****
Ylikangas jatkaa:Perusteena leimoilleen Tuomioja käyttää tutkimuksiani ”Romahtaako rintama” (2007) ja ”Yhden miehen jatkosota” (2009). Näistä jälkimmäinen käsitti vastauksen kuuden henkilön edelliselle laatimaan vastakirjaan ”Teloitettu totuus – kesä 1944”. Tuomioja asettuu korostetusti kriitikoitteni kannalle, tuomitsee tutkimukseni kevyen luokan tuotoksina. Asetelma paljastaa ilmeisen syyn hänen menettelyynsä. Hän on saanut allekirjoittaneelle suhteellisen suopeista aikaisemmista arvioinneistaan kriitikoiltani kirpeää palautetta. Sellainen on poliitikolle tietysti vielä haitallisempaa kuin historioitsijalle. Poliitikon on toki koetettava provosoida enemmistö taakseen.
Kyseiseen kiistaan nähden on yhdentekevää, minkä kannan Tuomioja ottaa. Yhtä yhdentekevää ei ole, minkä viestin ja millaisen kannustuksen hän tulee antaneeksi suomalaiselle historiantutkimukselle. Tuomioja sulkee yksinkertaisesti ulos mahdollisuuden, että poikkeava tulkinta olisi tai ylipäätään voisi olla aiheellinen, perusteltu. Se ei näy tällä kertaa juolahtaneen edes hänen mieleensä, vaikka myös hänen luulisi panneen merkille, että uusi tulkinta on aina peräisin yhdeltä ainoalta tutkijalta. Tuomioja lähtee yksinkertaisesti siitä, että poikkeavaan tulkintaan päätyneessä tutkijassa täytyy olla jotakin vikaa.
Asiaintila saattaa kertoa myös siitä, että elämme yhden totuuden maassa, jossa yksimielisyys koetaan voimaksi ja erimielisyys sopimattomaksi riidanlietsonnaksi, näin myös tutkimuksessa.
Tässä käsillä olevassa tapauksessa polemiikin käynnistäjä näyttäisi olevan Erkki Tuomioja, siis arvostelija. Näin on laita kiivaissa keskusteluissa yleensä. Tutkijan osalta riittää, että hän panee esille poikkeavan tulkinnan. Polemiikin synnyttävät tulkinnan lukijat syistä, joihin tässä ei kannata lähemmin puuttua – muuten kuin huomautuksella, että ne syyt ovat järkiään henkilökohtaisempia kuin tutkijan motiivi. Historioitsijalla – ainakin valtion palkkaamalla ammattitutkijalla – on selkeä velvoite kertoa ”totuus” valitsemastaan aiheesta ja ilmoittaa vielä, minkälaisiin lähteisiin hänen käsityksensä perustuu. Jos hän ei sitä tee, hän lankeaa yhden lajin korruptioon.
Millä keinoin tutkija voisi välttää Tuomiojan viskelemät leimat? Se on mahdollista vain ja ainoastaan siten, että tutkija pitäytyy vanhoihin vakiintuneisiin käsityksiin. Tätä linjaa onkin Suomessa tiiviisti seurattu. Tutkijakunta itsessään on osoittautunut liki kyvyttömäksi uudistamaan tutkimusta. Se on ripustautunut tiukasti kiinni aikalaispäättäjien henkisiin testamentteihin. Voi kysyä, olisivatko vuotta 1918 ja jatkosotaa koskevat tulkinnat koskaan muuttuneet tai edes hajautuneet ilman tutkijakunnan ulkopuolelta tullutta sysäystä. Jatkosodan jälkeen Suomen johtava historioitsija Arvi Korhonen ajoi hartiavoimin läpi käsitystä, jonka mukaan jatkosota oli puolustussotaa vailla vähintäkään yhteyttä Saksaan. Muu tutkijakunta alistui Korhosen linjaan. Edelleen luvuton vapaussota-kirjallisuus vahvisti 1950-luvulle saakka, että Suomi oli vuonna 1918 käynyt vapaussotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Ilman romaanikirjailija Väinö Linnaa, tietokirjailija Elina Sanaa ja ulkomaisia tutkijoita Leonard Charles Lundinia, Anthony F. Uptonia ja Hans Peter Krosbyä suomalaiset historioitsijat tuskin olisivat silloisista käsityksistä aikoihin luopuneet. Kuusi johtavaa historioitsijaa – neljä heistä professoreita – tuomitsi 1960 Väinö Linnan Dagens Nyheterille antaman lausunnon, jonka mukaan Suomessa vallitsi ”valkoinen valhe” suhteessa vuoden 1918 sotaan. Asetelmaa kuusi yhtä vastaan sovellettiin siis jo silloin.
* Heikki Ylikangas: Erkki Tuomioja yhden totuuden maassa
* Erkki Tuomioja: Ylikangas provokatorisena polemisoijana