Jolloinkin 1980-luvun taitteessa Suomessa nousi melkoinen, pitkään jatkunut Viipurin historiaa koskeva kohu lehtiartikkeleissa, yleisönosastoissa ja muussakin julkisuudessa. Impulssin siihen antoi hieman varhemmin Viipurin linnan porttirakennuksen eli entisen ns. Komendantintalon seinään ilmaantunut laatta:
"Leningradin rintaman 21. armeijan sankarillisille sotilaille, jotka vapauttivat kesäkuun 20.päivänä 1944 ikivanhan venäläisen kaupungin Viipurin."
Seurasin tuolloin Suomessa noussutta protestiaaltoa melko huolimattomasti, jos kohta kävin jollain Viipurin-matkallani 1980-luvun puolimaissa itsekin töllöttämässä tuota kuuluisaa laattaa. Omassa mielessäni laatan esillepanon ajankohta yhdistyi, ehkä virheellisesti, neuvostoliittolaisen arkeologin V. A. Tjulenevin kaivaustuloksiin, joiden mukaan Viipurin linnasaarella 1100- ja 1200-luvulla sijainnut karjalaisten puuvarustus, jonka ruotsalaiset olisivat hävittäneet ennen kivilinnan rakennustöiden aloittamista. Muistelen, että noina vuosina julkaistussa vanhan Viipurin kaupungin historian uudistetun laitoksen ensiosassa oli asiasta Tjulenevin artikkeleita.
Viipurin linnan laattaan reagoi alkusysäyksen antaneen kansleri Tauno Nurmelan jälkeen näkyvimmin professori (oliko jo silloin?) Osmo Jussila, jolta WSOY julkaisi 1983 ohuen pamflettimaisen kirjan Venäläinen Suomi. Käsillä olevan aiheen kannalta Jussilan kirjassa oli keskeistä hänen päätelmänsä, että vielä vuoden 1940 Moskovan rauhan jälkeisissä neuvostoliittolaisissa kirjoituksissa Viipuria ja koko Viipurin lääniä kuvattiin suomalaisena, ei venäläisenä alueena. Vasta kesäkuun 1944 valloituksen jälkeen Viipurista tehtiin neuvostolegitimaatiossa paitsi neuvosto-Viipuri myös "vanha venäläinen kaupunki". Tuolloinkaan venäläisyyttä ei edelleen Jussilaa referoiden useimmissa kirjoituksissa viety kovin kaukaiseen menneisyyteen, vain Pietari Suuren aikaan, jonka vuoden 1710 valtausta neuvostokirjoituksissa muisteltiin ja jonka jatkoksi vuoden 1944 valtaus liitettiin.
Jokin aika sitten ilmestyi Juri Shikalovin ja Tapio Hämysen kirja Viipurin kadotetut vuodet 1940 - 1990 (Tammi 2013), jossa lukija pääsee kurkistamaan suomalaisilta näihin asti pääosin suljettuun Viipurin neuvostoaikaan. Suuri valtaosa kirjan tekstistä on Shikalovin käsialaa; professori Hämysen osuudeksi jäävät vain pari lyhnyttä, Viipurin suomalaisaikaa 1939 ja 1941 - 44 kuvaavaa lukua. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Shikalovin olevan Udmurtian autonomisessa tasavallassa syntynyt ja myöhemmin Viipurin alueella asunut tutkija, joka on väitellyt Joensuun yliopistossa Karjalan historiasta. Shikalovin teksti perustuu suurimmaksi osin ilmeisesti varhemmin käyttämättömään venäläiseen lähdeaineistoon.
Shikalovin kuvaus Viipurin valloittamisen taustaksi luodusta legitimaatiosta poikkeaa Jussilan 30 vuotta sitten esittämästä tulkinnasta. Erot eivät ole mahdottoman suuria mutta kuitenkin mielestäni olennaisia. Shikalovin mukaan jo 1940, heti talvisodan jälkeen, Viipuri muuttui yhtäkkiä "ikivanhaksi historialliseksi venäläiseksi kaupungiksi". Perusteet Viipurin venäläisyydelle löydettiin tässäkin tapauksessa vuodesta 1710, jolloin Venäjän "imperiaalisen käänteen" (Shikalov ei käytä tätä ilmaisua) saatossa Viipurista tuli yksi Venäjän keisarikunnan kaupungeista, jollaisena se pysyi neuvostotulkinnan mukaan aina vuoteen 1917. Suomalaisille Viipuri siirtyi vasta toukokuussa 1918, jolloin "valkosuomalaiset lahtarit" valtasivat kaupungin. Viipurin pariakymmentä vuotta kestänyttä aikaa itsenäisen Suomen toiseksi suurimpana kaupunkina kutsuttiin "imperialistiseksi valtakaudeksi". "Siispä 200 vuotta kestänyt venäläinen valtakausi ja Suomen työväestön kärsimykset", Shikalov kirjoittaa, "ikään kuin oikeuttivat Viipurin valloituksen 1940." Ainakin minä olin lukiessani näkevinäni tässä valloituksen perustelussa sekä marxilaisen tai leniniläisen että toisaalta historiallis-kansallisen kaksoisjuonteen.
Mikäli Shikalovin kuvausta voidaan neuvostojohdon ajattelun osalta pitää yleispätevänä, selitysten painopiste siirtyi vuoden 1944 kesäkuun 20. päivän valloituksen tapahduttua entistä nationalistisempaan suuntaan. Nyt historiallinen selitys tukeutui, toisin kuin Jussila aikanaan esitti, jo Pähkinäsaaren rauhan takaisiin aikoihin. Shikalov lainaa kesäkuussa 1945 ilmestyä alkaneen Viborgski bolsevik -lehden todistelua:
"Meidän esi-isämme perustivat kauppakylän nykyisen Viipurin paikalle jo ammoisella ajalla. - - Ruotsalaiset valloittajat - - himoitsivat paikkaa pitkään, mutta he oonnistuivat valloittamaan Novgorodin Karjalan läntiset alueet vasta sitten, kun Venäjä oli hajallaan tataarien hyökkäyksen vuoksi. - - Novgorodilaiset joutuivat luovuttamaan osan maastansa ruotsalaisille Pähkinäsaaren rauhassa 1323. - Lopuksi tosin tämäkin pyöristetään Pietari Suureen ja vuoteen 1710.
Lukijan mieleen nousee väistämättä kysymys: mistä nämä kaikki monipohjaiset selitykset, miksi kaikki vaivannäkö? Shikalovin kuvauksesta välittyy kirjan mittaan yhä voimakkaampana käsitys, jonka mukaan Viipuri oli Stalinille ja kumppaneille jo alun perinkin, ainakin vuodesta 1941 lähtien, jonkinlainen conditio sine qua non, joka välttämättä haluttiin. Shikalov viittaa Churchillin Teheranissa 1943 esittämään vetoomukseen. Stalinin vastaus oli lyhyt: "Viipurista ei puhuta!" Muistin virkistämiseksi piti oikein mennä kirjahyllylle katsomaan, mitä Polvisen Barbarossasta Teheraniin asiasta sanoo: aivan samaa kuin Shikalovkin, paitsi että Polvinen mainitsee suomalaisen Viipurin puolestapuhujaksi Rooseveltin.
Vaikutelma vain vahvistuu, kun lukee Shikalovin kuvausta sodanjälkeisestä Viipurista. Viipurista ei suinkaan tullut "unohdettua periferiakaupunkia", kuten suomalaisessa kirjallisuudessa joskun on väitetty. Shikalovin mukaan neuvostojohdon silmämääränä oli heti valloituksesta lähtien Viipurin kehittäminen mahdollisimman nopeasti paitsi "Leningradin puolustuslinnakkeeksi" myös ja ennen kaikkea Leningradin oblastin tärkeimmäksi teollisuuskeskukseksi. Shikalovin paikoin innoittuneen "operationaalisesta" kehityskertomuksesta voi päätellä, että tavoite myös saavutettiin. Kaupungista oli jo 1950-luvun alkuun mennessä todella tullut Leningradin alueen raskaan teollisuuden keskus Neuvostoliiton tärkeimpiin kuuluneine telakoineen ja kymmenine muine teollisuuslaitoksineen. Ratkaisevaa oli tietenkin Viipurin ja Uuraan erinomainen maantieteellinen sijainti.
Viipurilla on tunnetusti ollut ja on suomalaisille, erityisesti luovutettujen alueiden asukkaille (ja meille siirtokarjalaisten jälkeläisille) myyttinen merkitys, jota voisi verrata Alsace-Lorrainen maakunnan pääkaupungin Strasbourgin merkitykseen ranskalaisille. Pariisin Place de la Concorde -aukiota reunustaa ryhmä Ranskan kaupunkeja symboloivia, istuvia naishahmoja esittäviä patsasfiguureja. Yksi niistä allegorisoi Strasbourgia. Kerrotaan, että juuri tämä patsas verhottiin vuosina 1871 - 1918 mustalla kankaalla Ranskan - Preussin sodan rauhanteon jokaisena vuosipäivänä. Shikalov ei tekstissään sanallakaan viittaa suomalaisten Viipurin palauttamista koskeneisiin toiveisiin, joiden intensiivisyys on aikojen kuluessa vaihdellut mutta jotka yhtä kaikki ovat jatkaneet elämäänsä alkaen presidentti Urho Kekkosen ponnisteluista aina kansan syvien kerrosten toiveisiin. Shikalovin kirjan luettuani ainakin minussa syntyi käsitys, että toiveet ovat olleet perusteettomia ja epärealistisia.
Mitenkään ainutlaatuista ei erilaisten valloitusten ja anastusten legitimointi ei historiassa ole. Lähellä olevan esimerkin ottaakseni: tarkalleen 72 vuotta sitten muiden muassa professori Väinö Auer ja dosentti Eino Jutikkala olivat presidentti Rytin toimeksiannosta kuumeisessa työn touhussa valmistelemassa tekstiä, josta muutaman kuukauden jälkeen kuontui Finnlands Lebensraum ja jossa argumentoitiin koko "Fennokarelian kilven" aina Kuolaa myöten kuuluvan luonnonmaantieteellisesti, etnografisesti ja historiallisesti samaan kokonaisuuteen. Eikä kaikki jäänyt vain paperille: muuttuihan lokakuun viistossa valossa ja isänmaan aamunkoitossa loistellut "Petrosavoskikin" käden käänteessä ikisuomalaiseksi Äänislinnaksi. Osapuolten ero ei mielestäni siis niinkään ollut laadullinen vaan enemminkin määrää koskeva: voima lopulta ratkaisi, niin kuin historiassa melkein aina, kumman anastukset jäivät pysyviksi.
-------------------
Tulkoon vielä peräkaneettina mainituksi, että Shikalovin - Hämysen kirjassa antoisaa tekstiäkin kiinnostavampaa oli kirjan runsas, ennen julkaisematon, pääosin Viipurin museon ja Leningradin alueenvaltiollisen arkiston kokoelmista peräisin oleva kuvitus kaupungin neuvostoajan eri vuosikymmeniltä. Ikävä vain, että useimmat kirjan kuvat ovat pienikokoisia ja painojäljeltään heikohkoja.