osallistui murskaavalla voimalla Talin-Ihantalan suurtaisteluun. Suomen armeijan raskas tykistö ampui Taliin ja Ihantalaan kahdessa viikossa noin 120 000 laukausta ja kiivaimpana taistelupäivänä 3. heinäkuuta yli 12 000 laukausta. Suomen armeijan rynnäkkötykkipataljoona (Saksasta hankitut Stu-rynnäkkötykit) tuhosi kesällä 1944 87 vihollisvaunua. Omat tappiot 9 vaunua.
Puna-armeijan kaartinarmeijakunnat vuodattivat verensä kuiviin Ihantalassa myös sen vuoksi, että Saksa toimitti Suomen ilmavoimille lähes 100 Messerschmitt Bf-109 G -hävittäjää, jotka suojasivat Suomen ilmavoimien pommikonelaivueita niiden iskiessä puna-armeijan hyökkäyskeskittymiin Ihantalassa.
Virosta Suomeen siirretty pommerilaisdivisioona ja lento-osasto Kuhlmey torjuivat tulivoimallaan puna-armeijan ja punalipun laivaston maihinnousuyritykset Viipurinlahdella yhteistyössä Suomen armeijan tykistön kanssa. Siihen päättyi yritys iskeä Ihantalan puolustajien sivustaan. Viimeisenä taistelupäivänä punalipun laivaston maihinnousualukset pistivät pakin päälle kaukana rantaviivasta ja pakenivat savuverhon suojassa Viipurinlahdelta.
Suomen armeijan 2. divisioona torjui ja tuhosi vihollisen 84. jalkaväkiarmeijakunnan Äyräpäässä ja torjui ja tuhosi vihollisen 115. jalkaväkiarmeijakunnan Vuoksen itärannalla. Siihen päättyi yritys ylittää Vuoksi ja kiertää Antrean kautta Ihantalan puolustajien sivustaan.
Sen jälkeen kenraali Meretskovin komentama Aunuksen armeija torjuttiin ja tuhottiin U-linjalla Laatokan pohjoispuolella. Puna-armeijan vahvin taisteluyksikkö, 29 000 sotilaan taisteluyksikkö vedettiin pois U-linjan taisteluista sen kärsimien raskaiden tappioiden vuoksi ja sen rinnalla taistelleet läpimurtorykmentit tuhottiin viimeiseen mieheen.
Pisteeksi i:n päälle kenraali Raappanan komentamat alivoimaiset suomalaiset joukot sulkivat kaksi Ilomantsiin hyökännyttä vihollisdivisioonaa 8 erilliseen mottiin. Kahden viikon kuluttua mottiin jäämisestään viholliset pakenivat metsien läpi itään mölisten kuin mullilauma ja jättivät taistelumaaston ja kaiken raskaan kalustonsa Suomen armeijan haltuun.
Saksan sotilasapu virtasi Suomeen juhannuksesta elokuun loppuun saakka vuonna 1944. Saksan toimittaman sotilaallisen avun ansiosta Suomen armeija oli 31.8.1944 vahvemmin varustettu kuin 1.6.1944.
YYA-sopimuksen allekirjoittamisjuhlassa Kremlissä vuonna 1948 Josef Stalin käveli ripein askelin kenraali Heinrichsin luokse, kysyi miksi kenraali ei ollut univormussa, nosti maljan Suomen armeijalle ja sanoi, että sellaista maata, jolla on vahva armeija, kunnioittavat kaikki.
Professori Tuomo Polvinen on omistanut kymmeniä sivuja syksyn 1939 neuvotteluille Paasikivi-elämänkerran osassa 3, 1919–1944. Suomelle ehdotettiin liittosopimusta. Paasikivi torjui liittosopimuksen, koska se sisälsi keskinäisen sotilaallisen avunantosopimuksen. Suomelta vaadittiin tukikohtia Hangossa, Lappohjassa, Viipurin läänissä, Petsamossa, Lapin läänissä sekä Suomenlahden ulkosaarilla.
Seuraavassa vaiheessa vaadittiin välittömiä alueluovutuksia. Stalin maksimiohjelma oli Pietari Suuren rajalinja eli Suomen nykyinen itäraja, ja se sisälsi kaikki Suomenlahden saaret. Meri- ja ilmavoimien tukikohta Hangosta ja Lappohjasta sekä Ahvenanmaan valvontaoikeus. Minimiohjelma puolestaan käsitti samat tukikohdat mutta vain puolet Kannaksesta.
Syksyn 1939 neuvotteluja ja Neuvostoliiton vaatimuksia kuvataan yksityiskohtaisesti Polvisen Paasikivi-elämänkerran osan 3 sivuilla 3-63. Paasikivi ja Tanner ja Tanner palasivat Helsinkiin marraskuun toisella viikolla, koulut avattiin uudelleen ja Suomessa jäätiin odottamaan uutta kutsua Moskovaan.
Moskovassa Stalin veti hihastaan Suomen kansanhallituksen ja Neuvostoliiton Helsingin lähetystön päivystävä NKVD-upseeri aloitti räävittömän Suomen vastaisen propagandakampanjan Neuvostoliiton tiedotusvälineissä:
Professori Tuomo Polvinen siteeraa mainittua kampanjaa Paasikivi-elämänkerran osassa 3 (1939-1944) sivulla 55: "Pian Paasikiven Moskovasta paluun jälkeen alkoi myös Moskovan Suomeen kohdistuva propaganda käydä täysillä kierroksilla. Lehdistö raportoi naapurimaassa yleisesti vallitsevasta neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja sotahysteriasta. Toisaalta näiden kääntöpuolena oli kansanjoukkojen tyytymättömyys taantumuksellisten pääomapiirien ja Englannin ohjeita seuraavaan hallitukseen. Neuvostoliiton ehdotuksista ei haluttu kertoa kansalle, koska tarkoituksena oli katkaista neuvottelut ja kenties saada aikaan aseellisia selkkauksia."
"Armeijasta noin neljännes kuului sotilaallisesti hyvin koulutettuun, riistäjäluokalle uskolliseen suojeluskuntaan, kun taas pääosa koostui huonosti koulutetuista työläis- ja talonpoikaisreserviläisistä, jotka poliittisesti epäluotettavina muodostivat vaaratekijän porvaristolle. Suojeluskuntalaisten karkea käytös sekä reserviläisten tyytymättömyys omaan ja perheittensa vaikeaan taloudelliseen asemaan kärjistivät tilannetta. Armeijan kuri oli höltymässä ja joukoissa voitiin havaita hajaantumisilmiöitä. Karkaamisia ja itsemurhia esiintyi, minkä lisäksi suojeluskuntalaisten ja reserviläisten riidat sekä veriset tappelut kuuluivat niin ikään kuvaan. Hallituksen taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen ja sen liikkeelle laskema sotalaina epäsuosittu."
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta Suomen kansanhallituksen ja Suomen kansanarmeijan savuverhon suojassa.
Emma-Liisalle torjuntavoitosta: Ota ja lue "Jatkosodan pikkujättiläinen", "Ilmasodan pikkujättiläinen" ja "Torjuntataistelut 1942–1944", joista viimeksi mainittu perustuu Suomen armeijan ja puna-armeijan sotapäiväkirjoihin.
Stalin päätti maaliskuussa 1944 irrottaa Suomen sodasta ja miehittää Suomen. Karjalan kannakselle keskitettiin 26 jalkaväkidivisioonaa; 20 panssarivaunuprikaatia ja rynnäkkötykkiprikaatia sekä satoja maataistelukoneita, satoja hävittäjiä ja satoja pommikoneita. 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä, 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä sekä 1000 ilmavoimien taistelukonetta.
Saksa oli toimittanut Suomelle panssarivaunujen lähitorjunta-aseita eli panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja jo huhtikuussa 1944. Suomen armeijan byrokratia piilotti ne salaamissyistä asevarikoille siitä huolimatta, että lähitorjunta-aseita oli jäänyt venäläisten käsiin itärintamalla jo keväällä 1944. Kun puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut, plommattuja aselaatikoita lähetettiin kiireellä rintamalle, missä lähitorjunta-aseita käytettiin aluksi ilman minkäänlaista käyttökoulutusta.
Panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja käytettiin torjuntataisteluissa Vammelsuu-Taipale -linjan taisteluista lähtien eli Siiranmäen torjuntataisteluista (13.–16.1944) ja Kuuterselän torjuntataisteluista (14.–15.6.1944) lähtien. Marsalkka Mannerheim pyysi Saksalta sotilaallista apua ja kuutta divisioonaa. Wehrmacht pystyi lähettämään vain yhden divisioonan ja yhden rynnäkkötykkiprikaatin, mutta saksalainen lento-osasto Kuhlmey saapui Immolan kentälle jo 17.6.1944 eli viikkoa ennen kuin presidentti Ryti vastasi Neuvostoliiton antautumisvaatimukseen sitomalla Suomen kohtalon Saksan kohtaloon henkilökohtaisella sitoumuksella, josta Suomi vapautui myöhemmin kesällä 1944 sen myötä, että Risto Ryti erosi presidentin virasta.
Lento-osasto Kuhlmeyn Focke-Wulf 190 -hävittäjät tuhosivat heti Immolaan saavuttuaan yhteensä 100 punatähti-ilmavoimien taistelukonetta. Lento-osasto Kuhlmeyn Stukat ja Focke-Wulf hävittäjäpommittajat osallistuivat Talin-Ihantalan suurtaisteluun. Suomen ilmavoimien pommikoneet ja lento-osasto Kuhlmey pudottivat Ihantalaan 765 tonnia pommeja, josta lento-osasto Kuhlmeyn osuus oli 486 tonnia.
Suomen armeijan raskas tykistö (25 patteria) osallistui murskaavalla voimalla Talin-Ihantalan suurtaisteluun. Suomen armeijan raskas tykistö ampui Taliin ja Ihantalaan kahdessa viikossa noin 120 000 laukausta ja kiivaimpana taistelupäivänä 3. heinäkuuta yli 12 000 laukausta. Suomen armeijan rynnäkkötykkipataljoona (Saksasta hankitut Stu-rynnäkkötykit) tuhosi kesällä 1944 87 vihollisvaunua. Omat tappiot 9 vaunua.
Puna-armeijan kaartinarmeijakunnat vuodattivat verensä kuiviin Ihantalassa myös sen vuoksi, että Saksa toimitti Suomen ilmavoimille lähes 100 Messerschmitt Bf-109 G -hävittäjää, jotka suojasivat Suomen ilmavoimien pommikonelaivueita niiden iskiessä puna-armeijan hyökkäyskeskittymiin Ihantalassa.
Virosta Suomeen siirretty pommerilaisdivisioona ja lento-osasto Kuhlmey torjuivat tulivoimallaan puna-armeijan ja punalipun laivaston maihinnousuyritykset Viipurinlahdella yhteistyössä Suomen armeijan tykistön kanssa. Siihen päättyi yritys iskeä Ihantalan puolustajien sivustaan. Viimeisenä taistelupäivänä punalipun laivaston maihinnousualukset pistivät pakin päälle kaukana rantaviivasta ja pakenivat savuverhon suojassa Viipurinlahdelta.
Suomen armeijan 2. divisioona torjui ja tuhosi vihollisen 84. jalkaväkiarmeijakunnan Äyräpäässä ja torjui ja tuhosi vihollisen 115. jalkaväkiarmeijakunnan Vuoksen itärannalla. Siihen päättyi yritys ylittää Vuoksi ja kiertää Antrean kautta Ihantalan puolustajien sivustaan.
Sen jälkeen kenraali Meretskovin komentama Aunuksen armeija torjuttiin ja tuhottiin U-linjalla Laatokan pohjoispuolella. Puna-armeijan vahvin taisteluyksikkö, 29 000 sotilaan taisteluyksikkö vedettiin pois U-linjan taisteluista sen kärsimien raskaiden tappioiden vuoksi ja sen rinnalla taistelleet läpimurtorykmentit tuhottiin viimeiseen mieheen.
Pisteeksi i:n päälle kenraali Raappanan komentamat alivoimaiset suomalaiset joukot sulkivat kaksi Ilomantsiin hyökännyttä vihollisdivisioonaa 8 erilliseen mottiin. Kahden viikon kuluttua mottiin jäämisestään viholliset pakenivat metsien läpi itään mölisten kuin mullilauma ja jättivät taistelumaaston ja kaiken raskaan kalustonsa Suomen armeijan haltuun.
Saksan sotilasapu virtasi Suomeen juhannuksesta elokuun loppuun saakka vuonna 1944. Saksan toimittaman sotilaallisen avun ansiosta Suomen armeija oli 31.8.1944 vahvemmin varustettu kuin 1.6.1944.
YYA-sopimuksen allekirjoittamisjuhlassa Kremlissä vuonna 1948 Josef Stalin käveli ripein askelin kenraali Heinrichsin luokse, kysyi miksi kenraali ei ollut univormussa, nosti maljan Suomen armeijalle ja sanoi, että sellaista maata, jolla on vahva armeija, kunnioittavat kaikki.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Mitään tuollaista ei edellä ollut.Jaakko Anttila kirjoitti:Johan oli taas jeremiaadi Emma-Liisalta: Suomi oli itse syyllinen talvisotaan ja mitään torjuntavoittoa ei ollut kesällä 1944.
Ilmeisesti on vaikea kestää, että sotaa on ruvettu käsittelemään samalla tavalla kuin muitakin ilmiöitä.
Mitä "torjuntavoittoon" tulee, niin sitähän käytetään nykyisin ideologisena terminä tarkoittamaan, että kyseessä oli vain Suomen ja NL:n armeijoiden yhteenotto, sen sijaan että nähtäisiin asia maailmansodan perspektivissä, jossa Suomen armeijan osuus olisi vain yksi joskin toki taroeellinen tekijä.
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Olen tässä lueskellut minusta vähän oudohkolta tuntuvaa kirjaa Myrskyn jälkeen. Vaaran vuosista kohti uutta Suomea. (Valitut Palat 2012). Kirja on liki kolmenkymmenen kirjoittajan artikkelikokoelma. Tutkija Markku Jokisipilä käyttää parissa lukemassani artikkelissa toistuvasti nimenomaan ilmaisua "torjuntavoitto". Lisäksi hän kirjoittaa mm.:Emma-Liisa kirjoitti:Mitä "torjuntavoittoon" tulee, niin sitähän käytetään nykyisin ideologisena terminä tarkoittamaan, että kyseessä oli vain Suomen ja NL:n armeijoiden yhteenotto
Kesäsodassa 1944 oli siis kyse Suomen neuvostolaistamisesta. Kuitenkin, muutamaa riviä jäljempänä:Monet suomalaiset pelkäsivät välirauhansopimuksen olevan pelkkä savuverho kesällä torjutun Suomen neuvostolaistamisen jatkamiseksi.
Maan alta palanneet suomalaiskommunistit havittelivat valvontakomissiosta sisäpoliittista liittolaista. Z[h]danov teki kuitenkin heti selväksi, ettei vallankumousapua kannattanut hotelli Tornista haikailla, ja kehotti kommunisteja yhteistyöhön porvarien ja sosialidemokraattien kanssa. "Lähdemme siitä,että kullakin maalla saa olla sellainen järjestys,millaisen se itse haluaa", hän totesi SAK-johtaja Eero A. Wuorelle.
-
Emma-Liisa
- Viestit: 4991
- Liittynyt: 30.01.07 17:25
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Eiköhän avainsana ole "pelkäsivät" eli kyseessä lienee aikalaismielipiteiden referointi. Neuvostolaistamista taidettin kyllä silloin kutsua sovjetisoinniksi.nylander kirjoitti: Olen tässä lueskellut minusta vähän oudohkolta tuntuvaa kirjaa Myrskyn jälkeen. Vaaran vuosista kohti uutta Suomea. (Valitut Palat 2012). Kirja on liki kolmenkymmenen kirjoittajan artikkelikokoelma. Tutkija Markku Jokisipilä käyttää parissa lukemassani artikkelissa nimenomaan ilmaisua "torjuntavoitto". Lisäksi hän kirjoittaa mm.:
Kesäsodassa 1944 oli siis kyse Suomen neuvostolaistamisesta. Kuitenkin, muutamaa riviä jäljempänä:Monet suomalaiset pelkäsivät välirauhansopimuksen olevan pelkkä savuverho kesällä torjutun Suomen neuvostolaistamisen jatkamiseksi.
Maan alta palanneet suomalaiskommunistit havittelivat valvontakomissiosta sisäpoliittista liittolaista. Z[h]danov teki kuitenkin heti selväksi, ettei vallankumousapua kannattanut hotelli Tornista haikailla, ja kehotti kommunisteja yhteistyöhön porvarien ja sosialidemokraattien kanssa. "Lähdemme siitä,että kullakin maalla saa olla sellainen järjestys,millaisen se itse haluaa", hän totesi SAK-johtaja Eero A. Wuorelle.
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
On ehkä syytä pohtia sitä, miten uskottavana ja pitkäkestoisena tilannekuvauksena Zhdanovin toteamusta voi 1940-luvun lopun historiallisten faktojen valossa pitää. Lause lienee ollut ennen kaikkea ilmaus senhetkisestä, sodan jälkeen useissa eri maissa noudatetusta ja jopa suorastaan kaavamaisesta kansanrintamataktiikasta.nylander kirjoitti:Z[h]danov teki kuitenkin heti selväksi, ettei vallankumousapua kannattanut hotelli Tornista haikailla, ja kehotti kommunisteja yhteistyöhön porvarien ja sosialidemokraattien kanssa. "Lähdemme siitä,että kullakin maalla saa olla sellainen järjestys,millaisen se itse haluaa", hän totesi SAK-johtaja Eero A. Wuorelle.
Tosiasia toki on, että Valvontakomissio ei selvästikään ollut Suomessa tekemässä vallankumousta. Tosin olivatko muissa itäisen Keski-Euroopan maissa olleet vastaavat komissiot yhtään sen enempää sillä ne ajoivat laajapohjaista puolueiden yhteistyötä? Eli oltiinko tässäkin lopulta kaavamaisia? Mm. Unkarissa valvontakomissiota johti marsalkka Voroshilov:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hungarian_ ... on%2C_1945
http://en.wikipedia.org/wiki/Allied_Con ... a)#Romania
Re: Kinnunen ja Jokisipilä sodan muuttuvasta kuvasta
Silvennoisen tutkimus sai sen vastaanoton minkä sai koska tutkimusta amarkkinoitiin hyvin vahvasti sillä, että suomalaiset osallistuivat juutalaisten joukkomurhaan ja että Suomessa toimi saksalainen Sonderkommando. Sonderkommandon Silvennoinen rinnasti tutkimuksessaan suoraan Einsatztruppeen. Samalla häneltä unohtui, että Norjassa toimi samaan aikaan 8 muutakin Sonderkommandoa joista yksikään ei ollut verrattavissa Einsatzgruppeen vaikka ne teloittivatkin esimerkiksi sotavankeja ja vastarintamiehiä.Esimerkkinä Oula Silvennoisen tutkimuksen vastaanotto.
Kuva on nyttemmin täydentynyt kun Suomen Neuvostoliittoon tekemiä henkilöluovutuksia koskevassa tutkimuksessa löydettiin tietoa myös niistä vangeista, jotka päämajan valvontaosasto luovutti Sonderkommando Finnlandille. Sotavankien lopullinen vastaanottaja ei mitä ilmeisemmin ollut suinkaan SS vaan Abwehr, joka etsi vankeja koulutettaviksi omiin tarkoituksiinsa itärintaman takana. Juutalaiset olivat erityisen haluttuja, koska Abwehr oletti heillä olevan luonnostaan hyvän kontaktiverkon. Komissaarit olivat myös Abwehrin kannalta kiinnostavia, koska heidät oli usein helppo "käännyttää". Syynä tähän oli, että komissaarit usein tiesivät Neuvostoliitossa tapahtuneista puhdistuksista ja näiden kokemusten kautta olettivat ettei Stalinin uhkaus sotavangiksi joutuneiden omaisten kohtelusta ollut vain puhetta.
Kuvaan kuului kluitenkin myös olennaisena osana se, että Neuvostoliitto pyrki ujuttamaan sotavankeina omia agenttejaan saksalaisten selustaan. Tämä myös onnistui useassa tapauksessa. Esimerkiksi yksi suomalaisten luovuttamista vangeista ja kaksoisagenteista nousi saksalaisen vakoojakoulun varapäälliköksi. Suomalaisten käsiin joutuneista vangeista osalla on ilmeisesti ollut käsky pyrkiä saksalaisten sotavangiksi. Tämä kissa -ja hiiri leikki panee epäilemään, että Sonderkommando Finnland ei ainakaan suoralta kädeltä teloittanut sille luovutettuja vankeja juutalaisina tai kommunisteina. Valpon agenttien ja päämajan valvontaosaston tehtävänä kuulusteluissa oli varmasti yrittää paljastaa kaksoisagentit/epärehelliset yrittäjät. Sonderkommando Finnland ilmeisesti teloitti ainakin ne, jotka eivät selvinneet kuulusteluista puhtain paperein.
Westerlundin johtaman projektin tutkimukset yhdessä antavat erittäin kattavan kuvan sotavankien ja eri suuntiin luovutettujen henkiöiden kohtalosta. Silvennoisen tutkimus on näistä kaikista julkisuushakuisin ja siinä tehdään mitä ilmeisimmin liian kategorisia johtpäätöksiä. Onneksi muut tutkimukset tuovat lisävaloa tapahtumiin.