Emma-Liisa kirjoitti:Henrik Arnstadilla taas on - jatkuvasti - vain yksi ajatus. Hän uskoo voivansa olla Suomen historian ja historiankirjoituksen ylituomari.
Mutta toisaalta: eikö suomalaisen historiajulkisuuden kuitenkin pitäisi kestää yhtä ruotsinmaalaista historia
skribenttiä kaikkine kärjistyksineenkin, ikään kuin vastapainona, kun suomalaisen historian
tutkimuksenkaan perinteisellä valtavirralla ei tunne olleen tai edelleenkään olevan ihan puhtaita jauhoja pussissa. (Tämä ei tietenkään koske ns. uuden sotahistorian tutkijoiden nuorehkoa polvea.) Vai mitä on sanottava
Hannu Lauerman uudessa kirjassaan antamastaan todistuksesta, joka on kaikkien "lähdekriittisten" kumoamisyritysten tavoittamattomissa:
[E]räät tuntemani dosentti- ja professoriportaan historiantutkijat ovat yksityisesti todenneet, että ideologisesti natsikytkentäisen lähihistorian tutkimuksella hankkii maassamme edelleen monenlaisia vaikeuksia.
Luulenpa, ettei Lauerman mainitsemat historioitsijat tällä tarkoita niinkään, jos lainkaan, vaikkapa altistumista pilottitakkisten huutelulle kirjanesittelytilaisuuksissa yms. vaan paljon vakavampia, vaikkapa urakehitykseen tai tutkimusapurahoihin liittyviä asioita.
Lauermahan on suurellekin yleisölle julkisuudesta tiedotusvälineissä hyvin tutuksi tullut Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori, joka on erikoistunut psykiatriaan ja oikeuspsykiatriaan. Viittaamani Lauerman kirja
Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) koostuu paristakymmenestä lyhyehköstä "lastusta", joissa Lauerma käsittelee omaa ammatti- ja tutkimusalaansa sivuavia, yleistä mielenkiintoa herättäviä kysymyksiä. Kirjaa ei missään nimessä voi pitää tavanomaisena "mielipidekirjana", koska Lauerman pohjaa kannanottonsa paitsi työssään hankkimaansa ammattitaitoon myös tuoreimpaan ja luotettavimmaksi katsottavaan tutkimustietoon.
Lauerman uuden kirjan pariinkymmeneen tekstiin sisältyy myös artikkeli "Avuttomia tappamassa", jossa tullaan suoraan keskelle Suomen lähihistorian kiisteltyjä kysymyksiä, sotavankien ja toisaalta psyykkisesti sairaiden kohtelua jatkosodan aikana. Lauerma ei tietenkään kiistä resurssikysymyksen, todellisen ruokapulan, merkitystä osa- mutta siis vain osaselityksenä sotavankien ja mielisairaalapotilaiden hälyttävän korkeaan kuolleisuuteen. Puheena olevassa kirjoitelmassaan hän pohtii kuitenkin Agricolan palstoillakin usein kiistettyä "aatevirtausten ja asenteiden osuutta siinä, että ravinto jaettiin niinkin epätasapuolisesti". Lauerma kirjoittaa:
Maamme ideologinen sinimusta pohjavirta ilmenee kaikesta päätellen myös avuttomimmista avuttomimpien sotavankien ja mielisairaalapotilaiden poikkeuksellisen korkeana kuolleisuutena jatkosodan aikana 1941 - 44.
"Maamme ideologinen sinimusta pohjavirta." Hm, mielenkiintoinen luonnehdinta, eihän Suomessa 30-luvulla edes pitänyt vallita "tavallisenkaan" oikeiston henkistä hegemoniaa - ainoastaan aikaa voittaen alati syvenevä "keskustapainotteinen" yhteiskuntaharmonia!
Lauerma siis katsoo, ettei kyseisten ryhmien kohtelua ohjannut vaihtoehdoton välttämättömyys (kuinka tuttu selitys muuten yleisemminkin vuosia 1941 - 44 ajatellen!) vaan tietoinen valinta:
Sotavangit ja mielisairaalapotilaat laskettiin kuitenkin vain kymmenissätuhansissa, joten aivan ratkaisevaa osaa maan 3,7 asukkaan ruokkimisessa heidän tietoinen näännyttämisensä ei merkinnyt. Saksalaisten sotavankien kuolleisuus oli Yhdysvalloissa 0,15 prosenttia ja Britanniassa 0,03 prosenttia. Suomessa neuvostovangeista kuoli vankeuden aikana 30,3 prosenttia sen lisäksi, että kuolemantapauksia ennen vangiksi rekisteröitymistä oli paljon. Tuhatkertainen ero on hieman vaikea perustella ilman erityisiä selittäviä tekijöitä.
- -
Neuvostoliittolaisten sotavankien kuolleisuus suomalaisten käsissä oli samaa luokkaa kuin suomalaisten ja saksalaisten kuolleisuus Neuvostoliitossa ja hieman korkeampi kuin liittoutuneisiin kuuluneiden vankien kuolleisuus hyvin julmana pidetyssä keisarillisen Japanin vankileirijärjestelmässä.
Kaiken tapahtuneen taustaselityksen Lauerma summaa nän:
Voidaanko sitä selittää muulla kuin erityisellä etnispohjaisella vihalla, jonka annettiin näkyä sotavankien kohtelussa? Ryssävihaa näet pidettiin tietyissä piireisä jo ennen sotaa hyveenä ja sitä nimenomaan haluttiin lietsoa.
Lauerma tosin toteaa, että kaikkiaan sotavankien kohtelu Suomessa vaihteli "todella raa' asta ja mielivaltaisesta erinomaiseen" (viimeksi mainittu tarkoittaa maalaistaloihin rengeiksi päässeiden vankien kohtelua joissain tapauksissa), mutta yleiskuva on perinteisestä "kansallisesta näkökulmasta" kylmäävä:
Käytettävissä olevien tietojen valossa neuvostoliittolaiset ja suomalaiset kohtelivat sotavankejaan yhtä raa'alla ja kansainvälisesti katsoen poikkevalla tavalla.
Suomalaisten mielisairaaloiden sodanaikaisesta todellisuudesta oikeuspsykiatri Lauerma toteaa seuraavaa:
Myös suomalaisissa mielisairaaloissa kuolleisuus kasvoi jopa rintamaolosuhteita vastaavaksi - -. - - [mielisairaala]potilaat saivat vain saman niukan ruoka-annoksenkuin neuvostoliittolaiset sotavangit. Tuberkuloosi, influenssat ja muut tartuntataudit iskivätkin tavallista useammin näihin mentaalisestikin rasittuneisiin ja lisäksi aliravittuihin potilaisiin.
Lauerman tekstistä on pääteltävissä, että jälleen kyse oli tietoisesta
valinnasta. Tämän valossa usein toistetulta hokemalta, "ettei mentaalisesti sairailla ollut mahdollisuutta ostaa mustasta pörssistä", tuntuisi selittävänä tekijänä putoavan pohja pois; eihän sitä paitsi somaattisia potilaita hoitavissa sairaaloissakaan tapahtunut vastaavantasoista kuolleisuuden nousua.
Otan vielä näytteen siitä, mitä Lauerma ajattelee sodanjälkeisistä vastuukysymyksistä:
Suomessa tuomiot sotavankien kiduttamisesta ja, laittomista ampumisista olivat pääasiassa lieviä, ja moni murhista ja pakkotyön teettämisestä vastuullisista liikemiehistä ja upseereista hoiti vastuun väliaikaisella maanpaolla ja rikosten vanhenemisella.
Ja juuri kun olimme saaneet syksyllä lukea siitä "muutenkin kovin ideologisesta teoksesta"
Unelma kommunistisesta Suomesta, että suomalaiset vastuuhenkilöt järkiään täyttivät vain tunnollisesti virkavelvollisuutensa ja sen vuoksi joutuivat sodan jälkeen marttyyreina pakenemaan useinkin aina Venezuelan auringon alle tunnottomia ja kostonhimoisia kommunistivainoajiaan. Näinkin eri suuntiin sinkoilee siis täällä miesten aatos!
No juu, olen jo kuulevinani "filosofeerattavan": Lauermahan on "vain" oikeuspsykiatri, ei historiantutkija. Tietenkin Lauerman numero- ja faktatiedot onkin ammennettu Westerlundin ym. tuoreehkoista tutkimuksista. Silti mielestäni on erittäin tähdellistä, että viimeistään nyt, vuonna 2014, suomalainenkin yleisö saa luettavakseen ihmispsyyken korkeatasoisen asiantuntijan todellisella painolla ja ponduksella esittämän yhteenvedon siitä, mistä jatkosodan historian tässä juonteessa hänen tulkintansa mukaan lopultakin oli kyse.