jsn kirjoitti:nylander kirjoitti:Jopa Sotainvalidien Veljesliitossa osa toimijoista suhtautui karsaasti siihen,että psyykkkiset sotavammat vihdoin asettettaisiin samalle viivalle muiden sotavammojen kanssa. Tärkein selitys löytyy Kivimäen mukaan kuitenkin 1990-luvun tapaturmaviraston ja vakuutusoikeuden lääkäreiden asenteista; näistä lääkäreistä ja psykologeista Kivimäki nimeää kirjassaan kaksi häikäilemättömimmin esiintynyttä.
Sinänsä ylläkuvattu ajattelutapa ei rajoitu vain sotaan, vaan kaikkiin psyykkisiin ongelmiin yleensä. Vaikka ymmärrys on parissakymmenessä vuodessa lisääntynyt, moni ei vieläkään hyväksy niitä niitä sairauksiksi saati tapaturmiksi. Tulee muistaa valtiontalouden vaikeudet 1990-luvulla. Yksittäisen tapauksen korvaukset se kyllä kestää, mutta jos samanlaisia alkaa tulla satoja tai tuhansia, ollaan pulassa..
Tosiasiasiassa korvaushakemuksia oli
vähän.
Ongelmana oli toki se, että oli vaikea näyttää, että psyykkiset ongelmat johtuivat juuri sodasta. Mutta kuten Kivimäki sanoo, koska häpeä asiasta oli niin suuri, niin tässä tapauksessa olisi voitu hyväksyä subjektiivinen kertomus.
jsn kirjoitti: Pian myös sota-ajan lapset olisivat voineet hakea korvauksia. Vaikeisiin olosuhteisiin vedoten samaa olisi voitu hakea vaikkapa 1950-luvun olosuhteista ja puutteellisesta työympäristöstä johtuen.
Varsin mielikuvituksellista. Kai sota-ajan lasten tapauksessakin olisi tarvittu näyttöä. Käsittääkseni se, mitä nuo lapset ovat halunneet on
kärsimysten tunnustus valtiovallan taholta.
Jälkimmäinen ei kuulu asiaan mitenkään.
Jostain syystä Suomi kuitenkin maksoi esim. virolaisille vapaaehtoisille mutta ei esim. Itä-Karjalan siviilivangeille. Joten kyseessä on
arvovalinta.