Historia - objektiivista totuutta vai tulkintaa?

[Kaisa Kylakoski]

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti äskettäin, että

Historian tutkijan tai museologian koulutuksen saaneet ovat saaneet rokotuksen subjektiivisuutta vastaan. Heidän tavoitteensa on kertoa ja esittää vain totuus. Sen kertomiseen ei liity adjektiiveja, koska ne ovat väistämättä subjektiivisia näkemyksiä.

Ehdin tätä jo kommentoimaan/ihmettelemäänkin omassa blogissani. Pieni (kuvainnollisesti) pääni on nyt täysin sekaisin, sillä Heikki Ylikangas lopetti tuoreen blogikirjoituksensa toteamalla, että

Historiantutkimusta kutsutaan tieteeksi, mutta sen erottaa luonnontieteistä muuan olennainen seikka. Historiassa ei voida saavuttaa ”totuutta”, se on (suhteellisen) muuttumatonta, toistettavin kokein varmistettua tutkimustulosta. Historiassa on mahdollinen vain tulkinta, jonka todistaminen ainoaksi oikeaksi on mahdotonta. Tulkinnan arvo riippuu sen uskottavuudesta ja vakuuttavuudesta. Vahvempaa kriteeriä ei ole olemassa.

Onko niin, ettei missään ole auktoriteetteja, joihin voi luottaa?

[historioija]

Ylikangas vetoaa siihen, että maailmalla suvaitaan erilaisia totuuksia, toisin kuin meillä Suomessa. Mutta ei liene sielläkään niin, että kaikki näkemykset ja hyväksytään ilman muuta, tieteen vapauden nimissä. Asiaan kuuluu, että totuuden muodostumisen kulkuakin eli tutkimusprosessia ja lähteiden käyttöä arvioidaan ja tarvittaessa kyseenalaistetaan. Näistähän seikoista totuuden uskottavuus ja hyväksyttävyys lähinnä riippuu.

[JariL]

Historiaan liittyy myös se, että totuus on aina jossakin määrin näkökulmakysymys. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen oli Venäjän näkökulmasta ensi sijassa Saksan toiminnan tulosta ja tämä näkyy välillä venäläisessä historiankäsityksessä. Suomalaisesta näkökulmasta tällainen suurvaltanäkökulma sivuuttaa luonnollisesti lähes täysin suomalaisten omat ponnistelut ja saa aikaan vaikutelman kahdesta eri totuudesta. Objektiivinen totuus on, että Suomi itsenäsityi Venäjän vallan alta 1917 mutta tuohon tapahtumaan johtaneesta prosessista voidaan esittää monta totuutta näkökulmasta riippuen. Näkökulma voi tietysti johtaa virheellisen tulkintaan jolloin tulkinta ei päde, mutta totuuksia voi olla myös useita rinnakkain. Kyse on vähän samasta kuin silloin kun kaksi henkilöä istuu vastakkain ja joku käskee katsoa vaikka vasempaan.

[Emma-Liisa]

Historiaan liittyy myös se, että totuus on aina jossakin määrin näkökulmakysymys. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen oli Venäjän näkökulmasta ensi sijassa Saksan toiminnan tulosta ja tämä näkyy välillä venäläisessä historiankäsityksessä. Suomalaisesta näkökulmasta tällainen suurvaltanäkökulma sivuuttaa luonnollisesti lähes täysin suomalaisten omat ponnistelut ja saa aikaan vaikutelman kahdesta eri totuudesta.

Itse asiassa samaan tulokseen voi tulla myös suomalainenkin tutkija, jos tutkii asiaa Saksan näkökulmasta. En nyt tarkkaan muista, mihin tulokseen Hannu Rautkallio tuli teoksessaan Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä, mutta nimen perusteella tästä oli kyse.

Ja Osmo Jussilahan tuli väitöskirjassaan siihen tulokseen, että venäläinen tulkinta Suomen "perustuslaeista" oli "oikea", siis vastasi sitä mitä Porvoon valtiopäivillä oli tarkoitettu, kun sanan "peruslaki" merkitys oli erilainen kuin "sortovuosien" suomalaisilla.

[Jaakko Hakkinen]

Historia on mahdollisimman objektiivista tulkintaa, jatkuvaa räpistelyä eroon oman aikansa ja oman arvo- ja kulttuuritaustansa sokeuttavasta painolastista.

[Emma-Liisa]

Objektiivinen totuus on, että Suomi itsenäsityi Venäjän vallan alta 1917

Itse asiassa itsenäistyi vain de jure.

Itsenäisyyspäivääkin ruvettiin suuremmin viettämään vasta punamultahallituksen aikana 30-luvun lopussa, koska se oli "puolueettomampi" päivä kuin 16.5.

[historioija]

Millainen oikeastaan on Erkki Tuomiojan ihmiskuva? Käsittääkö hän todella, että tutkija todella nauttii henkilöönsäkin kohdistuvista herjoista ja pyrkimällä pyrkii niiden kohteeksi? Itse en ole vielä sellaista tutkijaa tavannut, mitä en pidä erityisempänä ihmeenä. Nauttiminen negatiivisesta kritiikistä saati sitten siihen liitetyistä henkilöherjoista sotii ihmisluontoa vastaan. Kukapa meistä haluaisi tulla erotetuksi laumasta?

Tunteeko Ylikangas olonsa historiayhteisössä tai sen laidoilla yksinäiseksi? Lieneehän hänellä ymmärtäjiä ja tukijoita, jopa opetuslapsia.

Negatiivinen ja nimenomaan varteenotettava kritiikki on epäilemättä haaste, joka saa tutkijan taisteluasenteeseen. Jotkut suorastaan nauttivat kamppailusta, ainakin jos kokevat saavuttavansa siinä menestystä. Itsetunnon ja oikeassaolemisen tunteen on kuitenkin kestettävä röykytystä.

Ei kuitenkaan kannata provosoida vastarintaa ja hyökkäilyä. Tutkijan on paras ja kuuluukin esiintyä sikäli nöyrästi, ettei kuuluta omia versioitaan totuuksista ainoiksi oikeiksi. Samaa linja hänen on jatkettava suhtautumisessaan kritiikkiin ja muihin keskustelijoihin yleensä. On ymmärrettävä, että ihmisten arkuus kaikenlaatuisia päällepäsmäreitä kohtaan on suuri ja luonnollinen. Historiantutkijat eivät ole tässä poikkeuksia. Hekin nousevat vastarintaan oman avonsa ja omien arvojensa puolesta.

[Vetehinen]

Onko niin, ettei missään ole auktoriteetteja, joihin voi luottaa?

Luottamus on tarkistettava ja varmistuttava, että "auktoriteetti" on luottamuksen arvoinen.

[Emma-Liisa]

Millainen oikeastaan on Erkki Tuomiojan ihmiskuva? Käsittääkö hän todella, että tutkija todella nauttii henkilöönsäkin kohdistuvista herjoista ja pyrkimällä pyrkii niiden kohteeksi? Itse en ole vielä sellaista tutkijaa tavannut, mitä en pidä erityisempänä ihmeenä. Nauttiminen negatiivisesta kritiikistä saati sitten siihen liitetyistä henkilöherjoista sotii ihmisluontoa vastaan. Kukapa meistä haluaisi tulla erotetuksi laumasta?

Tunteeko Ylikangas olonsa historiayhteisössä tai sen laidoilla yksinäiseksi? Lieneehän hänellä ymmärtäjiä ja tukijoita, jopa opetuslapsia.

Negatiivinen ja nimenomaan varteenotettava kritiikki on epäilemättä haaste, joka saa tutkijan taisteluasenteeseen. Jotkut suorastaan nauttivat kamppailusta, ainakin jos kokevat saavuttavansa siinä menestystä. Itsetunnon ja oikeassaolemisen tunteen on kuitenkin kestettävä röykytystä.

Ei kuitenkaan kannata provosoida vastarintaa ja hyökkäilyä. Tutkijan on paras ja kuuluukin esiintyä sikäli nöyrästi, ettei kuuluta omia versioitaan totuuksista ainoiksi oikeiksi. Samaa linja hänen on jatkettava suhtautumisessaan kritiikkiin ja muihin keskustelijoihin yleensä. On ymmärrettävä, että ihmisten arkuus kaikenlaatuisia päällepäsmäreitä kohtaan on suuri ja luonnollinen. Historiantutkijat eivät ole tässä poikkeuksia. Hekin nousevat vastarintaan oman avonsa ja omien arvojensa puolesta.

Se mistä Ylikangas kimpaantui oli tämä Tuomiojan lause:

Heikki Ylikangas on historiantutkijoistamme ehkä tietoisesti polemiikkihakuisin.

En kyllä näe tätä minään herjana. Itse asiassa se on vain toteamus. Toki lukija voi toki tulkita sen positiiviseksi tai negatiiviseksi sen mukaan, pitääkö polemiikkia ja siihen hakeutumista hyvänä tai pahana, mutta kyse siis on lukijan tulkinnasta.

[historioija]

---
Se mistä Ylikangas kimpaantui oli tämä Tuomiojan lause:

Heikki Ylikangas on historiantutkijoistamme ehkä tietoisesti polemiikkihakuisin.

En kyllä näe tätä minään herjana. Itse asiassa se on vain toteamus. Toki lukija voi toki tulkita sen positiiviseksi tai negatiiviseksi sen mukaan, pitääkö polemiikkia ja siihen hakeutumista hyvänä tai pahana, mutta kyse siis on lukijan tulkinnasta.

Minustakin tuo on neutraali toteamus. Polemiikin laadusta ja sisällöstä sitten riippuu, mikä arvo sille on annettava. Keskusteluahan sinänsä maailmaan ja historian foorumeille mahtuu.
Oma ihanteeni on mahdollisimman älyllinen mielipiteenvaihto, jossa käytetään oman kielen kaikkia mahdollisuuksia syvällisten asioiden ilmaisemiseksi. Se jopa havainnollistuu mielessäni takkatulen rauhoittavassa tunnelmassa nojatuolin selkämystä vastaan nojautuen ja ajatuksiinsa syventyen käydyksi miellyttävänsävyiseksi jutteluksi.
Painettujen medioiden kautta keskustelemisella on puolensa, mutta siinä osapuolten välinen ymmärtämys - yksimielisyyden ei sentään tarvitse olla päämääränä - jää helposti saavuttamatta jo siitä syystä, että kirjoitettu kieli yksiulotteisuudessaan on perin vajavainen väline moneen tarkoitukseen.
Kirjallisessa keskustelussa olisi voitava ja osattava käyttää erilaisten kirjasinlajien lisäksi ainakin hymiöitä ja painotusmerkkejä, mahdollisuuksien mukaan muitakin tarkentavia keinoja. Itse asiassa en ymmärrä sitä, ettei kirjoitusjärjestelmäämme ole pitkään aikaan kehitetty ilmaisevammaksi, vaikka siitä on tullut informaation välityksessä yhä tärkeämpi.
No niin, tämä kommenttini ei paljonkaan liity Heikki Ylikankaaseen, vaan meni taas yleisyyksiin. Minun mielestäni asioita onkin välillä ajateltava laajasti ja uusia uria etsien. Tarvitaan kyllä niitäkin, jotka pitävät asioita vanhoilla vakailla urilla.

P.S. Tarkennan ajatustani kirjoitusjärjestelmämme "yksiulotteisuudesta" painotuksen osalta ajankohtaisella esimerkillä. Tuolla Iltalehden verkkoversiossa esiintyy nyt lause "Pahansuopien toimittajien ohjailtaviksi ei kuitenkaan tule antautua". Lauseellahan on kaksi merkitystä sen mukaan, painotetaanko sanaa "pahansuopien" vai "toimittajien". Edellisessä tapauksessa pahansuopien toimittajien olemassaolo on vain mahdollisuus, jälkimmäisessä jopa kaikki toimittajat ovat pahansuopia.
Kirjoituksessa tämän eron eli lauseen koko merkityksen julkituominen vaatisi nykyisellään jonkin kirjasinlajin käyttöä, eikä se ole tapana. Käytön tarkoitusta ei edes käsitettäisi. Ilman painotuksia lause ymmärretään sekä puheessa että kirjoituksessa pikemmin yleiskattavan merkityksensä mukaan, mikä epäilemättä synnyttää pahaa verta mediassa ja saattaa aiheuttaa alkuperäiselle kirjoittajalle julkisuutappion.

[Vetehinen]

Tuomiojan ja Ylikankaan väittelyä levinnyt tähänkin ketjuun.

[historioija]

Tuomiojan ja Ylikankaan väittelyä levinnyt tähänkin ketjuun.

Tuomioja näkyy silloin tällöin vuosien mittaan tarkastelleen Ylikankaan kirjallisia tuotoksia. En toistaiseksi ole löytänyt Ylikankaalta kuin yhden reaktion nimenomaan Tuomiojan arvosteluihin. Se on tämä nyt käsillä oleva blogikirjoitus.

Onhan näitä suorapuheisia kannanottoja mielenkiintoista seurata ja kommentoida. Varsinaisesta sananvaihdosta eikä varsinkaan väittelystä en osaa puhua, koska osapuolet näyttäisivät puhuneen vain toistensa ohi. Lieneekö oikeaa keskusteluakin näiden kahden avahvan miehen välillä löydettävissä kirjallisista lähteistä?