Tapiuo Onnela kirjoitti: 1970-luvulla historianopetus ei pyrkinyt objektiiviseen, tosiasioissa pysyvään opetukseen
Omat kouluvuoteni, siis ne, joihin liittyi yhteiskunnallisen tietoisuuden herääminen, osuivat 60-luvun jälkijaksolle. Aluksi historiaa opetti rehtori, tunnetun kulttuurisuvun vesa ja ent. kiivas AKS:läinen. Muistiin on jäänyt usein toistuva pauhaaminen "Mainilan laukausten valheellisuudesta" (sinänsä totta, mutta kokonaisuuteen nähden bagatelli) ja siitä, kuinka amerikkalaiset taistelivat Vietnamissa (napalmia kylväessäänkin) vapaan maailman puolesta. Rehtori väsyi, sairastelikin ja siirtyi eläkkeelle. Remmiin astui virkumpi ja elokkaampi mies, ent. rintamaupseeri, mutta "katsomuksellisesti" sama meno jatkui entisestään terävöityneenä. Virosta ei kylläkään taidettu puhua mitään, mutta ei sen puoleen Ruotsistakaan (vuoden 1809 jälkeen) eikä Norjasta tai Tanskasta. Myös Islanti ja Färsaaret jäivät käsittelemättä. Ajasta oli ainainen pula.
Niinhän sitä sanotaan, että
testis unus - testis nullus. En kuitenkaan usko kokemuksineni olleen aivan uniikki tapaus. Mutta ehkäpä 1970-luvulla kouluissa kaikki oli jo toisin, "suomettunut" meno irti ja valloillaan. Yliopistossa kylläkin tuollakin vuosikymmenellä opetettiin, ainakin teoriassa, että kaiken historiantarkastelun lähtökohtana on oltava pelkkä tiedonintressi.
Nyt siis historianopetukseen kaivataan lisää kansallistunnetta. Sillä tiellä käsittääkseni onkin parin viime vuosikymmenen aikana edetty jo aimo harppaus, Kysymys kuuluukin: kuinka pitkälle pragmaattisen historianopetuksen suuntaan halutaan palata. Riittääkö oppisisältöjen ideologiseksi täytteeksi pelkkä kansallinen, vai vaaditaanko uusien ikäluokkien sosiaalistamista myös
konservatiiviseen, siis sanalla sanoen - ja nyt joudun käyttämään rumaa sanaa -
kansallisoikeistolaiseen ajatusmaailmaan?