Surmatujen määrä ei tässä asiassa ole mikään mittari. Kysymys on siitä, missä mitassa oikeudenkäyttö perustui lakiin, ja silloin kun siitä luovuttiin miksi ja miten niin kävi. Sekä punainen että valkoinen puoli syyllistyivät samaa syntiin eikä "omien" uhrien määrä pyhitä päämäärää. Valkoisten oikeudenkäyttöä on hyvä tutkia koska siitä on jäänyt jäljelle varsin hyvä materiaali. Punaisten asiakirjat pääsääntöisesti hävitettiin tai ne kulkeutuivat Venäjälle.Pohjaksi voisi ottaa professori Antero Jyrängin radio-ohjelmassa toistaman perusfaktan, että vuoden 1918 sodan hävinneeseen osapuoleen, siis asettomiin tai aseensa laskeineisiin, kohdistui 6 - 7-kertainen määrä hengenriistoja ("teloituksia" jne.) voittaneen puolen vastaaviin menetyksiin verrattuja - kaikki tämä ilman mitään kunnollista lakiin pohjautuvaa perustetta .
Marko Tikka on osaltaan tutkinut samaa aihetta jo aiemmin. Hyvin tehty tutkimus ja varsin vakuuttavat johtopäätökset, suosittelen. Oletan, että Jyränki keskittyy enemmän kesän 1918 tuomioistuinten toimintaan ja niiden tuomioiden ongelmiin kun Tikka kirjoitti sodan aikaisista tuomioista. Sodan aikainen toiminta paljastaa kuitenkin molempien sotaakäyvien osapuolten ajattelun samankaltaisuuden ja sen, että laki ei ollut tuomioiden pohjana vaan tarkoituksenmukaisuus. Alla lyhyt lainaus Tikan teoksen arviosta http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentut ... o/ka11.htm
Valkoisten osalta Tikan tutkimus tuo esille sen, kuinka järjestelmällisesti punaisten tekoja ryhdyttiin heti taisteluiden jälkeen selvittämään. Vain harvoissa tapauksissa punaisia rangaistiin ilman kuulusteluja. Sekä suojeluskunnat että sotajoukkojen asettamat oikeudet pyrkivät määrittelemään henkilön teot ja rangaistuksen järjestelmällisesti, jotta tuomio pystyttiin tarvittaessa perustelemaan jälkikäteen. Punaisen puolen motiivien tutkiminen on lähteiden puutteellisuuden vuoksi vaikeampaa. Tikan mukaan kaksi näkökulmaa on kuitenkin aikaisemmassa tutkimuksessa jäänyt vähälle huomiolle. Hänen mielestään melkoinen osa punaisesta terrorista voidaan määrittää sotilaallisen vastustajan eliminoimiseksi. Tikka myös toteaa, että aiemmassa tutkimuksessa Venäjän vallankumouksellisten ajattelusta ja toiminnasta heijastuvat ideologiset motiivit on usein pyritty häivyttämään, koska Suomen tapahtumat on haluttu nähdä Venäjän hajoamisprosessista erillään tapahtuneeksi konfliktiksi.
Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen Tikka osoittaa tutkimuksessaan, että punaisten harjoittamissa rankaisutoimissa ei ollut kyse pelkästä mielivalasta ja yksittäisen punakaartilaisen kostosta. Tutkimustuloksiinsa viitaten hän esittää, että ainakin kolmasosa rintaman takana tapahtuneista punaisten tekemistä surmateoista oli sotatilanteeseen tai ideologiseen ajatteluun perustuvaa suunnitelmallista terroria. Kun tarkastellaan punaisten perustamia oikeusistuimia ja niiden harjoittamaa rankaisutoimintaa, Tikka katsoo niiden rakenteellisesti muistuttavan lähes täysin valkoisen puolen rankaisutoimia. Molempien puolien rankaisutoimet jakautuivat myös samalla tavalla. Heti alueen valtaamisen jälkeen sotajoukkojen kenttäoikeudet jakoivat tuomioita. Päämääränä oli vastustajan lamauttaminen ja vallan haltuunotto alueella. Tätä toimintaa ja selustan hallintaa tukivat paikalliset, poliittisia rikoksia selvittäneet elimet. Molempien osapuolten antamat määräykset vastustajan kohtelusta muistuttavat myös toisiaan, niissä on jopa nähtävissä sama käänteismerkitys: antautuneiden surmaamista ei kielletty sinänsä, sitä vain pyrittiin kontrolloimaan. Väkivallan tuli pysyä armeijan johdon käsissä.