jsn kirjoitti:Jussi Jalonen kirjoitti:En tiedä muista ketjuun osallistuneista, mutta minä en tietääkseni puhunut suojeluskuntain lakkauttamisesta. Ihan vain siitä, kohdistuiko Suomeen reaalista sotilaallista uhkaa kevään ja kesän 1919 aikana.
Sitten argumenttisi ei täysin selvinnyt. Täytyisi varmaan vielä pohtia mikä ero on reaalisella sotilaallisella uhalla ja sotilaallisella uhalla.
Puolustusvoimien olemassaolohan perustuu sotilaallisiin uhkakuviin. Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina näitä tarkastellaan toki vähän pitemmällä aikavälillä kuin sillä hetkellä käynnissä rajojen takana olevien sotien ja vallankumousten kulloistenkin vaiheiden mukaan. Näin myös vasta-itsenäistyneissä.
Käytännössä itsenäistyneellä Suomella ei ollut kovinkaan kummoista armeijaa. vuonna 1918 maassa hallinneet saksalaiset upseerit korostivat puolustuksellisia toimia, kuten Karjalankannaksen linnoittamista, koska eivät luottaneet näihin joukkoihin. Vuosina 1918-20 asevelvollisten taistelumotivaatio ja -moraali oli kutakuinkin kyseenalainen. Sama päti melkoiseen osaan upseeristoakin.
LIsäksi ulkoinen ja sisäinen uhka olivat poikkeuksellisen lähellä toisiaan, eli rajan takaa johdettu vallankumous. Ehkä jos bolshevikkivalta olisi lopullisesti, silloin Suomen tilannetta olisi arvioitu uudelleen. Todennäköisesti suojeluskuntienkin rooli olisi muodostunut toisenlaiseksi. Toisaalta ne olivat käypä instrumentti ja pelote myös valkoisia venäläisiä vastaan niin kauan kuin näiden aikeista ei ollut täyttä varmuutta.
Luonnollista on, että näiden lisäksi tarvittiin vahvaa ulkoista liittolaista. Sellaista todella etsittiin, Saksan kaaduttua sitä etsittiin länsivalloista. Näin ei olisi tehty, jos uuden valtion tulevaisuus olisi ollut täysin turvattu.
Käytät koko ajan passiivia, eli joko annat tietoisesti vaikutelman että toimija oli koko porvarillinen Suomi, tai et tiedä kuka tai ketkä toimijat olivat, millä kuitenkin on asiassa ratkaiseva merkitys.
Roseliuksen kirjan
Isänamaalinen kevät mukaan suojeluskuntien toiminta oli jo itsestään hiipumassa, kunnes Saksan häviö marraskuussa 1918 muutti tilanteen - ja nimenomaan aktivistipiirien kannalta, jotak olivat vusoikaudet eläneet salaliittolaiselämää ja uhkakuvien ympäröimänä. He olivat nyt toteuttaneet unelmansa, jota monet olivat pitäneet mahdottomana - mutta eivät sen jälkeen olleet valmiit astumaan syrjään ja palaamaan normaalielämään ja sen sääntöihin.
Saksan häviön jälkeen aktivistit pelkäsivät, että saavutettu voitto (Valkoinen Suomi) oli vaakalaudalla. Saksalaiset sotilaat, joiden oli uskottu mahdollistavan Suur-Suomen, matksutivat kotiin. Neuvvosto-Venäjä voimistui, sinne paenneet puinaiset olivat perustaneet SKP:n, Keski-Euroopassa oli vallankumouksellista liikehdintää, ja Suomen armeijan organisoiti oli kesken.
"Vakavimpina uhkina" aktivistit kuitenkin näkivät voittajavaltioiden Suomelle asettamat kriteerit uusista vaalista, mikä tarkoitti, että vasemmisto pääsisi taas mukaan polittiseen toimintaan.
Tähän uhkaan Elmo E. Kailan vastaus oli "hallituksista ja eduskkasta riippumaton sotavoima". Sellainen oli jo olemassa suojeluskuntien muodossa, joten niiden ei tullutkaan lakkauttaa itseään.
Tosin myös paikallistasolla oli henkilöitä, jotka halsuivat pitää kiinni asemasta, jonka suojeluskunta oli heille antanut.
Varsinaisesti kuitenkin Saksan häviön aiheuttamat totaalit uhkakuvat aiheuttivat sen, että suojeluskunnat ikään kuin perustettiin uudelleen- Valkoisen Suomen rintama oli siloin viimeisen kerran yhtenäinen.
"Suojeluskunntajärjestö oli vallankumousta vastustava liike ja konservatiivinen vastaus yhtesikunnan haasteisiin. Kyseessä oli moderni liike, jonka avulla haluttiin taata uuteen aikaan siirtymisen tapahatuvan vanhan vallan ohjauksessa."