Harri Hautala/Aamulehti kirjoitti:Ensi menivät Nokian kännykät, nyt kaatuu Mannerheim-myytti! Suomalaisuuden ikonit karisevat kuin syksyn lehdet. Suomen tavoitteena on selvästi esittää Mannerheimista ”erilainen” kuva. Käytännössä se on tarkoittanut mahdollisimman kielteisten piirteiden etsimistä kansakunnan sankarista. Ja niitähän löytyy marskin aikalaisten muistelmista, päiväkirjoista ja muista lähteistä.
Sikäli kun Mannerheim-kirjoissa ylipäätään käsitellään jotain muuta teemaa kuin hänen ryyppyään, suosikkiruokiaan tai hevosiaan, liitetään niihin joskus kustantajan, tekijän tai arvostelijan toimesta yllämainittu ominaisuus. Eli enemmän tai vähemmän selvästi tuodaan esiin se, että nyt ollaan ”purkamassa Mannerheim-myyttiä” tai ”pudottamassa Marskia jalustalta” jne. Kun lähtökohdaksi asetetaan tämä, seuraa siitä helposti suhtautuminen, joka voi ilmetä esimerkiksi näin:
Harri Hautala/Aamulehti kirjoitti:Käytännössä se on tarkoittanut mahdollisimman kielteisten piirteiden etsimistä kansakunnan sankarista. Ja niitähän löytyy marskin aikalaisten muistelmista, päiväkirjoista ja muista lähteistä.
”Kansakunnan sankarista” on siis lähdetty hakemalla hakemaan kielteisiä piirteitä, koska niiden löytäminen on asetettu kirjan nimenomaiseksi tavoitteeksi. Ja kun asia on näin, käy helposti niin, että
Harri Hautala/Aamulehti kirjoitti:Juhani Suomi tulkitsee historiaa tarkoitushakuisesti, vaikka taitavasti peittääkin omat mielipiteensä virtuoosisen lähteidenkäyttötekniikan alle.
Eli kun tarkoituksena on ollut esittää erilainen kuva Mannerheimista, ”kansakunnan sankarista”, ei se oikein tahdo onnistua ilman tarkoitushakuista tulkintaa. Missä kohdin Suomi tulkitsee historiaa tarkoitushakuisesti, sen Hautala jättää kuitenkin mainitsematta. Sen sijaan Hautala mainitsee Mannerheimista, että ”[h]änen maagista arvovaltaansa tarvittiin pitämään kenraalit ruodussa ja kansa ymmärtäväisenä koville rauhanehdoille” ja että ”vain Mannerheim saattoi johdattaa maan sodasta rauhaan". Mannerheimin henkilön positiiviset piirteet ja niiden merkitys kansakunnalle on kuitenkin jo moneen kertaan tuotu esiin lukuisissa kirjoissa. Sen sijaan hänen persoonansa kielteisiä piirteitä on (nimenomaan Mannerheimiä koskevissa kirjoissa) käsitelty selvästi vähemmän.
Aikalaisten muistelmista ja päiväkirjoista löytyy todellakin tukea Suomen tulkinnalle, jonka mukaan ”Mannerheim oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin.” Näiden Mannerheimin persoonan vähemmän mairittelevien piirteiden esiinnostaminen ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Niitä ei ole myöskään ole tarpeen esittää siksi, että ”Marski putoaisi jalustaltaan”. Ne ovat tärkeitä siksi, että Mannerheimin asemassa ja tehtävässä olleen henkilön persoonallisuuden piirteillä ja muilla ominaisuuksilla (esim. terveys) on tärkeä merkityksensä niille valinnoille, joita ko. henkilö on historian dramaattisina hetkinä tehnyt. Myöhemmin asiat toki pyritään esittämään siten, että päättäjillä ei ollut vaihtoehtoja, ja että tehtyjen ratkaisujen kriittinen arviointi on (aina) jälkiviisautta.
En ole Suomen kirjaa kuin vasta selaillut, mutta epäilen hänen olevan suht oikeilla jäljillä pohtiessaan esimerkiksi ylipäällikön persoonan vaikutusta päämajan työskentelyilmapiiriin- ja tapoihin, ja niiden vaikutusta puolestaan kesän 1944 tapahtumiin. Ylipäällikön ikä, hänen terveytensä ja hänen luonteensa vähemmän miellyttävät piirteet ovat todennäköisesti tehneet hänestä ajoin hyvinkin rasittavan ja vaikean esimiehen. Sellaisen, jonka kanssa vuodesta toiseen työskentelemään joutuvat rupeavat vähitellen oman työviihtyvyytensä ja jaksamisensa vuoksi välttämään tiettyjä, toisenlaisen esimiehen kanssa täysin normaaleja käytäntöjä. Tällä seikalla on mitä todennäköisimmin ollut vaikutusta esimerkiksi siihen, mitä tietoja ja kuinka usein ylipäällikölle on kerrottu ja esitelty.
Hänen persoonansa eräistä piirteistä on todennäköisesti seurannut, että asioita ei ole ratkaistu objektiivisen ja viileän harkinnan jälkeen sotilaallisen perustein, vaan niitä on ollut motivoimassa esimerkiksi ylipäällikön kunnianarkuus ja tunnetusti voimakas halu huolehtia omasta julkikuvastaan. Suomi ei juurikaan käsittele Mannerheimia sotapäällikkönä, ja Visurin kirja onkin ehkä hyödyllisempi tässä suhteessa. Joka tapauksessa on mielestäni selvää, että monet jatkosodan aikana tehdyt ratkaisut saisivat parempia selityksiä, jos niihin muiden seikkojen ohella yhdistettäisiin ylipäällikön persoonan ja terveyden analyysi. Silläkin uhalla, että hän joidenkin mielestä ”putoaisi jalustaltaan”.